Tommi Kinnunen: Lopotti

”Jos on sokea, ei saa olla muuten kummallinen, sillä tavalliset ihmiset eivät tykkää nähdä liian erilaisia. Vain silloin saa olla outo, jos on tylsämielinen, sillä niiltä ei kukaan odota mitään. Sellaisia ei tahdota edes nähdä. Mutta jos on pelkästään sokea, pitää varoa, ettei erottaudu.”

Millaista on olla erilainen maailmassa, jossa oletetaan kaikkien olevan samanlaisia?

Tommi Kinnusen Lopotissa katsotaan kahden eri silmäparin kautta maailmaa, jossa on vaikeaa olla erilainen kuin ympäröivä maailma. Tarina kulkee kuvaten kahden henkilön, Helenan ja Tuomaksen, elämää. Ajassa hypitään vuosikymmenten välissä, kirjan alussa Helena ja Tuomas ovat lapsia omilla vuosikymmenillään. Loppua kohden aika on yhteinen, näkökulma vaihtuu kertojan mukaan. Tuomas kuvataan kolmannessa persoonassa, Helena minä-muodossa.

Kirjan alussa eletään 1940-lukua. Sokean pikku-Helenan luottoihminen on pikkuveli Johannes. Kesken auvoisen lapsuuden Helena lähetetään yhdeksänvuotiaana kauaksi Helsinkiin sokeainkouluun. Kaikki tuttu vaihtuu karuun tuntemattomaan, jossa tärkeimmät opit ovat olla erottumatta muista millään tavoin ja oppia askelmääriä ulkoa. Helena kuitenkin haluaa pärjätä elämässä ja kulkea omia polkujaan. Hän löytää uransa musiikista ja pianon parista.

”Kotona kuljen omia teitäni. Soitan pianoa harvakseltaan, nykyään lähinnä iloisia iskelmiä. Täällä minä olen Karin hallinnassa. Se näytti minulle ensin, mistä päin selliä mitäkin löytyy, ruokaa ja saippuaa, vessapaperia, ja katosi sitten omiin seikkailuihinsa. Se tietää, etten minä pääse minnekään. En tiedä reittiä rannalle, en pärjää matkamuistomyymälöissä törmäämättä myyntitiskeihin.”

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee kauaksi kotoa toisella tavalla kuin tätinsä. Hänkin on erilainen kuin ympäristön ihmiset, hän on homo. Sellainen oli pienelle pohjoissuomalaiselle kylälle liikaa 1990-luvun alun Suomessa. Tuomas lähtee opiskelemaan ja päätyy Turkuun. Hänen mielestään itsemurhaan päätyvät homot ovat luovuttajia. Tuomas ei sitä ole.

Sokeuden, homouden, erilaisuuden ja irrallisuuden lisäksi kirjassa yhden sivujuonteen jättää myös lapsettomaksi jääminen. Helena ja tämän aviomies Kari eivät saa yhteistä lasta ja asialla on avioliitossa synkät seuraukset. Tuomas on lopulta onnellisesti naimisissa Oskunsa kanssa ja hänestä on tulossa isä. Lapsen äiti, Tuomaksen ystävä, kuitenkin pettää Tuomaksen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Kirja herättelee lukijaansa pohtimaan arkea vähemmistöjen kautta ja sitä, miten voisi itse edesauttaa heidän hyvinvointiaan. Kirjan yksi mielenkiintoisempia puolia oli huomata, millaista elämä on kun ei näe. Kinnunen onnistuu kuvaamaan Helenan arjessa kohtaamia ongelmia varsin tarkasti. Tuomas on myös kuvattu uskottavasti, mutta siitä silti puuttuu tietynlainen wow-efeksi. Johtunee ehkä siitä, että homojen elämäkohtalot ovat tulleet tutummaksi laajalle yleisölle nykyaikana kuin sokeiden. Erilaisuus ja samanlaisuuden vaatimus tuovat mieleeni 1990-luvun hämäläisen pikkutaajaman koulumaailman, jossa lähtökohta oli kaikkien samankaltaisuus ja erilaisuutta pidettiin kaikin puolin paheksuttavana. Lopun lapsettomuuskuviot kaikessa julmuudessaan saivat myös pohdittavaa pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys, joka kertoo samasta suvusta. Se ei haittaa, Lopotin henkilöistä ja juonesta saa oikein hyvin kiinni yksinäänkin. Kirja oli niin mukaansatempaava, että miltei unohdin itseni kotiin lukemaan sitä kuin lähteä muualle. Helenan ja Tuomaksen tarina herättelee lukijaansa ajattelemaan niiden silmin, jotka ovat valtaväestöstä sivussa. Kirja laittaa ajattelemaan miten me suhtaudumme heihin, jotka eivät tavalla tai toisella lukeudu valtavirtaan ja jätämmekö heille tilaa keskellemme. Lopotti voitti lukija-Finlandian ansaitusti, se herättää lulkijansa näkemään millaista on kun aina on pimeää.

”Tuomas oli laskenut kirjan. Hän olisi tahtonut olla osa tätä kylää, mutta tiesi, ettei se enää ollut mahdollista. Ivahuudot ja pilkkasanat oli helppo arvata jo. Hän oli tiennyt, mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat.”

Tommi Kinnunen: Lopotti, WSOY 2016, 364.