Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

”- Kun olin lapsi, en edes tiennyt, että sisaruksia on olemassa. Asuin tehdaskaupungissa, jossa kaikki olivat valtiolla töissä, eikä kukaan saanut tehdä kahta lasta. En tuntenut kerään ikäistäni, jolla olisi ollut sisarus.”

Hylätyt tyttölapset, adoptiot ja yksi lapsi per perhe. Siinä oli kutakuinkin kaikki mitä tiesin tämän kirjan aiheesta ennen siihen tarttumista. Aihe tuntui jokseenkin kaukaiselta, mutta sen verran mielenkiintoiselta, että marssin heti Finlandia-voiton selvittyä kirjakauppaan hankkimaan kirjan hyllyyni.

Mari Manninen, Kiinassa asuva toimittaja ja kirjailija, on tarttunut eittämättä suomalaisittain erikoiseen aiheeseen: Kiinan yhden lapsen politiikkaan. Yhden lapsen politiikka on maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyyttä rajoittava ohjelma. Sen juuret ovat varsin inhimilliset: Kiinassa politikot pelkäsivät 1970-luvulla maansa tukehtuvan ihmisiin. Heistä oli pakko tarttua säännnöstelemään syntyvyyttä tavoitteenaan kansalle parempi elintaso.Huoli liiallisesta väestönkasvusta ei koskettanut vain pelkästään Kiinaa, esimerkiksi Intia oli samasta asiasta huolissaan, mutta muualla syntyvyyttä ei ryhdytty yhtä kovalla kädellä rajoittamaan. Kiinassa tiukan rajoittamisen mahdollisti kommunistinen puolue.

Alkuajat olivat todella tiukkoja, vatsanseutuja vahdittiin ja joukkosterilointeja ja abortteja tehtiin valtavia määriä. Puolueen masinoima ahkera kyttäyskoneisto teki lujasti töitä saadakseen vauvat vähenemään. Lopulta maaseudulla ihmiset hyökkäsivät viranomaisia vastaan ja kuri hiukan hölleni. Lapsesta haaveilevat pariskunnat joutuivat hakemaan luvan lapsen hankkimiseen. Jos lupa heltisi, raskaaksituloaikaa oli vuosi. Jos ei tärpännyt, jatkoaikaa sai vielä vuoden. Alueen viranomaisen tehtävänä oli huolehtia, että lapsiluku perheissä ja kylässä säilyi annetuissa rajoissa. Joissakin tapauksissa perheet saivat tehdä toisenkin lapsen, erityisesti maalla, jos ensimmäinen lapsi oli tyttö, vammainen, jos vanhemmat olivat molemmat ainoita lapsia tai kuuluivat vähemmistöihin. Jos lupaa ei heltinyt ja lapsia oli enemmän kuin yksi, vauvasta joutui pulittamaan hurjat sakot. Vaihtoehtona oli, että lapsi jäi ilman elintärkeitä papereita yhteiskunnan ulkopuolelle.

”- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.”

Manninen ei jää päivittelemään eikä kritisoimaan kiinalaista menoa, vaan esittelee näkökulma kerrallaan asiansa tavallisten kiinalaisten tarinoiden kautta. Hän kulkee kaupungista ja kylästä toiseen ja vierailee useassa kiinalaiskodiissa antaen äänen tavallisille kiinalaisille. Ja aika äänen antaakin: hän saa kuulla millaista on ostaa naimattomuuden häpeää välttelevälle pojalle vaimo ulkomailta, tehdä työpaikan menettämisen pelossa abortti, tulla raskaaksi yli viisikymppisenä, turvautua hedelmöityshoitoihin kaksosten toivossa, joutua brutaalin toimenpiteen kohteeksi ja elää ilman tarvittavia papereita. Tai millaista on olla töissä vihatussa koneistossa.

”Lin työpaikalla metsävirastossa kuukauden palkan suuruinen vuosibonus oli pitkälti sidottu syntyvyydensäännöstelyyn.Jokainen 40 hengen työyksikössämme olisi menettänyt bonuksen, jos olisin tehnyt toisen lapsen. Olisinko voinut olla niin itsekäs`Työtoverini olisivat kärsineet.”

Moni kirjaan haastelluista on löytänyt politiikasta positiivisiakin asioita: yhdelle lapselle riittää rakkautta enemmän, rahat riittävät paremmin kouluttaa yksi lapsi kuin useita sekä opiskelu- ja työpaikka on turvattu.Tosin ainoa lapsi saattoi olla myös hyvin hemmoteltu, varsinainen pikkukeisari. Jos ainokainen saa paljon, häneltä myös vaaditaan valtavasti. Lapsen elämä on Kiinassa aika rankkaa, harrastuksiin ei jää aikaa, osalla ne ovat kokonaan kielletty, kun opinnoilta ja elämältä vaaditaan valtavasti.

Yhden lapsen kansa on monipuolinen tietopaketti siitä, miten 35 vuotta voimassa ollut yhden lapsen politiikka on Kiinassa vaikuttanut kansalaisiin ja yhteiskuntaan. Ajatus taustalla on varmasti ollut hyvä, mutta yhteiskunta ja sen perinteet eivät muutu samaa tahtia. Viime vuoden Tieto-Finlandia-voittajan valinnut Jörn Donner luonnehti "riipaiseva ja liikuttava kirja". Aihen kaukaisuudesta huolimatta olen täysin samaa mieltä Donnerin kanssa. Opin paljon uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirja kuristaa välillä kurkkua, kuten Maninen sen alkulehdillä varoittaa. Kulttuurierojen takiakin moni asia tuntuu pöyristyttävältä, mutta suurimmat väristykset tulevat yhden lapsen politiikan kovista seurauksista. Pelkkää itkua ja hammastenkiristystä kirja ei ole, vaan se on tavallisten kiinalaisten ääni arassa asiassa suomalaisille. Asiassa, jossa on yhtä monta tarinaa kuin on kiinalaista. Vuoden 2016 alusta Kiinassa on ollut voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Nähtäväksi jää, kykeneekö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, tasaamaan vääjämätöntä eläkepommia.

”Kahden lapsen politiikan alettua Kiinassa onkin jo uutisoitu työnantajista, jotka eivät halua ottaa nuoria naisia töihin. Naisissa kun on se vaara, että he eivät teekään enää vain yhtä lasta vaan peräti kaksi.”

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena. 2016. 205 sivua.