keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

””Tyypillistä heille”, Lucie sanoi katkerasti. ”Kauneus ja rehellisyys eivät merkitse mitään, säädyllisyys menee aina elämän edelle.””

Kjell Westön Missä kuljimme kerran on yksi suosikkiromaaneistani. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan, romaanista tehdyt tv-sarjan sekä elokuvan osaan kutakuinkin ulkoa. Hyvään kirjaan palaa mielellään aina uudelleen. Edellisestä lukukerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo tovi. Siispä sivut kohti Helsinkiä ja aikakello 100 vuotta taaksepäin.

Finlandia-palkitun Missä kuljimme kerran-kirjan tarina liikkuu Helsingissä ja sen ympäristössä vuosina 1905-1944. Alusta lähtien kaikkialla kiehuu, kaikki on murroksessa, kapinat, mellakat ja suurlakko herättävät pelkoa. Mutta se on vielä pientä siihen nähden mitä on tulossa.

Kirja kulkee sujuvasti Helsingin kahden eri todellisuuden mailla: hyväosasten ja köyhien. Kuilu niiden välissä on valtava. Köyhillä ei ole varaa hoidattaa itseään, opiskella, asua kunnollisissa asunnoissa tai syödä kunnolla. Työt ovat raskaita ja päivät pitkiä, jos työtä ylipäätään on. Hyväosaiset taas voivat huolettomasti lomailla ulkomailla, opiskella yliopistossa, käydä juhlimassa, nauttia kulttuuririennoista ja ylipäätään tehdä kaikkea sellaista, joihin köyhillä ei ole varaa. Helsinki näiden ryhmien ympärillä kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hevospirssit saavat tehdä tilaaa autoille ja uusille raitiovaunulinjoille. Samoin maailmalta rantautuvat aatteet ja virtaukset tuovat kaupunkilaisille uutta ihmeteltävää.

Kuilun molemmin puolin elää nuoria, elämänjanoisia ihmisiä. Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan neljä: Eccu, Lucie, Cedi ja Allu. Lucie Lilliehjelm on kirjan kapinallinen. Varakkaaseen säätyläisperheeseen syntynyt Lucie vähät välittää säätynsä tavoista, säätyrajoistaja ja elää kuten haluaa. Lucien elämässä vilisee miehiä, hän on tavoiteltu, mutta yhden pikku eposidin takia hiukan huonossa maineessa. Kielellisesti lahjakas Lucie on hyväntahtoinen ihminen, joka yrittää auttaa lähimmäisiään parhaansa mukaan. Hän joutuu kyllä törmäämään säätyrajojen tuomaan kuiluun eikä paljoa saa ymmärrystä tavoistaan auttaa.

Lucien veli Cedi on aika pitkälti siskonsa vastakohta. Cedi on kirjan raakalainen, jonka raakuus tulee erityisesti ilmi vuonna 1918. Hän teloittaa ja teloituttaa punaisia silmittömästi ja myöhemmin myös muiluttaa vasemmistolaisia. Sodan kauheuksien jälkeen hänestä kehkeytyy liikemiesmäinen öykkäri, joka kohtelee vaimoaan, Eccun siskoa, halpamaisesti. Eccu on Cedin ystävä ja porvarisperheen poika. Herkkänä taiteilijasieluna hän ei oikein tahdo selviytyä elämästään.

Punaisen työväen päähenkilö on Allu Kajander. Hän on monipuolisesti lahjakas, mutta köyhän kodin poikana koulunkäynti jää haaveeksi. Sota ja tuberkuloosi runnoo hänen perhettään rankalla kädellä. Allu joutuu tottumaan nuoresta kovaan työntekoon ja hän lähteekin merille. Allu menestyy jalkapallonpelaaja ja myöhemmin poliittisesti aktiivinen. Se koituu hänen kohtalokseen.

Yhdeksi päähenkilöksi kieltämättä nousee myös Helsinki. Westön kaupunkikuvaus on todella tarkkaa ja asiantuntevaa. Ivar Grandell häilyy päähenkilön rajamailla. Ivar on muita hiukan vanhempi opettaja, sosialisti ja sanomalehtimies. Sivuhahmoista maininnan arvoisia ovat Eccun apulainen ja Allun vaimo Mandi Salin, Lucieen rakastunut Micki Morelius ja erikoinen liikemies Henning Lund.

Päähenkilöiden ollessa aikuisuuden kynnyksellä ja Allun ollessa koulupoika, juuri itsenäistynyt Suomi ajautuu sisällissotaan. Eccu ja Cedi kavereineen taistelevat valkoisella puolella, Allun isä punaisella. Valkoiset ennen pitkää joutuvat punaisten vangeiksi, vaikka olot eivät kovin äidytkään hurjiksi. Valkoisen puolen päästyä valtaa kosto on raaka ja verinen. Raakuudessaan Cedi on omaa luokkaansa. Cedi johtaa puhdistuksia, jakelee mielivaltaisia tuomioita ja uhkuu kostoa vankeudestaan. Eccu ja Henning Lund ovat mukana teloituksissa, mutta paljon maltillisempina.
”Jali toivoi monta kertaa että hänellä olisi ollut Jumala jolle lähettää rukouksensa. Hän oli pojastaan huolissaan, sillä Eccu oli perinyt Webereiltä paitsi korvat myös Attin mielenlaadun ja vaipui herkästi synkeisiin aatoksiin. Kiivaskin Eccu oli, ja politiikka virtasi kuin myrkky hänen suonissaan.”

Sodan jälkeen jokainen koettaa selviytyä eletyn kanssa. Cedi ryhtyy liikemieheksi, Eccu perheelliseksi valokuvaajaksi, aikuistuva Allu lähtee merille joksikin aikaa ja Lucie, no, hän jatkaa entisellään. Aikaa leimaa syvä kahtiajako voittajiin ja häviäjiin, kieltolaki, espanjantauti ja tnousukauden jälkeen yöttömyys. Uusia tuulia saapuu myös Suomeen amerikkalaismuusikoiden ja jazzin mukana mutta mustia pilviä kasautuu fasismin, Lapuan liikkeen ja talouslaman myötä 1930-luvulla. Sota on jättänyt jälkensä, etenkin Eccuun, joka hukuttaa pimeyttään päihteisiin.

Suosikkihahmon valinta oli minulle paljon vaikeampaa kuin inhokin. Koko kirjan ajan inhosin kaiken eniten Cediä, oikeistolaista, väkivaltaista sadistista öykkäriä. Suosikkejani ovat Eccu, Lucie ja Ivar. Eccu inhimillisyydessään ja herkkyydessään, Lucie rajojen rikkojana ja Ivar vasemmistolaisena älykkönä ja rauhan miehenä. Allu tuo kieltämättä hyvän vastapainon Lucien ja muiden yläluokkaisten henkilöiden elämään.

Kirjaa lukiessa huomaa, että Westö pyrkii täydelisyyteen. Taustatyötä on tehty ja paljon. Jokainen yksityiskohta on nerokkaasti paikoillaan ja henkilöiden paljoudesta huolimatta lukija pysyy hyvin kartalla henkilöiden suhteista ja kohtaloista. Erityisesti minua ilahduttaa se, että Westö antaa kirjalla äänen ruotsinkielisille punaisille ja sisällissodan todellisuudella kaupungissa. Monelle kun vuoden 1918 tapahtumat ovat enemmän tuttuja Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogiasta.

Kirjaa lukiessani pohdin, että kirjan nimi oikeastaan voisi olla myös ”Missä olemme nyt”. Sen verran lähelle tarina tulee nykypäivää. Kansa on jakautumassa kahtia entistä voimaakkaammin ja kovat arvot jylläävät julmasti jättäen jalkoihinsa yhteiskunnan erilaiset, työttömät, köyht ja sairaat. Toivottavasti Allun, Ivarin, Eccun ja muiden kohtalo voisi olla tienviittana kohti yhtenäisen kansan rauhallista tulevaisuutta. Vuotta 1918 ei tule unohtaa eikä sitä miksi niin tapahtui. 
”Myös Lucie oli entisensä, hän inhosi kaikkia auktoriteetteja niin syvästi että sellaista diktaattoria ei ollut syntynytkään joka olisi voinut vikitellä häntä uhollaan. Mutta ne muut. Cedi ei vieläkään tiennyt kummalla jalalla seisoa, ja samoin oli Toffe ja Cilla Ramsayn, Julle ja Katy Enerotin, Poppe von Frenckellin, Calle Gylfen ja jopa läpeensä mukavan Jocke Tollerin laita.”

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, 2008. Otava. 589s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti