Stéphane Garnier: Elä kuin kissa

 ”Kaikki tietävät, etteivät kissat varsinaiset tee mitään, ja silti niitä palvellaan jatkuvasti! Ne ovat kuninkaita.”

Olen useasti elämäni nykyisiä Raitahäntiä seuratessani pohtinut ääneen miten helppoa kissan elämä näkyy olevan. Turhanpäiväisyydet eivät mieltä paina eikä ne taatusti tee mitään mikä ei niitä juuri sillä hetkellä huvita. Ei vaikka kuinka maanittelisin niitä tulemaan luokseni tai kehräämään. 

Ne tuntuvat pääsevän niin helpolla verrattuna ihmisten arkiseen elämään. Ei mitään vastenmielistä tai hankalaa, ja jos on, siitä hankkiudutaan ripeästi eroon.

Ollapa kissa!

Eipä hätää, koska ”Elä kuin kissa” -kirja antaa parhaat vinkit miten omaa elämää voi muuttaa mahdollisimman kissamaiseksi. 

Meillä ihmisillä tuntuu olevan ainainen kiire ja murehdimme milloin mitäkin asiaa. Eikä pitkäjänteisyydellä, hyvällä itsetunnolla tai tyyneydellä päästä niilläkään kehumaan.

Mutta kissapa ei murehdi turhia tulevaisuudesta tai kiireestä, vaan tarttuu hetkeen juuri sellaisena kuin se on. Kissa pitää hyvää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja kulkee rohkeasti omia polkujaan eleganttina ja ylpeänä itsestään. Ne myös tietävät olevansa kertakaikkiaan vastustamattoman ihania. Sillä suloisuudella kuitataan kaikki vahingotkin. Kuinka monta kertaa oma pikku Kille Raitahäntä on minua katsonut pää kallellaan ja todennut toruihin, etten mahda hänelle mitään, kun hän on niin mahdottoman ihana.

Niinhän kissa on - mahdottoman ihana. Lisäksi kissan merkitystä lohduttajana ja ymmärtäjänä ei voi aliarvioida. Kissa todellakin auttaa ihmistä monin tavoin pelkällä läsnäolollaan. 

Miksi siis emme antaisi kissan opettaa meille jotakin elämästä ja siihen suhtautumisesta?

Elä kuin kissa - kirja kannustaa meitä ottamaan kissan mentoriksi elämän polulle. Jos on saanut kunnian seurata näitä otuksia, niin  huomaa miten kirjan ajatukset ovat todellakin totta. Monet kirjan ajatukset tuntuvat alkuun aika itsestäänselvyyksiltä, mutta ovat todella oivia ja oivaltavia. Moni niistä antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa ja kirjan luettuaan seuraa sitä kultaista kehräävää ihan uusin silmin. 

”Kissojen tarkkaavaisuus ja läsnäolo tuovat mieleen terapeutin, buddhalaisen munkin tai viisaan tietäjän. Eikä kyse taida olla pelkästä mielikuvasta, niin kiehtovalta kissojen rento ja maailmaa tyynesti tarkkaileva elämäntapa meistä vaikuttaa.”

Kuvassa kirjan kanssa on Mikki Raitahäntä.

Stéphane Garnier: Elä kuin kissa. Tammi. 2020. 144s.

Han Kang: Vegetaristi

 “Yeong-hyen yhä oudommaksi käyvä käytös alkoi herättää huomiota kolmisen vuotta aikaisemmin, kun hän päätti yhtäkkiä ryhtyä vegetaristiksi. Hän laihtui niin, että oli jokseenkin järkyttävä näky, ja lakkasi melkein kokoaan nukkumasta. Hän oli kyllä ollut hiljainen aina, mutta siinä vaiheessa hän puhuin niin vähän, ettei hänen kanssaan voinut keskustella järkevästi.” 

