Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

”Mies kiskoi rimpuilevan naisen pakettiautoon ja haki pihalle pudonneen repun. Kuului liukuoven jyminä ja pamahdus. Paku lähti liikkeelle, kaasutti, kävi risteyksessä kurvaamassa ympäri ja ajoi keskustaa kohti. Kuski oli riisunut maskin. Frogi käynnisti köhivän Toyotan. Hän sähläsi turvavyön kiinni ja kaasutti tontilta. Tiellä pakettiauto seisoi parinsadan metrin päässä tasoristeyksen valoissa. Frogi ajoi pakun perään. Takaikkunoista ei nähnyt sisään.
- Ota toi rekkari ylös. Mun muisti vähän takkuilee.”

Riku Korhosen ”Emme enää usko pahaan” on koukuttava kirja. Tarina alkaa harvinaisen hitaasti, yli puolet sivumäärästä tarinan ja henkilöiden pohjustamiseen käyttävä romaani tempaisee lukijansa melkoiseen tapahtumasarjaan aikamoisella vauhdilla.

Kirja päähenkilöinä ovat Eero ja tämän vaimo Aino sekä nuoruudenkaveri Lari. Eero pyörittää paintball-bisnestä ja Aino on sosiaali- ja terveysalalla. Eero ja Aino asuvat Turun Ispoisten omakotitaloalueella kahden lapsensa kanssa. Avioliitto on parhaat päivänsä nähnyt ja Eero päättää vähän virkistää sitä vitsinä heitetyn sananvaihdon jälkeen. Hän päättää kaapata vaimonsa. Avukseen hän pyytää väkivaltaisista pakkoajatuksista kärsivän kaverinsa Larin. Kaksikko toteuttaa pähkähullun ideansa ja kaikki menee perusteellisesti pieleen.

Korhonen koettelee aika pitkään lukijansa kärsivällisyyttä, koska hän käyttää puoli kirjaa taustottamiseen ja koko ajan vain odottaa koska se Eero nyt kaappaa emäntänsä. Idea kaappauksesta on niin hullu, ettei se voi onnistua, varsinkin kun mukan sotketaan Larin kaltainen kaveri ja Ainon työpaikan asiakkaita. Ja kun kaikki menee päin mäntyä, koko ajan hurjemmiksi ja raaemmiksi muuttuvat juonenkäänteet johdattavat romaanin hahmot ja lukijan keskelle pitkää ja synkkää painajaista.

”Taas kerran Eero ihaili ihmisten toimeliaisuutta ja luovuutta. He muuttivat minkä vain kauhukokemuksen fiktioksi, pornoksi ja voitoksi. Onnistuisiko sellaisen firman pyörittäminen Suomessa? Löytyisikö turvalliseen elämään kyllästyneitä maksukykyisiä asiakkaita? Kotiäitejä, ylitunnollisia isiä, yritysjohtajia? Jättäosikö värikuulat ja sieppaisi ihmisiä rahasta?”

”Emme enää usko pahaan” on vakaasti ja varmasti kirjoitettu romaani siitä miten käy, kun miehet alkavat yrittää elvyttää vanhoja myyttejä. Ilmassa on lievää sovinismia ja vanhoja stereotypioita, jotka eivät mielestäni enää päe nykyaikana. Ei siis ihme, että niin moni asia menee vinoon.

Kielellisesti Korhosen romaani on helppolukuinen, lukija saa pidettyä punaisen langan näpeissään kevyesti. Ääneen pääsee sopivasti kaikki päähenkilöt ja kaikkien menneisyyttä pengotaan sopivassa suhteessa. Vaikka kirjan taustoitus on alussa pitkä kuni nälkävuosi, se pitää otteessaan, koska lukija haluaa tietää miten kidnappaus onnistuu ja lähinnä mikä menee pieleen.

Järjen käyttö on sallittua, se tästä kirjasta tulee päälimmäiseksi mieleen. Se mikä on ollut ehkä toimivaa kivikaudella, on autuaasti out 2010-luvulla. Sellainen vie vain vaikeuksiin.

”Eero nojasi eteenpäin ja painoi kasvot kämmeniin. Hän oli kauan niin. Lari katseli häntä ja mietti, oliko Eero ikinä kieltäytynyt auttamasta häntä missään.”

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. 392 s.