”Oliko Linkola vain fanaattinen, vanha, katkera ja pettynyt impivaaralainen? Vai sopeutumaton taiteilija, joka sai innoituksensa luonnosta? Varmasti hän oli kauneuden rakastaja, joka halusi, että myös tulevat sukupolvet voisivat nauttia alkuperäisen luonnon kauneudesta.”
Huhtikuisena sunnuntaina olin lähdössä työpaikalta kotiin, kun vilkaisin nopeasti uutisotsikot. Pentti Linkola on kuollut. Se pysäytti. Kuka nyt jyrähtäisi maapallon tilasta ja herättelisi meitä ajattelemaan ympäristöämme?
Pentti Linkola on ihminen, joka jostakin syystä on kiehtonut minua. Olen nuorempana lukenut hänen kirjojaan ja ne tekivät minuun vaikutuksen. Mietin pitkään minkä kirjan hankkisin tämän vuoden Suomalaisen kirjakaupan bonuskertymällä ja päädyin Riitta Kylänpään kirjoittamaan kirjaan Linkolasta. Kun kirja ilmestyi ja sai Tieto-Finlandian 2017, en ehtinyt sitä lukemaan.
Kyllä, tiedän mitä mieltä hän oli väestön lisääntymisestä ja miten hänestä sitä tulisi rajoittaa. Kovin julmaa tekstiä keneltä hyvänsä. Halusin kurkistaa julkisuuskuvan taakse. Välillä nimittäin tuntuu, että media halusi oikein paisutella Linkolan lausuntoja ja piilottaa sen miksi hän niin sanoi.
Koska oma pointtinsa Linkolalla on. Sen ja paljon muuta Riitta Kylänpään kirja pitää sisällään.
Kirja alkaa Linkolan lapsuudesta ja etenee pikku Pentin lapsuudesta kohti nykyhetkeä. Linkola oli lähtöisin helsinkiläisestä sivistyneistökodista. Isä ja velipuoli kuolivat Pentin ollessa nuori ja parasta mitä Linkola tiesi, oli luonnossa oleminen.
Nuori Linkola lähti kulkemaan eri suuntaan kuin perhetausta olisi ehkä olettanut. Sisälläolo ja yliopisto saivat jäädä. Linkola alkoi kiertämään lintujen pariin keräten tietoa suomalaisista linnuista. Myöhemmin hänestä tulee kalastaja ja kirjailija. Hän valitsi hyvin askeettisen elämänmuodon, jota piti oikeana tapana elää. Yhteistä kaikessa mitä hän teki, oli se, että kaikki tehdään sata lasissa. Kun hän oli lintuja tutkimassa, mikään ei mennyt havaintotyön edelle, ei edes uni tai ravinto. Kun kalastettiin, kaikki muu oli sivuseikkoja, ääriolosuhteissakaan ei jääty rantaan. Kun kirjoitettiin, sitä tehtiin täysillä. Linkolan mielestä vain raakaa fyysinen työ, raadanta oli aito ja hyväksyttävä työn muoto. Hän vaati muilta myös paljon..
”Asiat ovat Linkolalle joko tai, ei sekä että.”
Lukiessa huomaa, että Linkolassa on paljon enemmän puolia kuin kaksi. Hän on samaan aikaan uskomattoman sisukas, peräänantamaton, älykäs, masennukseen taipuvainen ja hyvin ristiriitainen ihminen. Ja samalla hyvin inhimillinen. Hän oli omalla elämällään esimerkkinä siitä mitä hän puhui, Linkola yritti näyttää miten meidän pitäisi elää, että luonto säästyisi. Hänestä oli väärin pitää ihmistä ylempänä lajina kuin muita. Hänelle ihminen on vain yksi laji muiden lajien keskellä, ei sen parempi, eikä pahempi. Hän ajatteli, että paluu maatalousyhteiskuntaan ja omavaraiseen Suomeen on Suomen pelastus. Tosin hänen elämäntapansa sopi harvinaisen huonosti sodan jälkeiseen Suomeen, jossa monet asiat tehtiin talouskasvun ehdoilla. Ja se tärkein: Vaikka Linkola kannatti ihmiskunnan massiivista tuhoa, hän piti ihmisistä. Hän oli seurallinen ja sosiaalinen ihminen, jolla oli laaja tuttavapiiri. Hän oli kaikkea muuta kuin erakko.
”Elämänlaatu oli Linkolalle toissijainen asia. Hänen eloonjäämisoppinsa kulmakiviä olivat väestönkasvun hillitseminen, uudesta teknologiasta luopuminen ja paluu maatalousvaltaiseen pienyrittäjyyteen. ”
Elämäkerran kirjoittanut Riitta Kylänpää on tehnyt vaikuttavasta miehestä vaikuttavan kirjan: hän saanut kuorittua Linkolasta esiin paljon muuta kuin se mistä me Linkolan julkisuudesta tiedämme. Linkolan itsensä lisäksi Kylänpää on haastatellut lukuisia ihmisiä ja tehnyt runsaasti taustatutkimusta lukien mm. Linkolan omia muistiinpanoja vuosikymmenten varrelta. Kirjassa on myös lukuisa joukko valokuvia.
Ehdottomasti suosittelen tähän kirjaan tarttumaan, vaikka itse sen kohde ei niin kovin paljon lukijaa kiinnostaisikaan tai pitäisi Linkolaa täysin huuhaa-äijänä. Tämä kirja osoittaa sen miten raflaavien kohuotsikoiden ja kärjistetyttyjen mielipiteiden takana on mitä inhimillisin mies, joka uskoi ja eli kuten opetti. Ja se tärkein: rakasti luontoa koko elämällään.
Kirjan luettuani arvostan Linkolaa vielä enemmän. Kuinka moni meistä oikeasti elää kuten opettaa itseään säästelemättä? Toivon Pentille autuaita kalavesiä siellä jossakin.
”Kerran Hilkka Linkola toi Vierulaan kaasuhella, mutta kun Pentti palasi linturetkeltään, kantoi hän sen ulos. Toisella kerralla Hilkka-mummo toi öljykamiinan, mutta Linkola julisti sen käyttökieltoon. Juokseva vesi, sähköt, televisio, puhelin ja kaikki muutkin kodinkoneet olivat hänestä humpuukia. Sähköjohdot ja niiden tolpat olisivat rikkoneet Vierulan suloisen ja rikkeettömän pihapiirin, hänen mielestään sivistynyt ihminen pani aina kauneuden mukavuuden edelle.”
Riitta Kylänpää: Pentti Linkola: ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2017. 455s.
Ihmisten määrä ja lisääntymisen rajoittaminen jollain lailla tulee ajankohtaiseksi ongelmaksi kahden-kolmenkymmenen vuoden sisällä, paljon isommaksi kuin ilmastonmuutos. Maapallon kantokyky kun ei riitä vaikka kaikki jaettaisiin tasan. Onko julmaa antaa miljardin kuolla vai onko julmempaa jos kaikki tulevaisuuden 10-14 miljardia kuolee? Mikään ei ole niin julma kuin ihminen. Varsinkaan toiselleen.
VastaaPoista