””Kunnianarvoisa äitisi ja minä sekä Hakoisten vänrikki Carl Berndt Uggla ja fru Uggla olemme yhdessä päättäneet, että sinä ja adjutantti Karl Gustaf Uggla menette ensi syksynä naimisiin.” Hän tarjoili uutisen kuin olisi todennut illallisen olleen maukas.”
Siellä se on, jylhänä mäellä. Upea kartano.
Olen aina ihaillut Hakoisten kartanoa. Janakkalassa kasvaneena kartanon päärakennus on talvisin näkynyt kauniina lähellä kulkevalle 130 tielle. Joskus ohi kulkiessani olen miettinyt millaisia elämänkohtaloita tuo tila on mahtanutkaan nähdä. Kun luin Rosenbergin kirjasta, ilahduin ja ajattelin, että se on pakko lukea, vaikka pidänkin 1800-luvusta paljon enemmän kuin 1700-luvusta.
Kirjan päähenkilö on aatelisneito Anna Magdalena Lilliebrunn, joka on kirjan alussa 34-vuotias ja auttamatta ikäneidon leiman saanut, eikä Annan mainekaan ole juoruilta säästynyt. Hänet naitetaan Hakoisten kartanon Karl Gustaf Ugglalle syksyllä 1757. Mies on Annan pikkuveljen paras kaveri, Annaa viitisen vuotta nuorempi eikä todellakaan mikään siveyden sipuli. Soppaa sotkevat vielä ilkeä anoppi, hankala appi, vihaa täynnä oleva käly, pari katkeraa piikaa sekä oma pikkuveli. Kaikesta huolimatta Anna ja Karl Gustaf yrittävät olla onnellisia ja arvostaa toisiaan.
”Sydämeni Anna, kyllä me vielä jaksamme. Kyllä sinä kestät. Olet jo osoittanut vahvuutesi, pidä siitä kiinni. Minä olen taas vierelläsi – eikä Ulrika-sisareni palaa vielä hetkeen Hämeeseen.”
Annan ja Karl Gustafin lisäksi yhdeksi kirjan ”päähenkilöksi” täytyy kyllä nostaa itse kartano. Hakoisten kartanon arki ja juhla heräävät romaanin sivuilla eloon. Kartanon pyörittäminen ei ollut tuohonkaan aikaan mitään lastenleikkiä, se vaati sekä isäntäväen että palvelijoiden panosta. Annan aikoihin elettiin Herran pelossa, oltiin hyvinkin kristittyjä ja uskottiin siihen, että jokaisen yhteiskunnallisen aseman oli Jumala ennalta määrännyt ja sen mukaan oli elettävä. Ihmiset olivat hyviä tai pahoja riippumatta siitä mihin säätyyn kuuluivat. Vaikka matkustaminen ja tiedonkulku olikin hyvin erilaista kuin nykyään, Anna pitää yhteyttä ystäviinsä ja sukulaisiinsa, jopa entiseen ranskan opettajaansa. Usean aatelisnaisen kohtalona oli myös jännittää selviääkö hengissä synnytyksestä tai saapuuko oma mies sodasta kotiin ja jos saapuu, millaisena.
Kirjan mielenkiintoisin osuus oli minulle tietenkin kaikki Janakkalaan ja Hakoisiin liittyvä. Kirjaa lukiessani jäin heti miettimään mihin kohtaan Janakkalan Pyhän Laurin kirkon lattian alle on haudattu aatelisia, miltä kirkolla on mahtanut näyttää ja mistä kohtaa tiet ovat mahtaneet kulkea Annan aikoihin Hakoisiin. Viimeksi käydessäni kirkon viereisellä hautausmaalla pysähdyin miettimään missä täällä lienee Annan hauta, vai onko hänet haudattu jonnekin muualle.
Vaikka ei omaisikaan janakkalaisia lapsuusvuosia, kirja on mielenkiintoinen ja taidokas kurkistus 1700-luvun kartanoelämään. Vaikka kirjan henkilöistä suurin osa on historiallisia henkilöitä, kyse on fiktiivisestä romaanista. Kirjan kirjoittaja, filosofian tohtori Riikka-Maria Rosenberg asuu samassa kartanossa kuin Anna aikoinaan. Minusta on hienoa miten hän on nostanut juuri Annan esiin Hakoisten historiasta. Rosenberg tuntee historian ja Hakoisten maisemat, huolellinen pohjatyö huokuu kirjan sivuilta.
Suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla jään odottamaan kenet kartanon rouvista Rosenberg nostaa seuraavaksi esiin historian havinasta.
”Hedvig Nordenskiöld, Anders de Brucen vaimo, pudisti päätään viuhkaansa leyhytelleh, hipaisi sinisen taftipukunsa kauniita laskoksia. ”En tiedä, kuinka te asiaan suhtaudutte, mutta krsitittynä minua surettaa näiden vähäosaisten kohtalo.”
Ana katsahti ympärilleen, odotti jonkun muistuttavan maailmanjärjestyksestä. Tänään ei kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi lausua julki paheksuuntaansa.”
Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna. Tammi 2022. 384 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti