Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

”Lähdin kuljettamaan sormea karttalehteä pitkin löytääkseni lyhimmän reitin. Viisainta oli kävellä takaisin Palais-Royalin luo ja kääntyä siitä suoraan oikealle jokirantaan. Point Neufin siltaa pitkin pääsisi vasemmalle rannalle, ja sitten pitäisikin hotellin olla jo lähellä.
Kun tarjoilija tuli kysyään, haluaisinko vielä jotakin, join viinilasini tyhjäksi, kiitin hymyillen ja nousin pöydästä. Selviäisin kyllä, miksen selviäisi? Olinhan sentään äitini tytär.”

Odotin Syrjästäkatsojan tarinoita – sarjan viidettä osaa innolla. Joissakin haastatteluissa Kirsti Manninen alias Enni Mustonen oli kertonut, että tämän kirjan päähenkilö vaihtuisi ja matka kulkisi kohti Pariisin muotitaloja. Tiedossa oli siis mielenkiintoinen jatko-osa.

Ruokarouvan tyttären päähenkilö on Idan aikuisuuden kynnykselle kasvanut tytär Kirsti. Kirsti opiskelee romaanista filologiaa ja ranskan kieltä yliopistossa. Kasvattisisar Alli kulkee matkassa mukana ja kirjan alkupuoli oikeastaan painottuukin enemmän kansanrunoutta opiskelevan Allin tekemisiin ja elämään Kirstin näkökulmasta.

Kirstin elämä mutkistuu ja hän lähte Pariisiin päästäkseen pois kotoa. Isänsä taiteelliset taipumukset perinyt Kirsti on ollut ompelijana Helsingissä ja päätyy Pariisissa kuuluisan Coco Chanelin leipiin. Siellä työskennellessään hän tietämättään törmää biologisen isänsä elämään. Mitään auvoista elämää Kirstin elämä Pariisissa ei kuitenkaan ole, vaan sielläkin hän joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä. Sitkeästi hän kuitenkin oppii kaupungin tavoille ja selviää. Lopuksi Kirstiä vastaan kävelee yllätys Suomesta.

Ruokarouvan tytär on hyvä kirja, mutta se on erilainen kuin sarjan ensimmäiset osat. Näkökulma on selvästi muuttunut piian huoneesta herrasväen saleihin, vaikkakin työtä tehdään ja aherretaan kuten muutkin. Samalla kertojan vaihtuessa äidistä tyttäreksi Ida jää täysin sivuhenkilöksi, jota kirjan sivuilla tapaa harvoin. Harmi, koska keski-ikäistyvän Idan ääntä kirjassa välillä kaipaa.

”Siitäkin äiti oli loukkaantunut, etten halunnut sanoa Eliasta isäksi. Kaksosille Elias oli tietysti isä, välillä hellä ja huolehtiva, välillä käsittämättömän ankara ja kärsimätön. Onneksi Iisakki piti pikkupoikien puolta eikä antanut Eliaksen kiukuspäissään rankaista näitä kohtuuttomasti.”

Mustonen on tehnyt jälleen mittavan taustatyön ja on kertojana omaa luokkaansa. Hän hallitsee murteet ja sanonnat ja käyttää niitä uskottavasti. Tekstissä on myös tämän tästä ranskan-, saksan-, englannin- ja ruotsinkielisiä lauseita ilman käännösstä, jotka saattavat jäädä näitä kieliä taitamattomille ehkä hiukan kokonaisuutta häiritseväksi seikaksi.

Minusta kirjan paras anti oli Kirstin seikkailut Pariisissa. Tulenkantajat on toki tuttua Suomen kirjallisuuden historiasta ja koko ajan odotin Saima Harmajan tupsahtavan esiin Tulenkantajien retkillä, mutta ei. Saimaa ei sentään näkynyt, vaikka monta tuttua kuuluisuutta historian lehdiltä tarinassa liikkuukin.

Sarjalle on tulossa jatkoa, saa nähdä saako Kirsti silloin tietää totuuden isästään.

”-Siinäs kuulit, Kirsti, Lasse nauroi silmää iskien. - Ottaisitte tekin Allin kanssa vain kauhan kauniiseen käteen ettekä pilaisi silmiänne turhilla akateemisilla opinnoilla!”

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär.  Otava. 2017. 496 s.