Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

”Aivan hänen yläpuolellaan makasi Eirin. >>Ole kiltti äläkä ammu, en mä halua kuolla!>> Eirin oli huutanut, kun hänen jalkansa petti. Luoti jäi hänen polveensa. Sitten häntä osui selkään ja nyt hänen vatsastaan pulppusi verta. ”

Luin tämän kirjan vuosi sitten, mutta se ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan. Elämäni varrella olen toiminut pitkään kuolemaantuomittujen tukihenkilönä ja sitä kautta tottunut ties mihin raakuuksiin, mutta tämä kirja on aivan oma lukunsa. Tämä kirja pysäyttää.

Tämä kirja kertoo Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen tekijän Anders Breivikin ja hänen uhriensa tarinan. Breivikin tekemässä terrori-iskussa 22.7.2011 Oslossa ja Utøyan saarella kuoli 77 ihmistä. Norja oli tuohon päivään asti lintukoto eikä kukaan voinut kuvitella, että kansan riveistä yksi tekee Norjan historian pahimman terrori-iskun.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, jotka valitettavalla tavalla kohtaavat. Toisessa tarinalinjassa Seierstad kertoo Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin elämäntarinat lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin ja aktiivisiin nuoriin. Näitä nuoria kiinnostaa politiikka. He ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi. Seierstad kertoo myös hyvin yksityiskohtaisesti miten näiden nuorten elämä päättyi, kuinka monta luotia häneen osui ja kuka piti kädestä kiinni, kun Breivik ampui.

Kirjan toinen rankka tarinalinja on Breivik itse.

”Anders oli taas yksin.Mutta eräänä päivänä hän alkoi saada luokassa kavereita. Eikä se tosiaan edes ollut vaikeaa. Ei tarvinnut kuin sanoa hei, niin toiset vastasivat samalla tavalla.Koko ala-asteen ajan Anders oli ollut aika huomaamaton. Hän ei tuonut itseään joukossa esille millään tavalla. Nyt hän alkoi käydä partiossa, pelasi jalkapalloa, pyöräili kavereiden kanssa.Mutta toisin kuin muiden vanhemmat, hänen vanhempansa eivät koskaan osallistuneet lapsensa harrastuksiin. Ei äiti eikä isä. ”

Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä mielenterveysongelmista kärsivän äidin kanssa mennyt kovin hyvin. Perhe oli sosiaaliviranomaisten tarkkailussa. Anders oli yksinäinen ja outona pidetty poika, joka kaipasi kipeästi huomiota ja hyväksyntää. Hän koki toistuvasti hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen. Aikuistuttuaan Anders kokeili siipiään eri alojen parissa hyvin huomionhakuisesti. Lopulta hän pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttamaan hirvittämää suunnitelmaansa hyvin peräänantamattoman  sinnikkäästi. Breivik tiesi, että teollaan hän saisi myös huomiota osakseen. Huomiota, jota hän oli aina kaivannut. Minusta tämä selittää sen, ettei hän tappanut itseään tekonsa päätteeksi.

Kirja on paksu, lähes 600 sivuinen järkäle. Kerrottavaa on ja paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Kritiikkiä saa Norjan poliisijärjestelmä, jonka tunarointi helpotti Breivikin hirvittävän suunnitelman toteuttamista.

Seierstad on tehnyt mittavan työn. Hän ei ole jättänyt kiviä kääntämättä saadakseen niin uhrien kuin tekijänkin tarinat kerrottua. Kirja on suora, raaka ja peittelemätön. Tämä kirja ei anna vastauksia miksi niin tapahtui, mutta hiukan selkeyttä asiaan se antaa. Kaikesta kauheudestaan huolimatta tämä tiiliskivi on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos ei menetä yöuniaan raakuuksien takia. Seierstadin kuvaama väkivalta hyppii kaikessa raakuudessaan suoraan syvälle mieleen.  Kirjan kansien välissä on kuvattu tositarina, joka kertoo, että terrori ei aina tule kaukaa, vaan sellaista voi tehdä yksi meistä.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta, WSOY 2014,
585s.