Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari

 ”Nauru on ivallista. ”En tunne sitä miestä. Toivottavasti me jonain päivänä tapaamme. Hän on kuulemma erinomainen alallaan, oikein hyvä näyttelijä (yleisöstä kuuluu naurua). Minä olen ihan vakavissani, ja te nauratte.” Siis pelkkä pelle!”

Näin ajatteli Vladimir Putin uudesta kollegastaan, kun Volodymyr Zelenskyi oli valittu Ukrainan presidentiksi. Elettiin vuotta 2019. Eipä tiennyt Putler miten väärässä hän olikaan!

Viime kuukausina Volodymyr Zelenskyi on tullut tutuksi koko maailmalle, mutta hän on ollut kaikkea muuta kuin pelle. Hän on Presidentti isolla peellä, kansansa palvelija. 

Zelenskyin tie presidentiksi on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se on todella kiehtova, miehellä tuntuu olevan olleen jo tähän päivään mennessä monta elämää, vaikka hän on saman ikäinen kuin minä. Heti kun näin tämän kirjan, halusin lukea sen. 

Vaikka kirja on elämänkertamainen, se ei ole kovin perinteinen sellainen. Se ei ala pikku-Vladimirin elinpäivistä, vaan hyppää suoraan sotaa edeltävään yöhön. Pikku-Vladimirin huudeilla kyllä kirjan sivuilla piipahdetaan, mutta enemmän annetaan tilaa sille miten Volodymyr Zelenskyi päätyi presidentiksi ja mitä sitten tapahtui.

Kirjassa viitataan monessa kohtaa ”Kansan palvelija” - tv-sarjaan, jossa Zelenskyi näyttelee presidenttiä. Mikäs siinä, sarja on mainio ja suosittu, itsekin olen tykännyt siitä paljon. Vuoden vaihtuessa vuoteen 2019 Zelenskyi ilmestyi telkkariin ja ilmoitti kansalle lähtevänsä tavoittelemaan presidentin paikkaa ihan oikeasti. Moni epäili miehen taitoja ja piti ukko oikeasti pellenä, mutta yhtä moni on saanut huomata olleensa väärässä. 

”Venäjän sota Ukrainassa ei ole pelkästään voimakkaan jännitteinen sotilaallinen konflikti. Se on myös sanojen ja viestinnän sota, jossa kahden tyystin erilaisen miehen toimintatavat törmäävät rajusti vastakkain. ”

Ennen sodan alkua Zelenskyin kannatus alkoi laskea. Moni epäili vieläkin miehen osaamista oikeissa presidentin töissä. Viimeistään sodan alettua helmikuussa yksinkertaisella videopätkällä Zelenskyi voitti ukrainalaiset puolelleen. Mediasodassa Zelenskyi on jo voittanut Putinin mennen tullen. Mies, joka tuli täysin politiikan ulkopuolelta, on opetellut, oppinut ja pärjännyt. Sellaiseen menestykseen ei päästä pelkillä hyvillä taustajoukoilla.

Zelenskyillä on ollut alusta lähtien uudenlainen ote työssään; hän mullisti politiikan panostamalla sosiaaliseen mediaan ja kuuntelemalla mitä kansa haluaa. Sotaa hän ei todellakaan halunnut, Zelenskyi haluaa keskittyä suuriin rauhan projekteihin, jotka parantavat tavallisen ukrainalaisen elämää. Yhtenä mallimaana hänellä on Viro.

Ranskalaistoimittajat Regis Gente ja Stephane Siohan ovat tehneet mukavan tiiviin tietopaketin tämän ajan yhdestä kuumimmista poliittisista nimistä. Kirja on mukavalla tavalla kirjoitettu, tällaisesta aiheesta saisi paljon tylsemmänkin kirjan. Vaikeasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin monella tavalla. Tämä on onnistunut tapa.

Vielä ei tiedetä, miten Zelenskyin tarina päättyy, mutta varmaa on, että tämä mies jää historian lehdille ainutlaatuisena ja erikoisena tapauksena. Tällaisia rohkeita ihmisiä tämä maailma tarvitsee

”Enkä Volodymyr Zelenskyi onkin vain ihan tavallinen sankari monien muiden joukossa. Onhan hän tehnyt itsestään ”kansan palvelijan”, ja vuoden 2022 todellisia sankareita ovat ukrainalaiset yksilöinä ja yhdessä.”

