”Kun näyttämöllä kuulutettiin, että maailman kaunein tyttö Miss Universum oli Miss Finland Armi Kuusela, Armi nousi uusi Miss Universum 1953 - nauha olallaan tyynesti portaita ylös, käveli reippaasti keskelle lavaa ja kätteli juontajia hymyillen. Meidän kaunottaremme ei päästellyt teatraalisia huudahduksia eikä purskahtanut itkuun niin kuin Miss USA ja hänen kanssakilpailijansa eilen.”
Menneenä keväänä kaikki tuntui olevan toisin. Yhtä asiaa korona ei kuitenkaan muuttanut: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - kirjasarjan kahdeksas osa ilmestyi keskellä kevättä ja jäi odottamaan kirjastoiden uumeniin karanteeniin odottamaan viruksettomia aikoja. Ja varausjonot: ne ovat olleetpitkät kuten ennenkin.
Kuten sarjan edellisen osan postauksessa arvelin, tässä kirjassa äänen saa sarjan ensimmäisten osien keskushenkilön Idan tyttärentytär Viena. Vienan Kirsti-äitikin on tuupattu sivuhenkilöksi. Kirsti-äidiillä on uusi miesytävä, Ida-mumma on mennyt uudelleen naimisiin ja Vienalle on tupsahtanut seuraksi serkkuja sekä edesmenneen isän avioton poika.
Viena on samanlainen neito kuten äitinsä ja isoäitinsä: tomera, aikaansaava ja järkevä. Kirjan alussa eletään 1950-luvun vaihdetta ja Viena palaa takaisin Leppävaaraan Skotlannista. Sinne hän ei halua jumittaa, vaan päätyy töihin Liisankadun elokuvapuvustamon kautta Amerikkaan, mukavasti lentokoneen kyydissä. Suomi paljastuu varsinaiseksi takapajulaksi Vienan matkatessa maailmalla. Matkustamisen ja vaatteiden lisäksi keskeiseen rooliin nousee elokuvateollisuus, suomi-filmien ihmeellinen maailma.
Fiktion sekaan tupsahtaa tämän tästä ihka oikeasti olemassa olleita paikkoja ja eläneitä julkkiksia. Sivuille marssitetaan muun muassa maisteri Särkkä, Marimekko ja Marilyn Monroe. Viena säästää estradit muille ja seuraa sivusta aikansa tapahtumia tehden oman osansa ahertaen työmyyränä milloin missäkin. Häntä tosin pidetään hienona neitinä ylioppilastutkinnon takia.
Pukija on taattua viihdettä, mutta kirja tarjoilee viihteen lisäksi myös nipun nippelitietoa ja faktoja. Taustatyön määrää en uskalla edes ajatella, se on ollut huikea, ja sen näkee joka sivulla. Itselleni mielenkiintoisin fakta oli se, ettei mustavalkoisissa filmeissä käytetyt vaatteet itseasiassa olleet valkoisia tai mustia. Kielellisesti kirja on taattua Mustosta, hän taitaa murteet ja ripottelee vieraskielisiä repliikkejä sujauttaen suomennoksen perään kerrontaan. Ajan kuvan siirtyessä lähemmäs nykypäivää kielikin vaihtuu enemmän meikäläiseen mä - sä -kieleen ja se hiukan ärsytti.
Pidin tästä kirjasta enemmän kuin sarjan kahdesta edellisestä kirjasta, vaikkakin kaipailen edelleen 1800-luvulle. Viena tuntuu tulleen mummaansa enemmän kuin äitinsä, ja hyvä niin.
Kirjasarjaan on luvattu vielä jatkoa. Saa nähdä mistä Viena seuraavaksi itsensä löytää. Miten käy vanhenevan Idan ja keski-ikäistyneen Kirstin? Tai ylipäätään koko Leppävaaran kodin. Eiköhän se selviä, kun lehdet tekevät tuloaan puihin ensi keväänä.
” - Minä olen ompelija, sinä olet pukija, äiti totesi ja alkoi sitten muistella, miten oli itse jo pikkutyttönä nauttinutpenkoessaan Miilin tilkkuvakkaa ja löytäessään juuri oikeanvärisen kangastilkun johonkin nukenvaatteeseen.”
Enni Mustonen: Pukija. Otava. 2020. 523s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti