Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa

 ”Sitähän Pentti oli itsekin, yksinäinen susi.

Hän oli paradokseja: vahva ja herkkä, konservatiivi ja radikaali, lempeä ja kiivas. Sosiaalinen erakko. Oman yksinäisen tiensä päässä seisova monumentti. Monumentti suhteessa julkisuuteen, kameleontti läheisen silmissä - läheisenä jotain aivan  muuta kuin julkisuuden henkilönä, tämäkin sinänsä trivialiteetti.”

Pentti Linkola on mies, joka ei esittelyjä kaipaa. 

Linkolasta on kirjoitettu paljon, ja hänen omat tekstejään on tutkailtu lukemattomia kertoja. Mies on kiukustuttanut, kauhistuttanut, herättänyt ihailua ja kiehtonut monia. Myös minua. 

Tällaista teosta kuin ”Linkola ja minä” ei kuitenkaan Linkolasta ole aiemmin tehty.  Esiin nousee mies kohuotsikoiden takaa uudella tavalla, mies arjessa läheisen silmin. 

Kirja lähtee liikkeelle kesäkuusta 1989, jolloin Anneli Jussila saapui ensimmäisen kerran Ritvalaan Linkolan luo. Miehen, joka oli hyvin monitahoinen ja moniulotteinen. Siitä alkoi suhde ja vuosikymmeniä kestänyt ystävyys.

Kirjan alkupuolella kohtaamme inhimillisen miehen arjen keskellä: seuraa rakastavan Linkolan, joka oli suuri kasvisruokien ystävä, ja jolle puu oli täysikasvuinen vasta, kun ihmisen kädet eivät enää riittäneet rungon ympäri. Miehen, jonka lumoutui linnun laulusta ja joka piti kukista paljon. 

Linkolassa oli myös synkempiä sävyjä. Hänelle luonto oli kaikki kaikessa ja kerran hän jopa ryhtyi aatetovereineen jopa suunnittelemaan terroritekoa. Tarkoituksena oli räjäyttää Paatsjoen silta Inarissa ja estää puukuljetukset. Suunnitelma  ei koskaan toteutunut.

Jussila etenee kirjassa melko kepeän alun jälkeen kohti syvää päätyä käyden läpi liudan eri ajattelijoita, hengenheimolaisia ja aatteita peilaten niitä Linkolan ajatteluun. Läpi käydään myös Linkolan ajatuksia natsismista, kulutuksesta, kirjallisuudesta, uskonnosta ja monesta muusta mielenkiintoisesta teemasta. Unohtamatta tietenkään Luonnonperintösäätiötä. 

”Pentti Linkolalle kansa oli vain osa luontoa. Natsien pääpainotus sen sijaan oli aina kansassa, kansan ja veren yhteydessä maahan. Kolmas valtakunta ihannoi  nuoruutta, innosti nuoria (miehiä), miehitti valtion virkoja nuorilla - johtajienkin keski-ikä oli huomattavasti alempi kuin muissa Euroopan valtioissa - kun taas Linkolalle vanhojen viisaus oli korvaamattonan tärkeä yhteiskunnallinen voimavara. Linkolasta nuori ihminen oli aina keskeneräinen, ”raakile, törkile”.

Tätä kirjaa lukiessa Linkolasta tulee entistä enemmän ihminen kohuotsikoiden takana.  Anneli Jussilan kirjaa lukiessani huomasin itse, että pohjimmiltani ajattelen monesta asiasta samalla tavalla kuin Linkola. En kuitenkaan hyväksy terrorismia enkä väkivaltaa missään tapauksessa.

Jos Linkolan ajattelu kiinnostaa, tämä kirja on oiva pari Riitta Kylänpään kirjalle Linkolasta. Kylänpään teos kertoo enemmän Linkolan tekemisistä ja Anneli Jussilan taas enemmän Linkolasta itsestään, siitä mistä hän piti, ei pitänyt tai mitä hän ajatteli maailmanmenosta iän karttuessa.

Vaikka Linkolasta olisi mitä mieltä tahansa, ei häntä kannata tuomita ennen kuin on perehtynyt millaisesta henkilöstä on kyse. Otsikot ovat otsikoita, Linkola on paljon enemmän kuin ne yhteensä.

”Vapaus ei merkinnyt Linkolalle mielijohteiden seuraamista, vaan tavallista voimakkaampaa itsekuria. Itsekuri ja yhden johtotähden elämän näkemys vaikuttivat siihen, että hänen itselleen asettamansa rajat olivat tiukat. Ne olivat ”tyytymistä ja luopumista”. Koska hänelle puute on perustarve, ihmisen tulee rajoittaa toimintaansa säästäväisyydellä, oli hän rikas tai köyhä. On säästettävä kaikkea muuta, mutta ei itseään.”

Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa. Minerva. 2021. 221.