Etelä-Korea on viime vuosina ollut hurjassa nosteessa länsimaissa k-popin, k-draaman ja kosmetiikan vuoksi, mutta entä muu kulttuuri, kirjallisuus? Onko sekin yhtä sliipattua ja laskelmoitua kuin länsimaissa kovin suosittu populaarikulttuuri? Etsiessäni kirjaston hakukoneella kirjoja kyseisestä maasta, törmäsin tähän kirjaan. Kirjan nimi lupaili paljon, koska tiedän, ettei Etelä-Koreassa vegetarismi ole kovin yleistä. 

Vegetaristin päähenkilö Yeong-hye ei ole millään tavalla erikoinen nainen. Hän on hiljainen ja hillitty. Kaikki muuttuu, kun Yeong-hye näkee unen ja päättää ryhtyä vegetaristiksi. Oikeastaan meidän termein vegaaniksi: hän jättää ruokavaliostaan kaiken eläinperäisen pois ja hävittää nahkakengätkin. 

Uusi tapa elää tuo hänelle lukuisia ongelmia. Aviomiehes kokee sen henkilökohtaisena loukkauksena ja maineen pilaajana. Vanhemmille vegetarismi on vieläkin pahempaa, perhelounaalla isä yrittää väkivalloin tunkea lihaa tyttärensä suuhun.

Yeong-hye päättää tehdä jotakin aivan muuta kuin syödä lihaa. Kaikkien nähden.

Yeong-hye  on siitä erikoinen päähenkilö, että hän ei kerro tarinaansa itse, vaan kertojina ovat hänen aviomiehensä, lankonsa ja sisarensa.

Tarinaa kertova kolmikko poikkeaa toisistaan hyvin paljon. Yeong-hyen aviomies on jokseenkin tyytyväinen värittömään ja passiiviseen vaimoonsa, mutta kasvissyöjä-vaimo taas ei passaa. Taiteilija-lanko näkee Yeong-hyessa oivan muusan ja vetää tämän arveluttaviin taideprojekteihinsa. Sisar taas katsoo Yeong-hyeta lapsuudenmuistojen kautta sairaalassa, kun tämä makaa psykiatrisella osastolla. Tässä kohtaa tarinaa ensimmäisestä osiosta on kulunut kaksi vuotta.

Jos odottaa samaa sähköistynyttä tunnelmaa kuin parhaimmissa k-draamoissa, joutuu pettymään. Tämä kirja ei ole lempeä eikä kaunis, vaan aika raadollinen. Tarinassa jätetään asioita aika paljon lukijan oman päättelyn varaan. Vaikka aviomies kuvaa häntä värittömäksi, Yeong-hye on hyvin vahva ja määrätietoinen ihminen. Se vahvuus tulee kaikissa kertomuksissa esiin.

Vegetaristi on aika erikoinen kirja, hiukan puuduttavakin. Se on oikeastaan aika muuta kuin otsikkonsa antaa ymmärtää. Toki tarina nivoutuu kasvissyönnin ympärille, mutta tarinan edetessä se tavallaan jää aina enemmän taka-alalle. Kasvissyöjänä kauhistelin Yeong-hyen kokemaa väkivaltaa ruokavalionsa takia ja muutenkin asian ympärillä käytyä kriisiä. No, siellä päin maailmaa asiaa katsotaan toisin kuin täällä. Korean kulttuurin tuntemus auttaa tarinan avautumisessa, mutta ehdoton vaade se ei ole. Ainakin kirja antaa toisenlaisen näkökulman korealaiseen elämään kuin viimeisen päälle sliipatut draamasarjat. 

”Kunpa voisin nukkua. Kunpa voisin karkottaa ajatukset päästäni edes tunniksi. Asunnossamme on koleaa kaikkina niinä öinä, lukemattomina öinä, joina herään ja kävelen paljain jaloin edestakaisin. Huoneisto on kylmä kuin jäähtymään päästetty riisi tai keitto. Mustan ikkunan takana ei näy mitään. Käytävän tumma ovi kolahtaa aika ajoin, vaikka kukaan ei pyri sisään, ei todellakaan. Kun panen uudelleen makuulle ja työnnän käden täkin alle, kaikki lämpö on kaikonnut minusta.”

Han Kang: Vegetaristi. Gummerus. 2017. 215s.

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella

 ”Sitä paitsi isä teki työuransa merellä ja oli siksi pitkiä aikoja poissa kotoa. Pikkupoikana vierastin häntä, kun hän kuukausien poissaolojen jälkeen ilmestyi olohuoneeseen ja hyppyytti minua polvellaan ja lauloi merimieslauluja, joiden laulamisen äiti yritti nauraen kieltää.”

Alussa on kaksi sisarusta, Tuomas ja Kaisa. Heidän isänsä on kuollut. 

Tuomas elää jokseenkin pysähtynyttä elämäänsä yksinään. Isän kuolema tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, Helenan. Papin, joka siunaa hänen isänsä.

Isän hautajaisten jälkeen Tuomas löytää itsensä uskonnottomien hautajaisten puhujana. Ja sitten toisten, ja kolmansien hautajaisten. Saadakseen neuvoja siitä mitä nyt yleensä siunauspuheessa sanotaan, Tuomas kääntyy Helenan puoleen. Toisen sukupuolen kohtaaminen ei ole hänen vahvoja puoliaan. Omat päänvaivansa elämään tuo myös isältä perityssä osakkeessa asuva vuokralainen sekä sukulaismies Joonas. 

Kaisa-sisar taas kipuilee onnettoman avioliittonsa kanssa ja pyörittää siinä sivussa hoivakotia sekä avioliiton ulkopuolista suhdetta henkilön kanssa, johon oli tutustunut aikoinaan rippileirillä.  Tuohon leiriin ja sen jälkeiseen aikaan Kaisa palaa ajatuksissaan tämän tästä. Salarakas on alati hänen mielessään.

”Ajattelin sinua. En mitään erityistä. Vain sinua. Sinun kasvojasi, käsiäsi, jalkojasi ja muuta vartaloasi. Muistelin hymyäsi, amorinkaartasi ja hymykuoppiasi. Sinun tapaasi kävellä ja tapaa, jolla katsot minua. Ja sitä, kuinka syöt vesimelonia ja yrität estää sen mehua valumasta paidallesi.”

Jukka-Pekka Palviaisen romaani Kaikella kunnioituksella on mielenkiintoinen palapeli, jossa kirjan loppupuolella palat loksahtelevat paikoilleen. Erityisesti Kaisan salarakkaan henkilöllisyyden paljastuminen on kirjoitettu nerokkaasti. Elämänmuutokset ja niihin liittyvät tunteet otetaan vastaan realistisesti ja kirjan luettuaan lukijalle jää tuntu, että nämä sisarukset selviävät, niinkuin ihmiset selviävät arjestaan ylipäätään. 

Tämä kirja on mukava pikku kirjallinen välipala asioista, joiden kanssa jokainen meistä joutuu enemmän tai tai vähemmän tekemisiin.

”Minä taas toivoisin,  että olisi joku joka itkisi minun perääni. Isän oli helppo olla optimisti, koska hänellä oli. Minulla ei ole mitään varmuutta, että ketään kiinnostaa kuolemani. Toivottavasti se kiinnostaa edes itseäni.”

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021. 205 s.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 ”Hän oli kävellyt poikki hiiltyneen Lapin, ohittanut kymmenittäin ja sadoittain, tuhansittain poltettuja karjasuojia, pirttejä ja kirkkoja, ja oli matkalla tottunut tuhkaan.”

Sotavuodet ovat kirjallisuuden varsinainen runsaudensarvi. Harvemmin  kuitenkin vastaan tulee Lapin sotana tunnettuun ajanjaksoon liittyvää romaania, vielä vähemmän vaellusromaania naisnäkökulmasta. Nyt tuli.

Tommi Kinnunen on kirjoittanut sellaisen.

Tarina alkaa Norjassa alkukesällä 1945, II maailmansota alkaa olla lopuillaan. Joukko suomalaisnaisia on päätynyt sinne saksalaisten vanajavedessä kuka mistäkin syystä. 

Nyt kuitenkin on tullut lähdön aika. Saksalaiset rakastajat eivät huoli mukaansa ja naiset joutuvat norjalaiselle vankileirille. Siellä heiltä leikataan hiukset. Kynityt päät paljastavat naisten olleen vankeja. Eräänä päivänä kymmenen heistä luulee joutuvansa teloitettavaksi, mutta heidät tuodaankin lähelle Suomen rajaa. Suomen puolella naiset jakautuvat kahdeksi ryhmäksi. Puolet jää rajavartijan autioon, huteraan lautakojuun odottamaan jonkun ihmisen ilmaantumista paikalle. Irene, Siiri, Veera, Aune ja Katri lähtevät kapsäkkeineen rajajokea myötäilevää soratietä myöten kohti kaakkoa, kohti kotia.

Matka on kaikkea muuta kuin helppo. Sodan jäljet ovat kaikkialla. Päivä päivältä ja yö yöltä he taivaltavat vaarallista matkaansa. Miinoja on edelleen kaikkialla, puhumattamaan kylmästä ja nälästä. Joskus he törmäävät paikallisiin evakosta palanneisiin, jotka yrittävät aloittaa elämäänsä poltetussa Lapissa alusta. Osa kohtelee heitä hyvin, antaa ruokaa ja yösijan, osa taas ei. Joskus onnenkantamoinen tuo heidän eteensä tien varteen sinkoutuneita säilykkeitä. Niillä mennään tovi taivalta eteenpäin.

Naisten raahautuessa poltetun Lapin halki heiltä katoaa päämäärä. He ovat joukko nälkiintyneitä ja likaisia kulkijoita vailla tulevaisuutta.  Eteenpäin taivallus on syy syylle jatkaa matkaa. Paikalleenkaan ei voi jäädä.  He suhtautuvat osaansa realistisesti: heitä ei kotona pidettäisi sotasankareina, vaan saksalaisten huorina, maanpettureina. Kotona, jos sellainen edes enää Lapin polttamisen jälkeen on jonne palata.  

”Irene toivoi, että tämä poikkeusaika pian loppuisi ja voisi palata takaisin tavalliseen elämään. Vaikka osa Norjanmeren naisista oli tosissaan halunnut Saksaan sulhasten tähden, kuitenkin enemmistölle laivoihin tahtomisen syy oli se, ettei heille isänmaansa hylänneille vaihtoehtoja ollut.  Ja nyt, kun muita reittejä ei enää ollut, he kaipasivat  takaisin kotikyliinsä, järvenselille verkoille puolison kanssa tai puolukkametsiin pikkusiskon seuraksi. Kuinka hienoa olisi voida nostaa kattila pöytään ja istahtaa paikalleen, annostella puuroa lautasille ja elää, kuin mitään tällaista elämän mutkaa ei olisi koskaan ollutkaan.”

Kirjan päähenkilöksi nousee kanttorin vaimo Irene, joka oli työskennellyt Ruijassa saksalaisten konttoristina. Hänellä on Suomessa mies ja poika, Norjassa oli ollut saksalainen sotilas. Viisikon neljä muutakin naista tulevat tutuksi matkan mittaan. Kinnunen  kuvaa naisia tarmokkaiksi, realistisesti tapahtumiin suhtautuviksi ja itsenäisiksi ihmisiksi, jotka lähtivät etsimään parempaa elämää saksalaisten mukana.

Kinnusen romaani on mielenkiintoinen näkökulma sotaromaaneihin.  Kuten road trip -genren mukaisesti tässä kirjassa tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.  Kirja oli edeltävän Tsernobylin jälkeen kepeän oloinen lukukokemus, vaikka kirja on oikeasti aiheeltaan kaikkea muuta kuin kevyt. Viimeisen sivun jälkeen jää pitkäksi aikaa miettimään mitä näille naisille seuraavaksi tapahtuu. Yksi asia on ainakin varmaa, he pärjäävät. 

En yhtään ihmettele miksi tämä kirja voitti vuoden 2020 lukijoiden suosikit - finlandian.

”Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuoleman pelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. 349 s.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

 ”Kertokaa kaikille pienestä tytöstäni. Kirjoittakaa hänestä. Nelivuotiaana hän laulaa, tanssii ja lausuu runoja ulkomuistista. Hänen älyllinen kehityksensä on normaali eikä hän eroa muista lapsista missään muussa kuin leikeissä. Muut leikkivät nukeilla kauppaa ja koulua, mutta hän sairaalaa: antaa pistoksia, mittaa kuumetta ja määrää tiputukseen. Ja kun nukke kuolee, hän peittää sen valkoisella lakanalla. Neljä vuotta olemme asuneet yhdessä sairaalassa, sillä häntä ei voi jättää sinne yksin. Hän ei edes tiedä, että ihmisen paikka on kotona.”

Elettiin huhtikuuta 1986. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kevät oli parhaimmillaan ja Neuvostoliitto rajan takana vielä vankasti pystyssä.  Muistan kun uutisissa kerrottiin jostakin Tšernobylin voimalasta. Siellä oli sattunut räjähdys. Se kuulosti vaaralliselta, mutta enempää en 7-vuotiasta päätäni asialla vaivannut. 

Ukrainan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa sijaitseva Tšernobyl oli onnettomuuden sattuessa vasta kymmenisen vuotta vanha ydinvoimala. Se oli rakennettu vähän sinne päin, jo asennusvaiheessa tiedettiin ettei ydinreaktorimalli täyttänyt länsimaissa olevia standardeja eikä sellaista ei olisi asennettu länsimaihin. Nelosreaktorin räjähdys johtui siitä, että siellä tehtiin koetta, jollaista ei olisi pitänyt yrittää sen kaltaisessa laitoksessa. Kokeen takia kaikki varajärjestelmät ja turvatekniikka oli ajettu alas.

Ydinvoimalan lähettyvillä ihmiset elivät arkeaan, tekivät kevättöitä ja valmistuivat viettämään kevään juhlia. Reaktorin räjähdyksestä ei ensin ilmoitettu kenellekään ja ihmiset jatkoivat normaalia elämäänsä. Puolitoista vuorokautta myöhemmin asiasta ilmoitettiin, mutta minkäänlaisia turvaohjeita ei annettu. Ihmiset kummastelivat mitä se säteily on.

Sitten tulivat sotilaspukuiset miehet, jotka yrittivät ottaa tilannetta haltuun. Tosiasiassa hekään eivät tienneet miten vaarallisesta asiasta oli kyse, mutta käsky on käsky, oli pakko lähteä onnettomuusalueelle. Alkoi evakuointi. Noin 200 000 ihmistä käskettiin lähtemään kodeistaan. Ihmisille sanottiin, että he joutuvat olemaan pois kotoaan kolme päivää, mutta totuus oli kuitenkin toinen. Monen oli pakko jättää aivan kaikki, koti, omaisuus, elinkeino, lemmikit, kotieläimet. Kaiken kukkuraksi oli tulossa mahtava sato, sekin oli jätettävä. Se oli saastunut.

”Maahan oli jo laskeutunut tuhansia tonneja cesiumia, jodia, lyijyä, zirkoniumia, kadmiumia, berylliumia ja booria ja tuntematon määrä plutoniumia (Tšernobylin kaltaisissa uraani-grafiittivoimaloissa valmistettiin aseplutoniumia, jota sitten käytettiin ydinpommeihin), yhteensä 450:tä erilaista radioaktiivista ainetta. Määrältään ne vastasivat 350:tä Hiroshimaan pudotettua pommia.”