Regis Gente ja Stephane Siohan: Volodymyr Zelenskyi. Sodan sankari. Otava. 2022. 190s.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

 ”-Siin sul onkin kattomist. Varo vaan, ettei silmäs puttoo, Elli kiusoitteli veljeään. - Kukapa olisi uskonut, et Martast tulee noin fiini nainen.

 Juho hymähti. -Fiini on ja ylpeeks tullu. Ei kuulu enää meijän sakkiin."

Viime vuoden huhut pitivät paikkaansa: Ann-Christin Antellin esikoisromaani  Puuvillatehtaan varjossa on saanut jatko-osan. Historiallisten romaanien suurkuluttajana totta kai ajattelin lukea kirjan, vaikka toiveeni jatko-osan suhteen eivät olleet kovin korkealla.

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kymmenisen vuotta. Tällä kertaa ei päähenkilönä olekaan Jenny, vaan ottotytär Martta. Hän on palaamassa Turkuun Matti-veljensä kanssa, koska pikkuveli aloittaa suomenkielisessä lyseossa. Martta hoitaa veljensä taloutta ja työskentee Turun kansankirjastossa.

Kirjassa luonnollisesti nuoren neidon elämään kuuluu kosijat ja lukija saa odotella loppuun asti kuka herroista saa Martan omakseen. Mutta jokseenkin kliseisen rakkausteeman lisäksi yhteiskunnallinen jännite on kirjassa käsinkosketeltava: Venäjä sortaa pientä suuriruhtinaskuntaa ja työväenaate jakaa herroja ja työläisiä entisestään toisistaan kauemmaksi. Matti ja Marttakin osallistuvat vastarintatoimiin.

Kaikista mielenkiintoisin juoni on Martan kipuilu kahden eri yhteiskuntaluokan välillä. Puuvillatehtaan omistajasukuun adoptoidut työläistaustaiset Martta ja Matti luonnollisesti kutsutaan myös Turun seurapiireihin. Vaikka puuvillatehtaan nykyinen omistaja Robert Barker suhtautuukin heihin suojelevasti, kaikki eivät kuitenkaan katso Martan ja Martin kuuluvan seurapiireihin syntyperänsä takia. Martalle asia on vaikea, koska hän ei tunne enää kuuluvansa lapsuutensa työläisten joukkoon eikä toisaalta myöskään säätyläisten joukkoon. Kirjastossa töissä ollessaan hän kohtaa lapsuutensa ystäviä, jotka ovat kävelevä muistutus siitä, mistä Martta itse on lähtöisin. Kummassa joukossa Martta kokee seisovansa? Molemmissa joukoissa ei voi olla, jännitteinen aika tekee asiasta vielä vaikeamman, koska Martan menneisyys ja nykyisyys syyttää toisiaan kaikesta mahdollisesta. Matti-veljelle asian ratkaiseminen näkyy olevan hiukan helpompaa.

Kirja on mielenkiintoisempi kuin sarjan ensimmäinen kirja. Tämä ei ole pelkästään kepeä rakkausromaani, vaan kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus tekee tarinasta raikkaan, jännittävän ja kiehtovan. Turun murteen käyttö nostaa rahvaan ja säätyläisten eron selvemmin esiin. 

Puuvillatehtaan perijä sopii hyvin monenlaiselle lukijalle. Kirja jää kieltämättä niin kutkuttavaan asetelmaan, että uskallan toivoa jatkoa tarinalle.

”Olen antanut ohjeet työnjohtajille, että välttävät ikääntyneiden työntekijöiden palkkaamista. Heidän työtahtinsa on hidas ja lisäksi heistä tulee vanhemmiten hankalia.

Matti innostui kyselemään taloudellisista suhdanteista, mutta Martta oli järkyttynyt kuulemastaan. Äiti oli raatanut tehtaassa kaksitoistatuntisia päiviä, ja Robert Barkerille hänkin olisi ollut vain työntekijä, josta ei olisi ollut vanhemmiten enää mitään hyötyä.”

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä. Gummerus. 2022. 368 s.

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio

"”Kiinassa ongelma on siinä, että kaikki ulkomaalaisten tiedonvälineiden Xinjiangia koskevat uutiset sensuroidaan täysin. Suurin osa kiinalaisista ei tiedä totuutta, vaan luulee meitä täysin terroristeiksi”, Maysem vahvisti. ”Kiina voi kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen, millaisia tarinoita muualla maailmassa kerrotaan, levittämällä propagandaansa YK:ssa, missä sitä ei sensuroida.””

Viime syksynä aloitettuani kiinan kielen opinnot huomasin, etten tiedä Kiinasta loppujen lopuksi kovinkaan paljoa. Kiinan ihmisoikeusongelmat vilahtavat julkisuudessa kuitenkin tämän tästä, vaikkakin tällä hetkellä on hieman jäänyt Ukrainan tapahtumien varjoon. 

Eikun siis perehtymään niihin. 

Kiinan länsiosassa Xinjiangissa elävä islaminuskoinen uiguurivähemmistö on joutunut älyttömän kyttäämisen kohteeksi. He itse kutsuvat  dystopiaansa ”tilanteeksi”, joka on vallinnut jo parisenkymmentä vuotta. 

Uiguurien valvonta on viety todella pitkälle ja se ulottuu jokaiselle elämänalueelle. Poliisi pysäyttelee ihmisiä tämän tästä milloin missäkin eikä uiguurien vahtimiseen tarvita aina edes poliiseja.  Kuka tahansa voi vakoilla ja ilmiantaa väärästä toiminnasta tai mielipiteistä. Kyttäämiseen suorastaan painostetaan. 

Mitä ei ihminen huomaa kertoa, tekniikka hoitaa. Tekoälyt vahtivat ja analysoivat kansalaisten toimintaa, taipumuksia ja luotettavuutta. Miltä kuulostaisi syytös alkoholismista, jos olet ostanut tekoälyn mielestä liikaa kaljaa tai miten olisi skannerin läväyttämä luokittelu epäluotettavaksi kaupan ovella, kun tarvitset apetta pöytään? Silloin ei nimittäin kauppaan ole mitään asiaa. Ja jos puoliso on kadonnut leireille, valtio pitää huolen, että saat uuden petikaverin, jolla on lupa tehdä mitä haluaa. 

Sinut saatetaan leimata todennäköiseksi rikolliseksi ennen kuin mitään rikosta on tapahtunut.  Ja jos olet valvonnan mielestä mokannut jossakin, saat passituksen leirille. Monet leirit ovat entisiä oppilaitoksia, jotka on muutettu ”koulutuskeskuksiksi”. Niissä harjoitetaan kidutusta, aivopesua ja indoktrinaatiota. Jokaista liikettä kytätään, kasvojen ilmeistä ja tarkkaavaisuudesta lähtien. Eikä kurjuus osu vain leirille joutuneelle, vaan hänen perheensä ja sukulaisensa saavat myös tuta valtion mahdin. Kaikenmaailman ”koulutuksen” tarkoitus on ”opettaa” noudattamaan valtiollisia hyveitä ja kunnioittamaan kommunistista puoluetta. Eli käytännössä vaihtamaan uskonto islamista kommunismiin.

”Arkisten ostosten tekemisestä tuli mutkikasta. Lopulta jokaisen  keittiöveitsikauppiaan oli maksettava monta tonnia laitteesta, joka muunsi asiakkaan henkilötodistuksen valokuvan, etnisen taustan ja osoitteen QR -koodiksi, jonka saattoi skannata älypuhelimella. Sitten QR-koodi kaiverrettiin veitsen terään. Jokaisesta veitsenterästä selvisi siis sen ostajan henkilötiedot - varotoimi siltä varalta, että terroristit päättäisivät ryhtyä veitsi-iskuun.”

Toimittaja Geoffrey Cain on tehnyt valtavan, mutta hyvin tärkeän työn tämän kirjan kanssa.  Hän on haastatellut Xinjiangissa Kiinan valvontakoneiston silmätikuiksi joutuneita uiguureja sekä kotimaassa että maanpaossa ulkomailla. Heidän lisäksi ääneen pääsee joukko virkamiehiä ja asiantuntijoita. Erityisen mielenkiintoinen on Maysem-nimisen uiguurinaisen matkaa kyttäyskoneistossa.

Kirja on hyppäys suoraan Kiinan ihmisoikeusongelmien syvään päähän. Kiina paljastuu kirjassa varsinaiseksi ”Isoveli valvoo” -maaksi, joka vähät välittää vähemmistöistään. Olen yllättynyt siitä miten taitavasti Kiina on hyödyntänyt uusinta teknologiaa, mutta käyttää sitä hyvin vääriin tarkoituksiin. Kirjassa olevia julmuuksia ei voi kuin ihmetellä miten tämä kaikki voi olla ylipäätään mahdollista. 

Mielenkiintoinen kirja Kiinasta ja ihmisoikeuksista kiinnostuneelle. Kirja on tärkeä lukea jo siksi, koska pahimmillaan tällainen systeemi on mahdollista missä tahansa, jossa vallanpitäjät eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Näin käy, kun pahat ihmiset valjastavat hyvät asiat omiin tarkoituksiinsa.

”Ei kaikkia pellolla kasvavia rikkaruohoja pysty koskaan yksitellen nyppimään - pitää ruiskuttaa kemikaaleja, joilla ne saa tapettua kerralla”, eräs virkamies totesi tammikuussa 2018. ”Näiden ihmisten uudelleenkouluttaminen on kuin kemikaalien ruiskutusta.”

Geoffrey Cain: Totaalinen poliisivaltio. Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniiin. Otava. 2022. 352s. 

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin

 ”Me käytämme puolet valveillaoloajastamme työhön. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tunteita se meissä herättää ja mitä ajattelemme itsestämme työn kautta.” 

Työ. Työ tuntuu olevan kaikkien mielessä. Työ vilahtaa niin tavallisen kaduntallaajan kuin poliitikonkin puheissa hyvässä ja pahassa. Työn tekemistä arvostetaan, vaikkakin minusta  monien alojen kohdalla palkkaus tulee jossakin aivan liian kaukana suhteessa työn kuormittavuuteen ja vaativuuteen. (Sairaanhoitajat ovat palkankorotuksensa ansainneet!)

Ennen työ oli jotakin, jossa aloitat nuorena ja lopulta jäät samasta duunista ja paikasta eläkkeelle. Työ saattoi olla tylsää liukuhihnatyötä tai muuta monotonista työtä, mutta työtä oli ja sitä riitti kaikille.

Nyt se ei ole niin. Työelämästä on tullut paljon sirpaleisempaa, nopeammin  muuttuvaa ja epävarmaa. On pätkätöitä, sirpaletöitä, projekteja, työpaikkaa vaihdetaan herkemmin ja uusia ammatteja opiskellaan yhä useammin. Tekniikka on korvannut monia vanhoja työtehtäviä, kun taas tilalle on syntynyt uusia digitalisaation seurauksena syntyneitä työtehtäviä. Työ jakaantuu myös epätasaisesti: osalla sitä ei ole, osa taas tekee liikaa töitä. Miten jaksaa alati kasvavien työpaineiden keskellä, kun elämään haluaisi kuuluvan muutakin kuin työn?

Duuniin-kirja on todellinen tietopaketti tämän hetkenä työelämästä. Teos antaa lukijalle työkaluja, kun hän pohtii esimerkiksi mitä aloja kannattaisi opiskella, mistä niitä töitä löytyy tai miten tehdä työtä, jolla on muukin merkitys kuin rahan ansaitseminen. Samalla pohditaan miten ammatti-identitetti muodostuu ja miten työelämän paineissa kannattaa pitää itsestään huolehtimisista ja mitä työhyvinvointi pitää sisällään. Lisäksi huomiota kiinnitetään työntekijän oikeuksiin ja velvollisuuksiin, syrjintään sekä tasa-arvoon.

Kirjaan oon tarinansa kertoneet  muun muassa kansanedustajat Maria Ohisalo ja Aino-Kaisa Pekonen, bloggaaja Eeva Kolu, näyttelijä Armi Toivanen ja ohjelmistoyritys Futuricen perustaja Tuomas Syrjänen. Mukavaa, että kirjaan on saatu elämänkokemusta eri alojen ihmisiltä esimerkeiksi miten eri tavoin voi päätyä jopa valtakunnan huippupaikoille.

