”Japanissa sensei on instituutio. Sensei on yleinen arvonimi, oppineisuuden merkki ja aseman kuvastaja. Sensei voi olla teeopettaja, lääkäri, opettaja, silkinpainaja, kokki, tuoksupuumestari, judo-opettaja tai rakennusmestari. Jokaisessa ammatissa on omat mestarinsa, oman alansa asiantuntijat, jotka ovat työllä ja paneutumisella, saavuttaneet osaamiselleen muiden arvostuksen. Heitä kutsutaan yleisnimellä sensei, mestari, kirjaimellisesti ”ensin syntynyt””
Minna Eväsojan kirjoissa ei voi olla törmäämättä yhteen hänen elämänsä merkittävään mieheen, senseihin.
Kuka tai mikä tuo mystinen mies oikein on, jonka nimeä ei missään vaiheessa paljasteta suuresta arvostuksesta huolimatta?
No, tässä kirjassa, joka kertoo Senseistä itsestään, ei edelleenkään kerrota Sensein nimeä. Hän on Sensei. Mutta toisaalta, onko se nimi nyt kuitenkaan niin tärkeää? Se, että nimeä ei kerrota, kertoo minusta oppilaan syvästä arvostuksesta opettajaa kohtaan.
”Sensei on kuin varjo, joka katoaa, josta ei saa otetta.”
Eväsoja kirjoitteli vuosien varrella ylös tiedonmurusia Senseistään, joita joskus aina vastaan tipahti. Loppujen lopuksi Eväsoja tiesi aika paljon miehestä, mutta yksityisyydestään tarkka Sensei ei ollut luettavissa kuin avoin kirja.
Mutta kuitenkin kirja hänestä saatiin.
Tarina alkaa, kun graduaan tekevä Minna Eväsoja palaa Japaniin, Kiotoon, jossa oli opiskellut Kurasenken teekoulussa. Hän oli ollut yhteydessä teekoulun rouva Moriin, jolta oli tiedustellut mahdollisuudesta löytää sensei tulevaa väitöskirjatutkimusta varten. Sensei-ehdokas löytyy, alkaa keskustelut mahdollisen oppilaan ja mahdollisen sensein välillä.
Kun Eväsoja myöhemmin palaa Japaniin aloittaakseen varsinaiset opintonsa, Sensei laittaa hänet valtavan urakan eteen. Kun haaste on mallikelpoisesti suoritettu, toteaa Sensei: ”Nyt minä alan opettamaan sinua.” Lienee Senseikin oppinut matkan varrella jotain uutta, onhan Eväsoja hänen ensimmäinen länsimainen ja vasta toinen ulkomainen oppilaansa. Eväsoja puurtaa, oppii ja oivaltaa. Ja saa kutsun haluttuun Sensein yksityiseen sunnuntaiseminaariin, jonne ei pääse kuka tahansa.
Sensei avaa Eväsojalle oven maailmaan, joka monelle japanilaisellekin on enää vain muisto menneisyydestä. Ja jos nykyjapanilaiselle perinteiset taidemuodot ovat menneisyyttä, niin miten kaukaisia asioita ne ovat länsimaalaisille. Länsimaissa tuskin edes tajutaan miten rikasta japanilainen kulttuuri ja estetiikka ovatkaan. Kirjaa lukiessa tämän huomaa monessa kohtaa, kun Eväsoja avaa välähdyksenomaisesti japanilaisia perinteisiä taidemuotoja sekä filosofiaa: keramiikkaa, luonnon estetiikkaa, nō-teatteria, teeseremoniaa, zeniä ja taidetta hienovaraisesti ja syvästi analysoiden. Tämä kaikki on kiireettömyyden, hienostuneisuuden ja epätäydellisen kauneuden oppimista. Ja nimenomaan ajatus epätäydellisestä kauneudesta suorastaan imi minut mukaansa.
Minua erityisesti viehätti Sensein ajatuksissa se, miten hän kehottaa tutustumaan laajasti eri taidemuotoihin ja miten vuoren huipulle on monta tietä ja miten se matka itsessään on tärkeä. Sensei kannatti myös käsinkirjoittamista. Hänestä se kehittää kielitaitoa, käsialaa ja kirjoitustaitoa mutta myös kykyä jäsennellä oppimaansa ja lukemaansa. Olen niin samaa mieltä. Ihana Sensei.
”Sensei avasi minulle monia ovia ja näytti Japanin, joka alkaa olla tämän päivän japanilaisillekin mennyttä maailmaa.”
Japanin perinteisistä taidemuodoista olen itse lähinnä kiinnostunut teetaiteesta ja kalligrafiasta, mutta eipä tuo nyt pahaa tehnyt sukeltaa vaikkapa vanhan nō-teatterin hienouden saloihin. Japanin kielen opiskelijana ja japanilaisen filosofian kuluttajana kirja oli antoisaa luettavaa. En voi kuin ihailla japanilaista sensei-kulttuuria ja pohdin onko minulla ollut jossakin vaiheessa oma sensei, tien näyttäjä.
Kirjan loppupuolella Eväsoja kertoo vierailuistaan Japanissa pari vuosikymmentä opintojensa jälkeen. Sensei on vanhentunut, kuulo heikentynyt, Vaimokin on jo hoivakodissa. Sensei on pitämässä viimeistä luentoaan ja on innoissaan Eväsojan suomeksi kirjoittamista kirjoista Japanin ajoistaan. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä, Eväsoja on pikku hiljaa lipunut etäämmälle Japanista, hän on gaijin, ulkomaalaineen.
Sensei on mielenkiintoinen ja kiehtova kuvaus katoavasta maailmasta, maailmasta, joka yhä harvemmalle sanoo mitään, mutta joka on aivan valtavan rikas ja kaunis. Kirjaa lukiessa olisin monta kertaa halunnut vain hypätä teehuoneen tai paikallisen luostarin hiljaisuuteen nauttimaan hyvästä teestä ja luonnosta, koskettamaan vanhoja, kauniita taide-esineitä tai pohtimaan kanji-merkkien taidokasta kalligrafiaa.
Tähän kirjaan aion palata uudestaan, koska tämä täytyy nautiskella palasina.
”Sensei oli todellinen kaunosielu ja rakasti luontoa, puutarhoja, kukkien asettelua ja runoutta, jotka kaikki kietoutuivat toisiinsa hänen opetuksissaan.”
Minna Eväsoja: Sensei. Oppilaana Kiotossa. Gummerus. 2023. 348 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti