Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla

 ”Miehet salvoivat nurkkia ja Halme katseli keppiinsä nojaten:

 - Jaa….a. Siinä se nousee. Valistuksen majakka. Suomen kansan toivontähti.

Kuului Hellbergin hymähdys.

 - Semmoisien tähtien alla ei Suomen kansalla ole paljonkaan toivoa.

 - Enpä osaa yhtyä mielipiteeseesi. Nähdäkseni et isekään puhu vakavasti.

 - Kuules ny Halme. Kun tuommoinen parooni ja tuommoinen kirkkoherra rouvineen panevat pystyyn kansakoulun, niin tiet kai jo siittä, minkälaiset tähdet sen katossa paistaa.”

Harva kirja on vaikuttanut elämääni yhtä paljon kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

Himoitsin kirjatrilogiaa jo nuorena teininä isoäitini hyllystä. Isoisäni oli nimittäin saanut sen aikoinaan lahjaksi ja päässyt alkuun: ”Alussa oli suo, kuokka….” Ja lopettanut lukemisen siihen tuhahtaen, että hän oli elämässään tarpeeksi kuokkinut.  Isoäitini ei antanut trilogiaa nuorelle lukijalle, sanoi vain, että pitää vielä vanhentua ja että kirja ei vielä sovi minulle.

Samoihin aikoihin isäni hankki kirjasta tehdyt vhs-versiot, jotka olen katsonut niin moneen kertaan, että osaan ne vieläkin ulkoa repliikkeineen kaikkineen. Lukion kolmannella luokalla historian kurssi meni minun ja koulun rehtorin keskusteluksi sisällisodasta. Ja arvatkaapa vain mistä taustatietoni olin imenyt…..

Aikuistuttuani hankin itselleni ihan oman pokkariversion, olen lukenut senkin pariin kertaan läpi. Eikä katsomatta ole jäänyt myöskään katsonut Timo Koivusalon tekemä uusi versio. Paikkansa TPA-kokoelmassani on löytänyt myös Ylen tekemä radiokuunnelma, jota voi edelleen lainailla kirjastoista.

Nyt kun olen hurahtanut äänikirjoihin, innostuin kuunetelemaan lempiklassikkoni äänikirjana, lukijanaan riihimäkeläinen Veikko Sinisalo.

Mutta mistä ihmeen tarinasta on oikein kysymys?

Täällä pohjantähden alla kuvaa Koskelan perheen ja heidän kotikylänsä Pentinkulman vaiheita 1880-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Alussa on todella kuuluisat suo, kuokka ja Jussi. Jussi Koskela tahtoo perustaa pappilaan torpan ja luvan siihen saatuaan, toteuttaakin pitkäaikaisen haaveensa. Vaimokin Jussilla on jo, Alma, ja vuosien varrella perheeseen syntyy Akseli, Aleksi ja Akusti. 

Jussi on kuuluisa nuukuudestaan, mutta hän on oikeastaan ahne. Hän vaimoineen edustaa vielä säätyvallalle kuuliaista ikäpolvea eikä juurikaan perusta poikiensa, etenkään Akselin touhuista sosialismin parissa. Vanha jukuripää opettaa pojilleen jo nuoresta kovan työnteon, ja siinä Akseli onkin likimain voittamaton.

Akselin aikuistuttua hän vähän kerrassaan siirtyy kirjan päähenkilöksi.

Koskelan väellä on ystävinään Kartanon torppaa asuttavat Kivivuoret, uskonnollinen Anna ja hauska Otto ja heidän lapsensa Osku, Janne ja Elina. Viimeksi mainitusta tulee Akselin emäntä, Janne kiipee yhteiskunnan portaissa korkealle ja Osku… no, hänelle ei käy kovin hyvin.

Onhan kylässä toki muitakin kuin nämä kaksi perhettä: Lempihahmoni koko saagassa on Adolf Halme, huutolaispoika ja kylän räätäli, lukumies ja omin nokkineen sivistynyt mies. Hän on vankka sosialisti, muttei tahdo tarttua aseisiin eikä kannata sotaa. Halme on kaikenkaikkiaan kylän jännä mestari, jota ilman  sosialismi ei olisi levinnyt koko kylässä kovinkaan hyvin. Halmeella on vaimo, Emma, ja oppipojaksi otettu Leppäsen Valenti.

Leppäset onkin sitten täysin oma lukunsa. He ovat melkoisen avuttomia, köyhiä, likaisia ja yksinkertaisia ihmisiä. Isä-Preeti on kartanon päiväläinen, joka jaksaa jaanata ”mitäs meitin tämmöisten miesten”. Henna on samanlainen kuin miehensä ja tytär Aune on kylän kiertopalkinto, joka makaa kutakuinkin kjokaisen kanssa, joka vastaan tulee. Aune saa myöhemmin isättömän pojan, Valtun, josta tulee vielä paljon murheita.

