”Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.”
”Onpa kirjalle annettu kaunis nimi”,
ajattelin, kun Finlandia-palkintoehdokkaiden nimet julkistettiin.
Olin päättänyt lukea kaikki kuusi kandidaattia läpi ja
Akvarelleja sai kunnian aloittaa tuon maratonin. Eikä
Finlandia-maraton ihan huonosta kirjasta alkanutkaan.
Kirja vie keskelle 1800-luvun
Helsinkiä. Saksalaissyntyinen Johan Carl Ludvig Engel on saanut
suuren tehtävän: hänen tulee suunnitella Suomen
suurisuhtinaskunnan tuore pääkaupunki. Mies itse on hiukan haluton,
mutta keisari on vakuuttunut Engelin taidoista. Uuden pääkaupungin
tulee olla keisallisen upea.
Engel asettuu perheineen Helsinkiin,
joka oli tuolloin syrjäinen, kylmä ja pimeä kaupunki. Koko
perheellä on sopeutumisvaikeuksia, kotikaupunki Berliini kulkee
mukana haaveissa, puheissa ja yöpäiväkirjan merkinnöissä. 1816
arkkitehti lupaa vaimolleen, että kuusi vuotta ja sen jälkeen perhe
palaisi takaisin Berliiniin- Toisi käy: Engelit jäävät
lopullisesti Suomeen.
”Ehrenström ei silti antanut periksi. Hän sanoi, että keisari haluaisi minut uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Minä saisin rakentaa Helsingin. Sanoin palaavani Berliiniin. Sanoin luvanneeni tämän vaimolleni ja pienelle sairaalle lapselleni.”
Engel ryhtyy kirjoittamaan
yöpäiväkirjaa iltaisin ennen nukkumaanmenoaan. Näin hän tekee 24
vuoden ajan. Hän kirjoittaa huolta aiheuttavasta perheestään,
rasittavasta työstään, komeasti nousevasta kaupungista,
kaipauksesta, ulkopuolisuudestaan. Helsinki tuntuu luotaantyöntävältä
loukolta eikä Engelille langennut tehtäväkään kamalasti
miellytä. Välissä Turkukin palaa ja Engel suunnittelee sitäkin
uusiksi. Hän on kunnianhimoinen, rasittunut ja yksinäinen. Kaikkein
tärkeintä Engelille on perhe, vaimo Charlotte ja tytär Emilie.
Perheen pojat jäävät enemmän taustalle. Suru on suuri, kun
viikatemies vierailee perheen luona kirjassa pariinkin otteeseen.
Jukka Viikilä, runoilija ja
dramaturgi, on kirjoittanut upean esikoisromaanin. Teksti on
runollisen kaunista, vakavaa ja älykästä. Mikään nopealukuinen
kirja Akvarelleja ei ole, sitä ei voi ahmia. Päiväkirjamerkintöjä
haluaa makustella ja pohdiskella kaikessa rauhassa. Helsingin kuvaus
vie lukijan keskelle 1800-luvun Helsinkiä, kirjaa lukiessani
mielessäni vaeltelin pitkin Helsingin katuja ja piipahdin Engelin
kynästä lähteneissä tutuissa rakennuksissa: yliopistolla ja
lempipaikassani Kansalliskirjastossa.
Viikkilän kirja on kokonaisuudessaan yhtä kaunis kuin on sen nimikin. Se on kertomus Helsingistä, sen historiasta ja arkkitehtuurista, mutta se on myös kertomus maahanmuuttajaperheestä, jonka on vaikea sopeutua uuteen kotimaahansa. Tällä kirjalla onkin monessa suhteessa tarttumapintaa nykypäivään.
Viikkilän kirja on kokonaisuudessaan yhtä kaunis kuin on sen nimikin. Se on kertomus Helsingistä, sen historiasta ja arkkitehtuurista, mutta se on myös kertomus maahanmuuttajaperheestä, jonka on vaikea sopeutua uuteen kotimaahansa. Tällä kirjalla onkin monessa suhteessa tarttumapintaa nykypäivään.
”Illastimme tänään Paciuksen knassa, kaksi saksalaista kaukana kotoa. Minä olen tullut tänne rakentamaan kaupungin ja Pacius kaupunkiin musiikin.”
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin
kaupungista. Gummerus. 2016. 213 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti