”Kaislasuo oli todella huolissaan Eerikasta. Kaiken muun huolen lisäksi lapsella oli yleensä aina epäsopivat tai epäsiistit vaatteet päällään. Paidat ja housut olivat liian isoja ja hihat sekä puntit oli kääritty moneen kertaan rullalle. Toisinaan Eerikalla oli myös liian pieniä, kiristäviä vaatteita yllään. Usein vaatteet olivat myös rikki, ja esimerkiksi ulkohousut olivat polvista hajalla. Myös heijastinliivi oli sivusta kiinni kahdella kuminauhalla, joista toinen oli poikki. Joskus Eerikalla oli sisähousuina kerrastonhousut, joista näkyi alushousut läpi. Eerikan epäsiisti vaatetus pisti silmään myös siksi, koska Nadia ja isä olivat pukeutuneet aina hyvin huolitellusti.”
Olipa kerran tyttö nimeltä Eerika. Tai Vilja. Tytön vanhemmat kutsuivat häntä eri nimillä. Eerikana tyttö oli ollut siihen asti, kun hänet sijoitettiin kiireellisesti isänsä luo asumaan äidin päihteidenkäytön takia. Eerika oli kuusivuotias.
Isän luona asui äitipuoli Nadia. Nadia kertoi olevansa ranskalais-marokkolainen lääkäri, joka odotti perheeseen nelosia. He kaikki kolme asuivat pienessä yksiössä Helsingissä. Isän ja Nadian luona Eerikasta tuli Vilja. Iloinen, huumorintajuinen ja sosiaalinen tyttö muuttui sulkeutuneeksi ja hiljaiseksi. Omaa äitiään ja velipuoltaan Eerika tapasi valvotusti.
Kotona arki oli väkivallan sävyttämää. Eerikalla oli julmaakin julmempi äitipuoli, joka rääkkäsi ja kiusasi tyttöä monin eri tavoin. Eerikan tavarat katosivat, vaatteet olivat rikki ja revitty, kotiavaimet kadonneet. Eerikaa pakkosyötettiin väkivaltaisesti, hänet laitettiin juoksemaan kotipihalla pitkäksi aikaa ja kävelemään ekaluokkalaiselle pitkän koulumatkan. Hän joutui jopa menemään ulostamaan pihalle, kun kotona ei päästetty vessaankaan. Lopulta Eerikaa alettiin sitomaan sänkyynsä kiinni yöksi, jos hän oli Nadian mielestä ollut tuhma. Nadia sai Eerikan isän mukaan väkivaltaisiin tekoihin. Nadia ja isä kuvasivat monia väkivallan täyttämiä hetkiä näyttääkseen muille kuinka tuhma tyttö oli.
””Katso nyt! Ihmiset saavat nähdä, kuinka kelvoton pikku kakara sinä olet”, Nadia raivosi ja vilkaisi videokameraa.
”Tässä näette, kuinka tottelematon kakara Eerika on”, Nadia sanoi kameralle.”
Pienen Vilja Eerikan elämästä oli moni aikuinen huolissaan. Naapurit, äiti, koulun henkilökunta ja sosiaaliviranomaiset. Isä ja äitipuoli onnistuivat luovimaan aina ulos uudesta lastensuojeluilmoituksesta ja uudesta huolesta. He laittoivat kaiken Eerikan syyksi, heistä Eerikaa piti rangaista. Jos Eerikalta itseltään joku aikuinen kysyi kotioloista tyttö vastasi vain että "Se on salaisuus” ja ”En mä tiedä.” Sen vain hän kertoi, ettei hänellä ollut ketään aikuista johon luottaa.
Muutama kuukausi ennen kuolemaansa Eerika kuitenkin sijoitettiin Meripihan perhekotiin ja Eerika muuttui. Poissa oli tavaroitaan hajottava, raivokohtauksia saava tyttö. Eerika viihtyi perhekodissa, sai kavereita ja kävi ekaluokkalaisen innolla koulua. Tuota onnea kesti jonkin aikaa, kunnes tuli aika taas palata isän ja äitipuolen luo asumaan. Eerika ei tahtonut mennä. Hän tiesi mitä oli tulossa. Lisää väkivaltaa.