”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.

 -Preeti”

Oman maininnan ansaitsee myös Laurilat, Töyryn torppariperhe. Laurilat eivät tule lainkaan toimeen isäntiensä kanssa ja heidät häädetään torpastaan. Muutenkin isä-Anttoo haastaa riitaa milloin missäkin, ryyppää ja riehuu, eivätkä pojat ole kovin kauas puusta tipahtaneet. Paitsi Antti, kehitysvammainen poika, jonka takia Anttoo oli joutunut vaimonsa kanssa naimisiin. Tytär Elma riiastelee Koskelan Akun kanssa, mutta sisällissota muuttaa Lauriloiden elämän täysin. Heistä vain yksi selviää elävänä sisällissodasta. 

Herrasväkeä totta kai kylässä on: pappilaan muuttaa kirjan alkupuolella Lauri Salpakari perheineen. Pappi itse on lempeämpi kuin vaimonsa, mutta täysin puolisonsa vietävissä. Ellen taas on puuhanainen, joka milloin kiertää helmikuun manifestin takia pitkin pitäjää, milloin pyörittää marttoja ja lottia ja ja perustaa kylään kansakoulua.  Poika Ilmari on julma ja raaka omalla tavallaan, tytär Ani jää sivuhahmoksi. 

Opettajaksi tulee jossakin välissä Pentti Rautajärvi, henkeen ja vereen suojeluskuntamies ja lapuanliikkeen kannattaja.

Kylän keskus on kartano, jossa asuu oikea paroni, vähän kuin Jumalasta seuraava. 

Toki kylässä elelee paljon muitakin henkilöitä, mutta tässä joitakin keskeisimmistä.

Kirjan henkilöt kokevat kukin omalla tavallaan Suomen historian suuria mullistuksia: sortovuodet, sisällissodan,  torpparien itsenäistymisen, lapuanliikkeen ja toisen maailmansodan. Työväenluokka omalla tavallaan kuvataan sisukkaaksi ja ahkeraksi, herrat taas omasta asemastaan hyvinkin tietoisiksi. 

Sisällissodan osuus kirjassa on rankinta luettavaa, etenkin vankileiriaika. Sitä vihan ja ennakkoluulojen määrää ei voi ymmärtää, saati sitä, miten raa´asti valkoiset kohtelivat punaisia sodan jälkeen leireillä. Akselin kohtalossa kaikki karmeus tulee selvemmin ilmi.

”Päävartion kuolemansellistä päästyään Akseli oli jonkin verran voimistunut. Hän oli 31-vuotias ja hänellä oli voimakas ruumis ja luja elinvoima. Ruoka ei kasarmilla ollut sen parempaa kuin kuolemansellissäkään, mutta sitä sai täällä vähän enemmän ja ulkoilmakin auttoi toipumisessa. Joskus onnistui Eliaksen hankkia myös jokin ylimääräinen palanen.”

En voi olla ihailematta Koskelan Almaa, joka tarinassa menettää kaikki kolme lastaan ja kolme lastenlastaan ja silti jaksaa uskoa, että aamutonta yötä ei vielä ole ollut. Alma on tarinan lempeimpiä ihmisiä, vaatimaton, mutta rakkaudellinen nainen.

Inhokkeihini lukeutuvat mm. Pappilan Ellen, hänen poikansa Ilmari, Laurilat ja Leppäsen Aune.

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Kansalaissota lienee edelleenkin, yli sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen, hoitamaton trauma Suomessa. Henkilöhahmot saattavat tuntua jotenkin stereotyyppisiltä, mutta jokaisella heistä on oma tärkeä osansa tarinassa. Vaikka kirjat - kyseessä on siis trilogia - ovat paksuja ja kuuneltavat versiot liki 30 tuntisia per kirja, urakka ehdottomasti kannattaa.

Kovin vierailta ei Väinö Linnan luomat äänenpainot tunnu tänäkään päivänä. Valitettavasti polarisaatio saa nykyään aina vain enemmän jalansijaa ja eri yhteiskuntaluokat vieraantuvat toisistaan entisestään. Siksikin tämä kirja on niin tärkeä, että sisällissodan kaltaisia asioita ei enää koskaan tapahtuisi, vaan tällä kertaa osattaisi tarttua asioihin ennen kuin veljestä tulee vihollinen. 

”Heinä oli pappilasta saaduissa maissa, jota sanottiin Pappilan pelloksi, joskin sille oli viime aikoina vakiintunut uusi nimi, kun Alma kerran oli melkein vihaisena tokaissut pappilan maista puhuttaessa:

 - Ei se ole mikään pappilan maa. Se on isän maa, yhtälaisesti kun kaikki muukin täällä. Isä sen teki.”

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3. WSOY. Äänikirja 2000. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta. Lukijana Veikko Sinisalo.