”Aurora itse asui toisten hovineitojen tavoin Talvipalatsi sivusiivessä varsin vaatimattomassa, mutta riittävän mukavassa huoneessa. Hän sai liikkua palatsissa vapaasti, hänellä oli käytettävissään vaunut yötä päivää kuten myös livreepukuinen palvelija suojelijana ja käskyläisenä. ”
Aurora Karamzinista, os. Stjernvallista on
kirjoitettu paljon. Tämä historiamme merkkihenkilö on ollut aikansa merkittävä
sivistynyt tahtonainen ja superjulkkis. Upporikas hyvää tekevä seurapiirien
juhlittu nainen. Orasen romaanissa historian kirjoista tuttu Aurora herää
henkiin.
Kirja alkaa vuodesta
1824, jolloin Aurora on kuusitoistavuotias. Hän on menettänyt isänsä ja saanut
uuden isäpuolen. Isäpuoli on välittävä mies, josta tulee Auroralle tärkeä isän
korvike koko loppuelämäksi.
Aurora oli kaunis,
aatelinen ja suosittu. Ikää karttui, mutta Auroraa alkoi uhata ikäneidon
titteli. Nuoremmat sisaruksetkin ehtivät naimisiin ennen Auroraa. Kaikki
sulhoehdokkaat eivät kelvanneet perheelle, yksi heistä ehti kuolemaan ennen
häitään. Aurora päätyi keisarinnan hovineidoksi Pietariin ja päätyi siellä
naimisiin Paul Demidovin kanssa. Mies oli varsinainen elostelija, mutta myös
upporikas.
Auroran ei tarvitse
kovin kauaa olla naimisissa, kunnes hän oli leski ja valtavan omaisuuden
perijä. Uusi sulho löytyy, mutta hänkin kuolee ennen aikojaan. Auroran ainoa
poika tuottaa äidilleen monta harmaata hiusta ja Auroran edesmenneen sisaren,
Emilien, tytär Marie ei hänkään päästä kasvattiäitiään helpolla. Perheenjäsenet asuivat välillä kaukana
toisistaan, matkusteltiin paljon ja kirjeitä kirjoitettiin kynät sauhuten.
Välillä kokoonnutaan Träskendan kartanoon.
Jäätyään leskeksi toistamiseen rikas Aurora
toteuttaa unelmansa: hän perustaa diakonissalaitoksen. Hän keskittyy
hyväntekeväisyyteen ja uskonnollisuuteen. Vastoinkäymisiltä tämä kovia kokenut
nainen ei elämänsä viimeisinä vuosinaan säästy.
Aurora Karamzin on yksi historian lempihenkilöitäni.
Olen lukenut hänestä likimain kaiken, mitä olen onnistunut löytämään ja romaani
oli tuohon kirjakasaan mukava lisä. Kirja on viihdyttävä, mutta ei viihdekirja.
Paksu kirja etenee hyvin, mutta loppua kohden tarinan kerronnan vauhti kovenee.
Kirja on kuitenkin ansioitunut kuvaus 1800-luvun Suomesta, jonka tiimellysten
keskellä Aurora elää vaiherikasta elämäänsä. Maassa, johon hän jättää
perinnöksi sen, joka oli hänelle hyvin, hyvin rakasta: diakoniatyön.
”Aurora tiesi ja tunsi saaneensa osakseen suuren onnen. Mutta hän ei mitenkään voinut estää sitä kasvavaa katumusta, jota muutamat menneet vuodet hänessä nostattivat.”
Raija Oranen: Aurora, Teos, 2014, 632s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti