Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

””Oletko nähnyt moista, Rasmus, valkoinen hirvi!” äiti kuiskaa pojan korvaan ja kietoo käsivartensa hänen hartioilleen.
Rasmus ravistautuu irti ärtyneenä.
”Näenhän minä.”
Isä alkaa selittää matalalla äänellä irrottamatta katsettaan eläimestä.
”Kuulemma se ei ole albiino, sillä on vain toisenlainen geeniperimä. Ne ovat yksinkertaisesti vain erilaisia. Näillä Värmlannin seuduilla, tiedätkös Rasmus, on kokonainen valkoisten hirvien kanta. Ennen vanhaan niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia ja eläimen ampumisen katsottiin tuovan onnettomuutta.”
”Kuka haluaisi ampua noin kauniin eläimen!” äiti ällistelee.
”Monikin. Sellainen jonka mielestä se ei sovi tänne. Jonka mielestä sen olemassaolo on virhe.”
”Mutta onhan se olemassa!” Rasmus väittää vastaan.”

Pari vuotta sitten törmäsin kolmiosaiseen tv-sarjaan, joka vaikutti minuun syvästi. Sarja kertoi Rasmuksesta ja Benjaminista. Rakkaudesta, itsensä hyväksymisestä, ennakkoluuloista ja menetyksistä. Ja aidsista. Alkuun päästyäni katsoin kaikki kolme jaksoa putkeen ja olin mykistynyt. Tuon monella tavalla ajatuksia herättäneen sarjan nähtyäni oli pakko hankkia sarja kirjoina ja ne lukea.

Gardellin trilogian päähenkilöinä on kaksi nuorta miestä. Rasmus on perheensä ja koko lähisukunsa ainoa lapsi, kotonaan tarkoin suojeltu ja muualla kiusattu poika. Rasmus on kotoisin pieneltä, ummehtuneelta paikkakunnalta Värmlannista. Hän inhoaa kotiseutuaan, kutakuinkin kaikkea mitä siellä on ja haaveilee elämästä omana itsenään jossakin muualla – kotona se ei olisi mahdollista. Äitikin sanoo pilkaksi tarkoitetut huudot kuultuaan, että ethän sinä ole sellainen – homo. Ylioppilaaksi tulon jälkeen Rasmus muuttaa Tukholmaan ja astuu junasta suoraan uuteen elämäänsä Keskusaseman Homorinkiin.

Benjamin on vanhempiensa ylpeys, kutakuinkin koko elämänsä Jehovan todistajien toiminnalle omistava nuori mies. Eräänä päivänä Benjamin päätyy soittamaa Paulin ovikelloa. Paul lukee nuorta saarnaajaa kuin avointa kirjaa ja sanoo ääneen Benjaminin suurimman salaisuuden. Tulee Benjaminin ensimmäinen joulu ja Paulin luota Benjamin löytää kokonaan uuden elämän.

Benjamin ja Rasmus ovat osa Variksen homoyhteisöä, jota luotsaa muita hieman muita vanhempi Paul. Paul on ehdottomasti suosikkihahmoni, hauska, teatraalinen draama queen, mutta muista huolehtiva mies, joka vähät välittää syöpäsäätiöstä ja järjestää hautajaisensa teatterissa. Heidän lisäkseen yhteisöön kuuluvat Reine, Bengt, Lars-Åke ja Seppo. Miehet elävät ja rakastavat varjoissa, koska valtaväestön asenteet olivat tuohon aikaan hyvin kielteiset. Itse asiassa homoseksuaalisuuden sairausluokituksen poistamisesta oli vasta muutama vuosi aikaa. Variksen miesten korviin alkaa kantautua tietoa uudesta, vaarallisesta taudista, AIDSista. Alkuun taudista tiedetään hyvin vähän, mutta se mitä tiedettiin, oli että tautia tavataan erityisesti homoseksuaaleilla miehillä. Pelottavaa tautia aletaan kutsua homorutoksi ja sen kantajat leimataan murhajiksi. Homojen hankala asema tiukkenee entisestään. Lehtien otsikot kirkuvat syytöksiä ja kaikki pelkäävät tartuntaa. Joidenkin sukulaiset heittävät vierailun jälkeen pariskunnan käyttämät astiat roskiin taudin pelossa. Sairaanhoitajatkin menevät eristetyn potilaan huoneeseen päästä varpaisiin suojattuina ja auta armias jos sairaanhoitaja erehtyy kuivaamaan kuolevan poskelta kyyneleen paljain käsin! Tauti alkaa nitistää uhrejaan. Yksi mies toisensa jälkeen sairastuu, kituu ja kuolee. Osa tappaa itsensä positiivisen tuloksen saatuaan. Hautajaisista tulee arkipäivää, mutta tulee eteen nekin hautajaiset, jonne vuosia saman katon alla asunut puoliso ei ole tervetullut. Ja vain siksi ettei kukaan saa tietää vainajan olleen homo ja kuolleen aidsiin. Variksen seitsemästä miehestä trilogian lopussa on elossa enää kaksi.

”Hei 1986-284420. Olit täällä HIV-testissä 5. päivänä toukokuuta. Valitettavasti minun on ilmoitettava sinulle, että tulos on positiivinen, ts. että sinä olet saanut tartunnan. Toivon tietysti, että tulet käymään täällä mahdollisimman pian, jotta voimme keskustella kunnolla kaikesta, mitä tämä merkitsee sinulle ja millä tavoin me voimme olla sinulle avuksi. Siksi olen varannut sinulle vastaanottoajan tiistaiksi 20/5 klo 8.30. Silloin saat tavata kuraattori Sandra Lindbladin ja tohtori Arne Hattin. Plaa plaa plaa ystävällisin terveisin Fredrik Nilsson, apulaislääkäri.”

Kirjat kertovat rakkaudesta, jolla on kova hinta. Monelle se tarkoittaa tappavan sairauden lisäksi myös yhteiskunnan, sukulaisten ja omaisten hylkäämistä. Kaikkien omaiset eivät saa edes koskaaan tietää asioiden todellista laitaa. Kirjan henkilöistä Benjamin saa osakseen kohtuuttoman määrän hylkäämistä, kun hän menettää homoutensa takia perheensä ja rakas avopuoliso kuolee aidsiin. Puhumattakaan monesta ystävästä. Kaiken huipuksi appivanhemmat hylkäävät hänet heti poikansa kuoltua todeten, ettei enää tarvitse mielistellä ja esittää hyväksyvänsä poikien suhdetta. Benjamin tietää, ettei kukaan ole saattamassa häntä lopun tullessa. Kaikki muut ovat jo kuolleet tai lähteneet pois hänen elämästään.

Gardell ei säästä lukijaansa kertoessaan Rasmuksen, Benjaminin ja muiden miesten kohtaloista. Kaikki kirjoissa kerrottu on tapahtunut ja jokainen yhteisön miehistä on ollut oikeasti olemassa. He ovat olleet Gardellin omia ystäviä ja elämää, jota hän on elänyt tuon ajan Tukholmassa. Trilogia koostuu kolmesta kirjasta, jotka on nimetty kukin kirjan sisällön mukaan: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Juttu hyppii poikien lapsuuden ja aikuisuuden välillä tämän tästä. Jos Rasmuksen ja muiden kohtalo on riipaisevaa luettavaa, niin Gardell läväyttää keskiaikaiset kidutukset, roviot ja natsien keskitysleirit suoraan ja peittelemättä lukijan tajuntaan tarina sisällä kulkevissa homoseksuaalisuuden historiaa käsittelevissä luvuissa. Kaikesta ajallisesta hyppimisestä huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Kerronta on kepeää ja helppolukuista, vaikkakin teksti on suomeksi ehkä hiukan kankea. Olen lukenut ensimmäisen kirjan myös ruotsiksi ja tykkäsin sen kielestä enemmän. Helppolukuisuudestaan huolimatta mikään kevyt lukupaketti tämä ei ole, ei todellakaan. Lukemisen arvoinen toki, avartava ja siksi suosittelenkin rohkeasti astumista omalta mukavuusalueelta näiden kirjojen pariin.

Kirjojen sanoma on tärkeä, niiden kertoma tarina on totuudessaan hyvin koskettava. Pohdin miten paljon tietämättömyys on ohjannut ja ohjaa edelleen asenteitamme ja mielipiteitämme. Monessa suhteessa on menty eteenpäin, mutta kuka hoitaisi niitä kauas historiaan jämähtäneitä asenteita, jotka mahdollistavat syrjinnän. Olipa avioliittolaista mitä mieltä tahansa, näiden miesten tarinat kertovat millaista jälkeä syrjintä saa aikaan. Gardellin viesti on yksinkertainen: Ei syrjintää - ei enää koskaan.

”Kuollut pannaan sellaiseen mustaan jätesäkkiin. Minä tiedän sen. Jos on kuollut aidsiin. Kuin olisi jätettä. Benjamin, minä en tahdo. En halua olla lopulta jätettä.”

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osat: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Johnny Kniga,2012, 2013, 2013.  294 + 300 + 304s.