Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä leikkasin lehdestä naispuolisten pop - ja  televisiotähtien  kuvia ja peitin niillä kosteusläiskät. Isoveljeni arvosti kovisten tavoin enemmän räppiä ja teknoa irvaili minulle  Miten sä viitsit kuunnella ämmien musiikkia (muistan miten kerran kun menimme leipomoon, veli koko matkat opetti minulle, miten kunnon jätkä kävelee. Mä näytän sulle miten kävellään koska et sä voi kävellä noin, jos kaverit tulee vastaan ja sä kävelet noin, ne vittu nauraa mulle.)”

”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa”

Näin alkaa Édouard Louisin omaelämänkerrallinen kirja. Vahva aloitus saattaa saada lukijan sulkemaan kirjan, että tässähän tämä oli, mutta kannattaa lukea miksi Louis näin toteaa. 

Édouard Louis eli aikaisemmalta nimeltään Eddy Bellegueule varttuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä, jossa kaikenlainen erilaisuus on ehdottomasti kielletty. Pahinta mitä poika voi olla, on olla ”tyttömäinen” . 

Eddy on juuri sitä päästä varpaisiin, jopa söpöä tarkoittavaa sukunimeään myöten. Hän häpeää erilaisuuttaan ja niin häpeää koko perhe. Eddy yrittää mukautua. Hän yrittää tehdä paljon asian eteen, jotta olisi kuin yhtä kovis kuin kylän muut pojat. Hän yrittää puhua matalammalla äänellä ja esittää olevansa kiinnostunut tytöistä. Silti Eddyä pahoinpidellään koulussa päivittäin. Siitä hän pysyy visusti vaiti, koska pelkää, että se vain pahentaisi asioita. Miehille kun väkivalta on hyväksytty asia. Eddyn ympärillä ihmiset puhuvat karkeasti, juodaan paljon viinaa, syödään hiljaa tv:n ääressä ja lähetetään lapset ostamaan ruokaa velaksi. Homot niputetaan samaan kuvottavaan sakkiin kuin arabit, algerialaiset ja muut mutiaiset. Kylässä miehen pitää olla mies, perheensä elättäjä eikä ole sopivaa, että vaimo tienaa enemmän kuin miehensä.

”Se, että olin oikeasti tyttö pojan ruumiissa, tuntui tuolloin yhä todellisemmalta. Minusta oli asteittain tullut homoseksuaali. Sisimmässäni kiehui.”

Eddy haaveilee pakenevansa lapsuutensa olosuhteita. Hän satsaa kouluun ja näyttelemiseen, ja näkee niissä pakotien. Mutta koska suvun tapoihin ei opiskelu kuulu, tuntuu lähes mahdottomalta, että Eddy voisi poiketa suvun perinteistä. Koulussa yksi Eddyn opettajista kannustaa poikaa pyrkimään isommassa kaupungissa sijaitsevaan teatteripainotteiseen lukioon. Perhe laittaa hanttiin viimeiseen asti, isä kaikista räikeimmin, mutta lopulta antaa periksi.

Ei enää Eddy on vahva ja puhutteleva kirja köyhyydestä, sovinismista, rasismista, ennakkoluuloista ja seksuaalisesta suuntautumisesta.  Kirjassa Eddyn perheen ja koko elinpiirin köyhyys ja kivettyneet rasistiset asenteet hyökyvät päin lukijaa, mutta niillä ei mässäillä tai niitä liioitella. Kamalat asiat kerrotaan sellaisina kuin ne on. Ne on osa arkea, elämää. 

Erityisen puhuttelevaksi sen tekee, että tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen vaihteeseen. Kirja aiheutti kohun ilmestyessään Ranskassa viisi vuotta sitten siinä kuvatun köyhyyden ja homofobian takia. Ne kiistettiin.  Eikä ihme. Kirjan esittämä takapajuisuus, köyhyys ja näköalattomuus on hämmästyttävää, eikä tapahtumista ole kauan. Parisenkymmentä vuotta.

Tähän kirjaan kannattaa uskaltaa tarttua. Se kertoo siitä mitä meistä monet eivät uskalla nähdä tai tunnistaa, mutta joka on edelleen keskuudessamme: ennakkoluulot. 

Olkoon jokaisen ihmisen muotti omanlainen. 

”Olin kirjaston käytävän, omien vanhempieni ja kylän asukkaiden vanki. Ainoat hengähdystauot tulivat oppitunneilla. Minä pidin opiskelusta. En koulusta sinänsä, en koulumaailmasta: siellä oli ne kiusaajat. Mutta pidin opettajista. He eivät puhuneet ämmistä ja homoista. He selittivät meille, että meidän piti hyväksyä erilaisuus ja tasavaltaisen koulujärjestelmän arvot ja että me olimme tasa-arvoisia. Ketään ei saanut arvostella ihonvärin, uskonnon eikä seksuaalisen suuntautumisen perusteella (ilmaus seksuaalinen suuntautuminen  nauratti aina luokan perällä istuvia poikia, takarivin jengiä.)

Édouard Louis: Ei enää Eddy Tammi. 2019. 190 s.