Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat

”Epäterveessä yhteisössä pahuutta ja syntiä on juuri se, mitä yhteisö pitää syntinä, koska esimerkiksi ohjeistuksia useimmista nykyaikaisista nautintoaineista ei löydy Raamatusta. Tupakoiva ja joulua viettävä vanhoillislestadiolainen uskoo ripsivärin ja alkoholin vievän kadotukseen. Meikkaava ja alkoholia kohtuullisesti käyttävä Jehovan todistaja ei voisi kuvitellakaan polttavansa tupakkaa tai viettävänsä joulua.”

Erilaiset hengelliset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua. Olen kovin kaipaillut kirjallisuutta karismaattisissa yhteisöissä esiintyvistä ilmiöistä ja nyt lukujonossa on kaksi samaa aihetta käsittelevää kirjaa, joista ”Pyhät, pahat ja pelokkaat” on ensimmäinen. Viime viikolla ilmestynyt ”Harhaanjohtajat” seuraa ensi viikolla.

”Pyhät, pahat ja pelokkaat” tarttuu rohkeasti tähän suhteellisen vaiettuun aiheeseen. Kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä ja kertomuksia on kerätty monista yhteisöistä, kuten esimerkiksi Jehovan todistajilta,, mormoneilta, karismaattisista liikkeistä ja vanhoillislestadiolaisilta. Eniten Ruoho sai kertomuksia kirjaan Jehovan todistajiin kuuluneilta tai yhä kuuluvilta.

Perusluterilainen kuuluu kirkkoon ja seurakuntaelämä on lähinnä osallistumista eri toimituksiin. Uskonto ja hengellisyys eivät juuri näy arjessa eikä omaan seurakuntaan ole juuri kontakteja. Toisin on kirjassa kerrottavissa yhteisöissä, joissa lähtökohtaisesti oletetaan jäsenen laittavansa koko elämänsä liikkeen palvelukseen ja noudattavan tiukasti sen oppeja.

”Epäterveessä ryhmässä on vain yksi totuus: yhteisössä voidaan aina hyvin.”

Mitä epäterveempi yhteisö on, sitä enemmän sen jäseniä rajoitetaan monin tavoin. Jäsenille teroitetaan, että heillä vain on ainoa, oikea totuus ja ulkopuolisten kanssa ei ole suotuisaa olla tekemisissä, koska pahuus tulee liikeen ulkopuolelta. Omia jäsenia ei osata varoa ja se edesauttaa monenlaisen hyväksikäytön toteutumista. Lisäksi rikkeistä rangaistaan.

Kirjassa kerrotaan lukuisia esimerkkejä näissä yhteisöissä esiintyvästä monenlaisesta väkivallasta. Muutama tapaus sai erityisesti hiukseni nousemaan pystyyn. Yksi näistä oli tapaus, jossa alle kouluikäisen lapsen hyväksikäyttö laskettiin kyseisen tytön syyksi ja tytön äiti häpesi ”pilattua” tytärtään. Syynä oli se, että esiaviollinen seksi on heistä aina väärin, teki sen kuka tahansa ja oli uhri minkä ikäinen hyvänsä.

Monille meistä demoni ja pimeyden vallat kuuluvat lähinnä elokuviin. Joillekin näistä uskonnollisista ryhmistä demonit ja henkivallat ovat arkistakin arkisempi asia. Minulle aihepiiri on tuttu uuskarismaattisista ryhmistä, mutta tätä kirjaa lukiessani sain huomata miten samanlaiset ajatukset Jehovan todistajilla on demoneista. Vuosien saatossa olen kuullut miten demoneita voisi olla mm. Pokemoneissa, Harry Potterissa ja tatuoinneissa, mutta kirjassa entiset todistajat kertovat, ovat pelänneet lapsena jopa smurffileluja, koska heille on kerrottu, että niissäkin voi olla demoni. Eikä nämä edellä mainitsemani asiat ole ainoita demonien kohteita. Erilaiset sairaudet, erityisesti mielenterveyteen liittyvät ongelmat luokitellaan demonien aiheuttamiksi tai tabuiksi. Lääketieteelle viitataan helposti kintaalla ja kehotetaan ”hoitamaan” asia toisin, kuten esim. Jehovan todistajien keskuudessa ajatellaan ruokavalion parantavan masennuksen.

Demoneilla je henkivalloilla pelottelu saattaa johtaa siihen, että tavalliset ja harmittomat tapahtumat alkaa tuntua henkivaltojen tekemiksi. Uskotaan, että demonit tiputtelevat tavaroita, koti on riivattu ja kotona oleminen on kuin asuisi keskellä kauhuelokuvaa. Hurjalta tuntuu, ettei näiltä demonijutuilta säästetä edes lapsia, vaan piltit joutuvat kuuntelemaan siinä missä aikuisetkin.

”Vaikka raamatullista esikuvaa tavaroissa asuvista hengistä ei ole, moni Jehovan todistaja pelkää saavansa demoneita kotiinsa erityisesti kirpputoriesineiden, huutokaupasta hankittujen tavaroiden tai antikvariaateista ostettujen kirjojen mukana. ”

Yksi kummallisimmista jutuista, jota kirjassa löytyy, on Jehovan todistajien makkaralista. Jehovan todistajat kieltäytyvät kaikesta vereen liittyvästä ja todistajissa mukana olleet kertoivat Ruoholle miten vielä 1980-luvulla todistaja saattoi soittaa järjestön keskukseen Vantaalle ja pyytää listaa sellaisita makkaratehtaista, jotka eivät käytä verta makkaroissaan.

Toinen, joka minua ihmetytti, oli ajatus, miten verensiirron kautta muuttuisi homoksi. Jehovan todistajien keskuudessa elää ajatus, että veren siirtäminen saattaa siirtää myös ”tahraisten luonteenpiirteiden siirtämistä”. Siis veren siirron kautta voi muuttua rikolliseksi, homoksi tai muuten vain jehovalaisessa mittakaavassa hylkiöksi.

Jehovan todistajien tavoista ja opeista kirjassa on verrattain paljon ja luonnollisesti liikkeestä eronneen/erotetun karttaminen nousee esiin. Jehovan todistajat pelkäävät demoneita, verta, vainoja, Harmageddonia ja liikkeen ulkopuolisia ihmisiä. Ensitisä jäseniä ei edes tervehditä ja kova kohtelu saa monen todistajan pelkäämään erottamista. Siinä pahimmillaan menettää koko perheensä, sukulaisensa ja kaikki ystävänsä. Ja tätä Jehovan todistajat kutsuvat ”rakkaudelliseksi menettelyksi”.

Aila Ruoho on kirjoittanut jälleen kerran todella mielenkiintoisen kirjan. Lähes kolmeensataan sivuun on saatu mahtumaan valtava määrä elämää, pelkoja, itsetuhoisuutta, väkivaltaa ja kiristystä. Sellaista elämää, josta nämä liikkeet vaikenevat, mutta joka ansaitsee tulla julki. Kirja oli välillä aika raskasta luettavaa, mutta hyvin mielenkiintoista. Suosittelen tätä erityisesti kaikille heille, jotka ovat jollakin tavalla joutuneet kirjan teemojen kanssa tekemisiin. Eikä tämän lukeminen tee kyllä pahaa heillekään, jotka työnsä puolesta saattavat joutua kohtaamaan uskonnollisista liikkeistä lähteneitä ihmisiä. Onneksi aina ei käy näin huonosti, on syytä muistaa, että monelle usko ja uskonnolliset yhteisöt tuovat elämään paljon iloa ja valoa, kaikkien kohdalla tie ei ole näin kivikkoinen ja synkkä kuin tämän kirjan henkilöillä. Siitä huolimatta on tärkeää nostaa vaiettu tutoos näkyviin.

”Raamatun mukaan tie, totuus ja elämä löytyvät Kristuksesta. Ne eivät löydy kahlitsevista uskonyhteisöistä, ahdistavista säännöistä ja kielloista, armottomista hengellisistä autktoriteeteista saati sieltä, missä jäsenet siotaan pelottelemalla ja ihmissuhteissa kiristämällä seurakuntiinsa. Jeesus puhuu kevyestä taakasta ja Paavali kristityn vapaudesta.”

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat. Atena. 2017. 307s.