Äitienpäivänä 2012 Eerika kuoli tukehtumalla äärimmäisen julman väkivallan seurauksena, prinsessatiara päässään. Hän oli kuollessaan 8-vuotias.
Eerikan kuoleman jälkeen paljastui, että Eerika ei ollut itse vaatteitaan repinyt tai hävittänyt koulukirjojaan, vaan äitipuoli oli lavastanut Eerikan voidakseen rääkätä häntä. Äitipuoli, joka oli valehdellut likimain kaikesta. Mitään ranskalaismarokkolaista Nadiaa ei ollut olemassakaan, ei monikkoraskautta tai lääkäriä, oli supisuomalainen Sirpa Laamanen. Eerikan isä, Touko Tarkki oli uskonut koko suhteen ajan naisystävänsä valheet.
Eerikan isä ja äitipuoli tuomittiin murhasta elinkautisiin vankeusrangaisuksiin. Heillä kummallakin on todettu olevan persoonallisuushäiriöitä, tuomion he molemmat saivat syyntakeisina.
Vilja Eerikan tarina ei jätä todellakaan ketään kylmäksi. Kirjan kirjoittaja rikos- ja oikeusuutisointiin erikoistunut toimittaja Vera Miettinen on tehnyt mittavan työn Eerikan elämän saamiseksi kansien väliin. Kirja nojaa vahvasti todennettavissa oleviin faktoihin. Miettinen on kahlannut valtavan määrän asiakirjoja, haastatellut sukulaisia ja tavannut myös rikoksen tekijät.
Kirja on kirjoitettu helposti luettavaan muotoon vuoropuheluinen ja kohtauksineen Eerikan elämään liittyvissä paikoissa. Itse kuolinyön tapahtumia kirjassa ei juurikaan käsitellä eikä väkivallalla mässäillä, onneksi.
Kun kirja ilmestyi, ajattelin, että tämän kirjan jätän väliin. Kun hain sen kirjastosta, en ollut vieläkään varma lukisinko sitä. Tapauksen ollessa otsikoissa en ollut seurannut juttua kovin tarkasti, mutta mediassa pyörinneistä otsikoista tiesin sen olevan julma. Päätin kuitenkin lukea kirjan, vaikka sen lukeminen tekikin välillä ihan fyysisesti pahaa. Kaikista riipaisevinta kirjan lukemisesta teki se, että tämä on totisinta totta. Pienen tytön kohtalosta on todella surullinen, tuomittuja kohtaan tuntee syvää vihaa ja kirjaa lukiessa turhautuu usein siihen, miten viranomaiset eivät tajunneet tytön ahdinkoa. Etenkin, kun Eerika oli ollut lastensuojelun asiakas lähes syntymästään asti.
En lainkaan ihmettele miksi Eerikan tapausta on luonnehdittu Suomen rikoshistorian iljettävimmäksi murhaksi. Nuorempana puuhailin vuosia Yhdysvaltojen kuolemanrangaistuksen parissa enkä siinä maailmassa törmännyt lähellekään yhtä kammottavaan tapaukseen.
Vaikka aihe on rankka ja koskettava, tämä kirja kannattaa lukea. Kirja laittaa ajattelemaan kaikkia niitä eerikoita, jotka edelleen kokevat kotonaan monenlaista väkivaltaa ja kiusaamista. Pienen Eerikan kohtalo, niin kurja kuin se onkin, toivottavasti pelastaa jonkun toisen lapsen kokemasta samaa kohtaloa.
Lukiessani netistä erilaisia tapaukseen liittyviä juttuja, löysin seuraavan podcastin. Suosittelen kuuntelemaan.
https://seura.fi/seura-podcast/vahva-tarina/tiarapainen-tytto/
”Maarit luki runon ja itki.
”Kyllä sinä rakas Eerika pääseet vielä kotiin”, Maarit sanoi.
Eerika näytti surulliselta.
”Äiti, en minä pääse kotiin enää ikinä.””
Vera Miettinen: Eerika. Deadline kustannus. 2020. 269s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti