”Nimiä. En ole numero. Ja kuitenkin minulla on numero. Cilka katsoo peitettyä vasenta käsivarttaan ja numeroa, joka on nyt kiinnitetty hänen ruskeaan kutittavaan takkiinsa. Minulla on nimi.”
Keskitysleirikokemukset ovat päätyneet (onneksi) yksi toisensa jälkeen kansien väliin, mutta mitä näille ihmisille on tapahtunut II maailmansodan loputtua? Miten he selvisivät hirveistä koettelemuksistaan? Osalle kävi hyvin, he pääsivät sodan loputtua jatkamaan elämäänsä, mutta osalle ei. He päätyivät leiriltä toiselle. Yksi heistä oli Cilka Klein.
Cilka oli vain 16-vuotias, kun hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille. Hän yritti parhaan kykynsä mukaan selviytyä karmeissa olosuhteissa, mutta ennenpitkää kaunis nuori juutalaistyttö ajautui vaikutusvaltaisen natsin seksileluksi. Hän sai omiltaan huoran leiman. Kun Auschwitz vapautettiin, neuvostovapauttajat tuomitsivat hänet yhteistoiminnasta natsien kanssa. Tuomio oli 15 vuotta vankileiriä Siperiassa.
”Kerran hänen oli pakko hyväksyä tällaiset olosuhteet. Miten hän voisi tehdä niin uudelleen?”
Siperiassa odotti toisenlaiset, mutta likimain yhtä hurjat olot kuin Puolassa. Kaasukammioita ja uuneja siellä ei sentään ollut, mutta vastassa oli kylmyys ja jatkuva nälkä. Vankien keskuudessa vallinnut hierarkia oli luja, kirjoittamattomien sääntöjen lista todella pitkä, työ raskasta ja naisvangit olivat vapaata riistaa jatkuville raiskauksille ja hyväksikäytölle. Ja jos jonkun mielestä töpeksi, odotti kuoppa, josta ei takaisin tultu entisellään, jos ollenkaan.
Sattumalla oli taas sormensa pelissä ja Cilka päätyi töihin sairaalaan, jossa ystävällinen naislääkäri pyrki kohentamaan Cilkan oloja leirissä. Hiljalleen työleirin synkeään arkeen alkoi löytymään valoa uusien ystävien ja jopa rakkauden muodossa. Stalinin kuoleman jälkeen moni asia alkoi helpottua ja vanki toisensa jälkeen pääsi vapauteen.
Cilkan tarina on aiemmin ilmestyneen Auschwitzin tatuoijan rinnakaisteos. Tuossa kirjassa Cilka mainitaan Lalen Sokolovin puolison, Gitan ystävänä. Sokolov kertoi tatuoijatarinaa kirjoittavalle Heather Morrisille Cilkasta ja kirjailija tiesi, että tässä on toinen tarina kerrottavaksi. Cilkaa hän ei koskaan tavannut. Tarina on syntynyt Cilkan tunteneiden sekä Siperian työleireiltä selviytyneiden kertomusten pohjalta eli kyseessä on faktaan pohjautuvaa fiktiota.
Cilkan tarina on vaikuttava ja puhutteleva kirja, minusta parempi kuin Auschwitzin tatuoija. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, lukija pidetään sopivasti jännityksessä. Välillä kurkistetaan Cilkan kokemuksiin Auschwitzissä.
Niin tärkeää kuin onkin saada keskitysleirikokemukset tallennettua jälkipolville, tämän kirjan näkökulma holokaustin jälkeiseen aikaan tekee siitä erityisen mielenkiintoisen. Vaikka tarina liittyy vahvasti juutalaisvainoihin, nousee kirjassa esille Suomessa paljon vähemmän huomiota saanut aihe: Stalinin hirmuteot. Nimittäin ei hän niissä Hitlerille häviä.
Rohkea, sitkeä ja periksiantamaton Cilka valitettavasti joutui kokemaan sekä Hitlerin että Stalinin julmuudet. Toivottavasti hänellä oli hyvä elämä kaiken kokemansa jälkeen.
”Valkeat yöt alkavat jälleen. Cilka ja hoitajat käyvät ulkona iltakävelyillä. Toisinaan Cilka miettii, uskaltaltautuisiko hän piipahtamaan yleisellä alueella katsomassa ystäviään, vaeltamassa majojen välissä, jakamaa heidän kanssaan naurun, jota kuulee vain tähän aikaan vuodesta. Ja löytäisikö hän viimein sanat?”
Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. 404s.
Järkyttävä tarina. Aivan kauhea kohtalo. Ihmisten julmuudella ei ole mitään määrää.
VastaaPoista