Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

 ”Kertokaa kaikille pienestä tytöstäni. Kirjoittakaa hänestä. Nelivuotiaana hän laulaa, tanssii ja lausuu runoja ulkomuistista. Hänen älyllinen kehityksensä on normaali eikä hän eroa muista lapsista missään muussa kuin leikeissä. Muut leikkivät nukeilla kauppaa ja koulua, mutta hän sairaalaa: antaa pistoksia, mittaa kuumetta ja määrää tiputukseen. Ja kun nukke kuolee, hän peittää sen valkoisella lakanalla. Neljä vuotta olemme asuneet yhdessä sairaalassa, sillä häntä ei voi jättää sinne yksin. Hän ei edes tiedä, että ihmisen paikka on kotona.”

Elettiin huhtikuuta 1986. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kevät oli parhaimmillaan ja Neuvostoliitto rajan takana vielä vankasti pystyssä.  Muistan kun uutisissa kerrottiin jostakin Tšernobylin voimalasta. Siellä oli sattunut räjähdys. Se kuulosti vaaralliselta, mutta enempää en 7-vuotiasta päätäni asialla vaivannut. 

Ukrainan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa sijaitseva Tšernobyl oli onnettomuuden sattuessa vasta kymmenisen vuotta vanha ydinvoimala. Se oli rakennettu vähän sinne päin, jo asennusvaiheessa tiedettiin ettei ydinreaktorimalli täyttänyt länsimaissa olevia standardeja eikä sellaista ei olisi asennettu länsimaihin. Nelosreaktorin räjähdys johtui siitä, että siellä tehtiin koetta, jollaista ei olisi pitänyt yrittää sen kaltaisessa laitoksessa. Kokeen takia kaikki varajärjestelmät ja turvatekniikka oli ajettu alas.

Ydinvoimalan lähettyvillä ihmiset elivät arkeaan, tekivät kevättöitä ja valmistuivat viettämään kevään juhlia. Reaktorin räjähdyksestä ei ensin ilmoitettu kenellekään ja ihmiset jatkoivat normaalia elämäänsä. Puolitoista vuorokautta myöhemmin asiasta ilmoitettiin, mutta minkäänlaisia turvaohjeita ei annettu. Ihmiset kummastelivat mitä se säteily on.

Sitten tulivat sotilaspukuiset miehet, jotka yrittivät ottaa tilannetta haltuun. Tosiasiassa hekään eivät tienneet miten vaarallisesta asiasta oli kyse, mutta käsky on käsky, oli pakko lähteä onnettomuusalueelle. Alkoi evakuointi. Noin 200 000 ihmistä käskettiin lähtemään kodeistaan. Ihmisille sanottiin, että he joutuvat olemaan pois kotoaan kolme päivää, mutta totuus oli kuitenkin toinen. Monen oli pakko jättää aivan kaikki, koti, omaisuus, elinkeino, lemmikit, kotieläimet. Kaiken kukkuraksi oli tulossa mahtava sato, sekin oli jätettävä. Se oli saastunut.

”Maahan oli jo laskeutunut tuhansia tonneja cesiumia, jodia, lyijyä, zirkoniumia, kadmiumia, berylliumia ja booria ja tuntematon määrä plutoniumia (Tšernobylin kaltaisissa uraani-grafiittivoimaloissa valmistettiin aseplutoniumia, jota sitten käytettiin ydinpommeihin), yhteensä 450:tä erilaista radioaktiivista ainetta. Määrältään ne vastasivat 350:tä Hiroshimaan pudotettua pommia.”

Sotilaiden ja onnettomuusalueelle komennettujen miesten oloissa ei ollut hurraamista. Mistään suojavälineistä ei ollut puhettakaan ja useita miehiä odotti pestin jälkeen yleensä tuskainen kuolema. Siinä ei ollut paljon iloa siitä korvauksesta, jota heille maksettiin radioaktiivisen jätteen hautaamisesta. Paljon tuota haudattua jätettä, kuten esimerkiksi työvälineitä, autoja ja rakennusmateriaaleja katosi muualle myyntiin.

Alueelta evakuoidut asukkaat pyrittiin sijoittamaan uusiin kaupunkeihin ja heille maksettiin korvauksia menetyksistä. Uusilla paikkakunnilla heitä vieroksuttiin ja evakot kaipasivat kotiin. Osa  heistä palasikin, kielloista ja riskeistä huolimatta.

”Olimme jo asettuneet Mogiljoviin ja poikani oli lähtenyt kouluun. Heti ensimmäisenä päivänä hän syöksyi kotiin itku kurkussa… Hänet oli pantu istumaan pienen tytön viereen, mutta tyttö ei halunnut istua siinä, koska poikani säteili ja hän voisi kuolla siihen. Poikani oli neljännellä luokalla ja sattui olemaan luokan ainoa, joka oli Tšernobylista. Kaikki pelkäsivät häntä ja haukkuivat Kiiltomadoksi ja Tšernobylin siiliksi.”

Neuvostoliiton johto julisti kaiken asiaan liittyvän joko salaiseksi tai erittäin salaiseksi. Onnettomuudesta sen oikeassa mittakaavassa ei kerrottu missään. Valtion mielestä mitään ei saanut jäädä jälkipolville, kaikki yritykset valokuvata estettiin, TV-kameroista ja ihmisten kameroista kiskottiin filmit ulos ja valotettiin. Lehdissä kirjoitettiin vihollisen juonista, neuvostovastaisesta lännen agitaatiosta ja vihollisen syöttämistä provosoivista huhuista. Asiantuntijat pidettiin sivussa, heidät suorastaan vaiennettiin.

Svetlana Aleksijevitš antaa äänen tavallisille ihmisille, jotka joutuivat  tavalla tai toisella vuonna 1986 tapahtuneen ympäristцkatastrofin kärsijöiksi. Jo kirjan alkulehdiltä näkee tilanteen karmeuden 23-vuotiaan Ljudmila Ignatenkon tarinassa. Hän kertoo miten hänen miehensä joutuu komennetuksi sammuttamaan paloa ja miten hän kuolee moskovalaisessa sairaalassa muututtuaan säteileväksi reaktoriksi. 

Teos on sisällöltään arvokas, kamala, mutta myös kaunis. Eikä kirja kerro vain Tšernobylistä, vaan myös Neuvostoliitosta ja sen mahdottomuudesta. Ihmisten kokemukset ovat täynnä surua, kipua, menetystä ja tyrmistystä. Tarinat kertovat myös kauniista asioista, kotiseudun kauneudesta, rakkaudesta, tavallisesta elämästä, jonka ydinvoimalaonnettomuus suisti raiteiltaan. Moni heistä oli kokenut jo Stalinin vainot ja vankileirit, sitten vielä tämä. Millaisia selviytyjiä kirjan kertojat ovatkaan!

Aleksijevitš on tehnyt minusta urotyön, todellakin Nobelin arvoisen, jonka hän kirjasta sai vuonna 2015. Näiden ihmisten kautta näemme kaiken sen, mitä Neuvostoliitto yritti piilottaa. 

”Kylät oli evakuoitu, mutta muutamiin oli jäänyt vanhuksia.. Kunpa olisin voinut mennä tavalliseen maalaistupaan ja käydä pöytään… Saanut kokea sen.. Ei muuta kuin puoli tuntia tavallista ihmiselämää… Vaikka siellä ei saanutkaan syödä mitään. Se oli ehdottomasti kielletty. ”

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tammi. 2015. 390 s.