Sotilaiden ja onnettomuusalueelle komennettujen miesten oloissa ei ollut hurraamista. Mistään suojavälineistä ei ollut puhettakaan ja useita miehiä odotti pestin jälkeen yleensä tuskainen kuolema. Siinä ei ollut paljon iloa siitä korvauksesta, jota heille maksettiin radioaktiivisen jätteen hautaamisesta. Paljon tuota haudattua jätettä, kuten esimerkiksi työvälineitä, autoja ja rakennusmateriaaleja katosi muualle myyntiin.

Alueelta evakuoidut asukkaat pyrittiin sijoittamaan uusiin kaupunkeihin ja heille maksettiin korvauksia menetyksistä. Uusilla paikkakunnilla heitä vieroksuttiin ja evakot kaipasivat kotiin. Osa  heistä palasikin, kielloista ja riskeistä huolimatta.

”Olimme jo asettuneet Mogiljoviin ja poikani oli lähtenyt kouluun. Heti ensimmäisenä päivänä hän syöksyi kotiin itku kurkussa… Hänet oli pantu istumaan pienen tytön viereen, mutta tyttö ei halunnut istua siinä, koska poikani säteili ja hän voisi kuolla siihen. Poikani oli neljännellä luokalla ja sattui olemaan luokan ainoa, joka oli Tšernobylista. Kaikki pelkäsivät häntä ja haukkuivat Kiiltomadoksi ja Tšernobylin siiliksi.”

Neuvostoliiton johto julisti kaiken asiaan liittyvän joko salaiseksi tai erittäin salaiseksi. Onnettomuudesta sen oikeassa mittakaavassa ei kerrottu missään. Valtion mielestä mitään ei saanut jäädä jälkipolville, kaikki yritykset valokuvata estettiin, TV-kameroista ja ihmisten kameroista kiskottiin filmit ulos ja valotettiin. Lehdissä kirjoitettiin vihollisen juonista, neuvostovastaisesta lännen agitaatiosta ja vihollisen syöttämistä provosoivista huhuista. Asiantuntijat pidettiin sivussa, heidät suorastaan vaiennettiin.

Svetlana Aleksijevitš antaa äänen tavallisille ihmisille, jotka joutuivat  tavalla tai toisella vuonna 1986 tapahtuneen ympäristцkatastrofin kärsijöiksi. Jo kirjan alkulehdiltä näkee tilanteen karmeuden 23-vuotiaan Ljudmila Ignatenkon tarinassa. Hän kertoo miten hänen miehensä joutuu komennetuksi sammuttamaan paloa ja miten hän kuolee moskovalaisessa sairaalassa muututtuaan säteileväksi reaktoriksi. 

Teos on sisällöltään arvokas, kamala, mutta myös kaunis. Eikä kirja kerro vain Tšernobylistä, vaan myös Neuvostoliitosta ja sen mahdottomuudesta. Ihmisten kokemukset ovat täynnä surua, kipua, menetystä ja tyrmistystä. Tarinat kertovat myös kauniista asioista, kotiseudun kauneudesta, rakkaudesta, tavallisesta elämästä, jonka ydinvoimalaonnettomuus suisti raiteiltaan. Moni heistä oli kokenut jo Stalinin vainot ja vankileirit, sitten vielä tämä. Millaisia selviytyjiä kirjan kertojat ovatkaan!

Aleksijevitš on tehnyt minusta urotyön, todellakin Nobelin arvoisen, jonka hän kirjasta sai vuonna 2015. Näiden ihmisten kautta näemme kaiken sen, mitä Neuvostoliitto yritti piilottaa. 

”Kylät oli evakuoitu, mutta muutamiin oli jäänyt vanhuksia.. Kunpa olisin voinut mennä tavalliseen maalaistupaan ja käydä pöytään… Saanut kokea sen.. Ei muuta kuin puoli tuntia tavallista ihmiselämää… Vaikka siellä ei saanutkaan syödä mitään. Se oli ehdottomasti kielletty. ”

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tammi. 2015. 390 s. 

Annette Hess: Tulkki

 ””Ottakaa yhteyttä tänne.” David ojensi  Evalle käyntikortin, jossa oli osavaltionsyyttäjän nimi sekä osoite ja puhelinnumero. ”Ja jos otatte työn vastaan, opetelkaa jo valmiiksi tarvittava sanavarasto.”