Kirjassa on kannustava ote ja se herättää paljon ajatuksia. Kirjaa on markkinoitu työelämän alussa oleville tai tulevaisuuttaan pohtiville nuorille, mutta kyllä siitä ammentaa ihan missä kohtaa vain työelämää oleva. Kirjan luettuaan huomaa pohtivansa omaa valintojaan ja kokemuksiaan uudessa valossa, kirjasta saa paljon uutta ajateltavaa siitä mitä vielä voisi tehdä tai mitä voisi tehdä toisin. Millainen työntekijä minä olen? Olenko tekemässä sitä mitä todella haluan vai teenkö työtäni sen takia, että se kartuttaa eläkettä ja tiliä? Onko minulla jokin sellainen rakas harrastus, josta voisin tehdä itselleni uuden ammatin tai työn? 

Vaikka työ onkin elämässä iso asia, ja sitä kirjassa pohditaan ansioituneesti monelta kulmalta, kirjassa muistutetaan monessa kohtaa, ettei työ ole koko elämä eikä sen pidä sitä olla. Tästä erikoispisteet kirjoittajille. 

”Vaikka työelämä muuttuu, työ ei kuitenkaan katoa.” 

Kyösti Hagert & Pauliina Toivanen: Duuniin. Kaikki, mitä haluat tietää uran aloittamisesta, työelämän muutoksesta ja unelmien tavoittelemisesta. Otava. 2022. 273s.

Kaari Utrio: Ruma kreivitär

 ”- Jumala on määrännyt ihmisen säädyn, ja siinä hänen on pysyttävä, opetti vaunumestari. Häntä kauhistutti ajatus maailman muuttumisesta niin tasavertaiseksi, ettei kukaan enää tilaisi vaunuja, joista voitiin oveen maalatun vaakunan vuoksi periä kolminkertainen hinta.”

Tässä kuussa minulla oli blogia varten aivan muut kirjat mielessä. Yritin ja yritin lukea Putinin elämänkertaa, mutta aihe on sen verran vastenmielinen, että keskenhän se jäi. Nyt oli todellakin jonkun kepeämmän kirjan vuoro.

Niinpä kävelin kirjahyllylleni ja nappasin Kaari Utrion Ruman kreivittären. 

Ruma kreivitär kertoo neljästä hyvin erilaisesta naisesta. Kreivittäret Dorotea ja Julia elävät naimattomina rapistuvassa kotikartanossaan. Dorotea on sisaruksista kauniimpi, Julia on saanut liikanimen ”Ruma kreivitär”. Isä-kreiville viina ja uhkapeli maistuvat enemmän kuin mikään muu ja mies hävittää omaisuuttaan minkä ehtii. Pappa päätyy neitien tulevaisuutta ravistelevaan ratkaisuun. 

Toisaalla elää mamselli Carolina, kaunis ja rikas, mutta porvaristaustainen. Hänellä on suurena päämääränä päästä ylhäisön pariin. Kirjan neljäs keskeinen nainen on Augusta, kaunis, rikas ja ylhäinen, naimaton hänkin. 

Toki tarinassa on mukana miehiäkin, perheenjäseniä, sukulaisia, palvelijoita, rahvasta. Miehistä keskeisessä osassa on tehtailija Anton Wendel, joka on saanut kirjassa sankarin roolin. Hän liittyy neitien päämäärään mielenkiintoisella tavalla.

Alkuun luulisi, että tässä on taas yksi menneisyyteen sijoitettu rakkausromaani, mutta eipä ole.  Toki sitä rakkautta tarinasta löytyy, mutta samalla kurkistetaan naisen asemaan 1830-luvun Suomessa ja sääty-yhteiskunnassa. Säännöistä pidettiin lujaa kiinni eikä niitä rikkovia katsottu kovin suopeasti. Kirjassa nousee esiin myös miten suomen kieleen tuolloin suhtauduttiin. Sitä pidettiin rahvaan mongerruksena, jota herrasväen ei tarvinnut osata. Vielä ei ollut fennomaanien ja Lönrotin aika.

”Hetken Carolinaa kirpaisi, että paroni erotti yhdellä silmäyksellä hänen paikkansa säätyjen järjestelmässä.”

Tämä oli taatusti parempi ja mukavampi lukukokemus kuin Putinin elämänkerta.  Ihailen Utrion tietomäärää  ja tapaa ripotella se kaikki kiinteäksi osaksi hyvin etenevää tarinaa. Lukiessa en voinut välttyä helpotuksen huokaukselta, että elän 2020-lukua paljon vapaammassa maailmassa.

”-Kuka tahansa, jolla on oma vaatturi, on herrasväkeä, Julia sanoi painavasti.  - Ja sit varmemmin, jos hänellä on oma laiva, talo Bulevardilla, herra Engelin piirtämä kartano, kaksisataa työntekijää ja englantilainen puutarhuri.”

Kaari Utrio: Ruma kreivitär. Tammi. 2002. 362s.

Han Kang: Valkoinen kirja

 

”Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.

Ojennan sinulle valkoisia asioita,

vaikka ne saattavat likaantua.

Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.”

Eteläkorealaisen Han Kangin romaani Vegetaristi jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni. Koin tarinan miltei henkilökohtaiseksi, olenhan itsekin kasvissyöjä. Kun Sofi Oksanen suositteli Han Kangin Valkoista kirjaa jossakin hänen videoissaan, en epäröinyt hetkeäkään tarttua siihen.

Kirjassa nimetön kertoja pohtii parin tunnin ikäiseksi jäänyttä isosiskoaan. Kirjan punaisena, tai tässä tapauksessa valkoisena lankana kulkee valkoinen väri, erilaiset valkoiset asiat: lumi, jää, maito, riisikakku, suola, valo, rintamaito jne. Valkoisen värin kautta kertoja pohtii kuolemaa, surua, kipua ja menetystä. Millaista siskon elämä olisi ollut? Millaiseksi kertojan elämä olisi muodostunut, jos sisko olisi jäänyt eloon?

Valkoinen kirja on pieni suuri kirja. Paksu se ei ole, mutta sitäkin vakuuttavampi. Se houkuttelee ahmaisemaan itsensä kerralla, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan siitä lyhyen tuokiokuvan kerrallaan ja viettää hetki luettua pohdiskellen. 

Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei tunnu rankalta tai ahdistavalta. Kuolemasta ja surusta puhuminen pelottaa monia, mutta tämä kirja on osoitus siitä, miten kauniisti menetystä voi käsitellä.  

Teoksena tämä on hyvin erilainen kuin Vegetaristi, mutta yhtä suuren vaikutuksen se tekee.

”Kun katsoin sinun silmilläsi, näin eri tavalla. Kun kävelin sinun ruumiissasi, kävelin eri tavalla. Halusin näyttää sinulle puhtaita asioita. Halusin näyttää sinulle ennen kaikkea puhtauden ennen julmuutta, surua, epätoivoa, saastaa ja tuskaa. Mutta se ei onnistunut yhtä hyvin kuin toivoin. Katsoin usein silmiisi kiinteästi, kuin etsien hahmoa syvästä, pimeästä peilistä.”

Han Kang: Valkoinen kirja. Gummerrus. 2021. 111 s.

Vegetaristiin pääset tästä.

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina

 ””Siellä haisi homeelle, lialle, paskalle. Kissan ulosteille ja ihmisen ulosteille. Patja, joka mulle annettiin, oli lumpuilla täytetty, ja sen päällikangas oli oksennuksessa, paskassa ja ties missä kurassa. Ja kun käänsin kraanan auki, sieltä tuli ruskeaa vettä, joka haisi ihan paskalle. Se poliisivankilaan saapuminen oli ensimmäinen herätys siitä, mitä oli luvassa.”

Alkuvuodesta katselin Ylen erinomaista sarjaa ”Linna” ja siellä yksi vangeista mainitsi kirjasta ”Vankina Venäjällä”. Kirja herätti mielenkiintoni, koska olin aikoinaan omin silmin nähnyt pienen palan venäläistä vankilamaailmaa. Vuosituhannen alkupuolella pääsin vierailemaan kolmessa eri vankilassa Pietarissa. Tai no kahdessa, se yksi oli vankisairaala.

Eletään vuotta 2012. Jan Salo lähtee käymään Venäjän puolella, vaikka puoliso laittaa vastaan. Salolla on jo siinä vaiheessa rikos - ja huumetaustaa, ja hän lähtee rutiininomaiselle huumekeikalle rajan toiselle puolelle. Tällä kertaa kotimatka tyssää Venäjän rajalle ja sen jälkeen suunta oli jotakin aivan muuta kuin kotiin. Suunta kulki kohti Viipuria.

Vaikka vankilamaailma on Salolle tuttu entuudestaan, Venäjällä on aivan eri käytännöt ja lainalaisuudet, oloista puhumattakaan. Salo ei osannut kiinni jäädessään edes venäjää. Vähän kerrassaan hän pääsee jyvälle siitä miten kaikki toimii ja kuka on kukin vankilan hierarkiassa.

Venäjällä alinta kastia ovat ”alennetut”, joiden kanssa ei edes puhuta, käytetä samoja ovenkahvoja tai vessoja, tai olla mitenkään muuten kosketuksissa. He tekevät kaikki likaiset työt ja ovat kuin orjia systeemin sisällä. Heidän lisäkseen vankijoukkoon mahtuu henkilökunnan kanssa yhteistyötä tekeviä luottovankeja, mafian palkkalistoilla olevia vankeja ja niin sanottuja ”laillisia varkaita”. Suurin osa vangeista, Salo mukaan lukien, kuuluu ”jätkiin”. Kuri on tiukka ja korruptoitunut henkilökunta ei kaihda väkivaltaa, mutta oikeastaan vangit saavat elellä miten haluavat ja mafian alaiset rikollispomot laittavat ukot ruotuun.

Viipurissa vierähtää aikaa kuukausikaupalla, kunnes Salo lopultakin saa tuomion: seitsemän vuotta tiukan kurin leiriä. Hänet lähetetään kärsimään tuomiotaan Komin tasavaltaan vankileirille IK-25, jossa 1 500 vankia on majoitettu neljään kaksikerroksiseen parakkiin.

””Oletko siis ihan oikea suomalainen? ne kysyivät. ”Mitä vittua sä sitten täällä teet?””

Koko tuomionsa ajan Salo toivoo yhtä asiaa: mahdollisuutta päästä Suomeen suorittamaan rangaistusta. Viimein kolme vuotta lusittuaan matka kotiin pääsee alkamaan. Suomessa olot ovat huomattavasti paremmat, läheiset lähempänä ja tuomiokin muutetaan vastaamaan suomalaista  järjestelmää. Tie vie avovankilan kautta koevapauteen ja lopulta tuomio oli kärsitty. Suomessa Salo kummastelee pulleita suomalaisvankeja ja hyvätasoista vankilaa. Venäjällä vangit tullessaan saattoivat olla pulleita, mutta vangille oli tiedossa varma laihdutuskuuri.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen kaikki se, jonka itse näin omin silmin vieraillessani vankiloissa. Muistan muun muassa vessan, joka oli pelkkä reikä lattiassa ja ahtaan vankisairaalan silmäosaston sellin. Sieltä lähtiessämme yksi ryhmämme jäsenistä tönäisi minua ja sanoi, että katso, tuo on heidän ruokaansa. Vieressäni oli epämääräisen näköinen iso metalliastia täynnä vihertävänruskeaa litkua. Silloin tajusin miksi ruokalähetykset olivat vangeille niin tärkeitä. Koskaan ei tarvinnut pelätä ja vangit olivat minua ja meitä kaikkia kohtaan kohteliaita. 

Kirja on todella mielenkiintoinen ja kirjoitettu niin, että sen sanoma avautuu vankielämästä mitään tietämättömälle. Kirjassa raotetaan tutkintavankilan viestinvälitysverkostoa, vankien keskinäistä hierarkiaa, venäläisen vieraanvaraisuuden muotoja kuin lemmikkikissojen pitämistä vankilassa. Kaikki sen mukaan mitä Jan Salo vankivuosinaan Venäjällä koki, näki ja oppi.

”Kun kaikki oli valmista, venäläinen vartija soitti käsirautoja, jotka yhä olivat Salon anteissa, ja sanoi suomalaisille saattajille venäjäksi: ”Näitä ette saa mukaanne. Teillä on oltava omat käsiraudat. Onko teillä?”

Kumpikaan hakijoista ei ymmärtänyt venäjää ja konsulaatin tulkki seisoi sivummalla, joten Salo itse käänsi suomalaisille saattajilleen, mitä venäläinen vartija oli sanonut.

Vantaan vankilan vartija sanoi: ”On meillä raudat, mutta ei niitä tarvitse laittaa.”

Salo käänsi lauseen venäjäksi. Vartijat katsoivat hämmästyneinä häntä, sitten suomalaisia saattajia.”

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä: Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina. WSOY. 2018. 217 s.