”Mitä te tarkoitatte? Sotilaallisia termejä?”

”Kaikkia mahdollisia ilmauksia sille, miten ihmisiä voidaan tappaa.””

Frankfurt 1963. Saksalainen Eva Bruhns elää mukavaa nuoren aikuisen naisen elämää. Hänellä on rakastava perhe, omaa pikku ruokapaikkaa pitävä isä Ludwig ja äiti Edith. Kotona on myös pikkuveli Stefan, lastensairaalassa hoitajana työskentelevä isosisko Annegret ja kaikkien rakastama koira Purzel. Onnen kruunaa hyvästä ja rikkaasta perheestä tuleva poikaystävä Jürgen.

Eva on kouluttautunut puolan tulkiksi vähän vahingossa. Hänet kutsutaan töihin oikeudenkäyntiin tehtävänään kääntää Auschwitzin keskitysleiristä selvinneiden puolalaisten todistajalausuntoja. Syytettynä on 21 Auschwitzin leirin natsiupseeria, vartijaa sekä muita työntekijöitä. Todistajiksi on kutsuttu 274 keskitysleiriltä selviytynyttä. Oikeudenkäynti herättää valtavasti mielenkiintoa. Sodan päättymisestä on jo kulunut 18 vuotta aikaa ja Saksaa jälleenrakennetaan vauhdilla. Vaikkei menneistä halutakaan puhua, tapahtumia ei silti ole unohdettu. Oikeussali pursuu väestä.

Nuorella Evalla ei ole harmainta hajuakaan siitä mitä kaikkea hirveää hän joutuisi oikeudenkäynnissä kuulemaan. Hän ei ensin hallinnut edes kaikkia asiaan liittyviä sanoja, mutta ottaa pestin vastaan. Kotona uutta työkeikkaa vastustetaan kovaan ääneen. Äiti jopa ryntää oksentamaan kuultuaan tyttärensä uudesta työstä. Jürgen varoittelee heikoista hermoista. Eva ihmettelee tätä, olisivat tyytyväisiä, että hänellä on työtä.

Eva tulkkaa päivän toisensa jälkeen, vaikka työ on raskasta. Todellisuus leirin tapahtumista alkaa valjeta oikeudenkäynnin jatkuessa. Eva kauhistuu. Hän ei voi lainkaan ymmärtää, miksi täysin puolustuskyvyttömiä vankeja on pitänyt kiduttaa ja tappaa? Miksi naiset ja lapset joutuivat tappajakoneiston rattaisiin? Millaiset ihmiset ovat voineet olla näin raakalaismaisia toisia ihmisiä kohtaan? Nuoko 21 syytettyä, jotka vähät välittävät koko prosessista? Siinä he istuvat ylimielisinä lehtiä lukien ja naureskellen todistajien kertomuksille. Mitä nyt vanhoja tonkimaan.

Prosessin edetessä Eva alkaa ihmetellä omia tuntojaan. Äkkiä kertomukset leiristä eivät tunnukaan niin vierailta, vaan jollakin kaukaisella tavalla tutuilta. Kotoakin löytyy yllättävää todistusaineistoa Evan muistikuvien todenperäisyydestä. Eva yrittää kysellä asiasta vanhemmiltaan ja sisareltaan, mutta turhaan. 

Oikeudenkäynti etenee ja jossakin vaiheessa oikeuden tuomarit katsovat välttämättömäksi tutustua Auschwitziin nähdäkseen tapahtumien todellisen tapahtumaympäristön. Eva lähtee luonnollisesti mukaan. Tuo matka on hänelle hyvin merkittävä. Koko vyyhti alkaa purkautua ja totuus Evan lapsuuden maisemista paljastuu. Kaiken kukkuraksi Eva purkaa kihlauksensa sulhon patavanhoillisuuden vuoksi. Alkaa Evan matka kohti aivan erilaista elämää kuin kirjan alussa. 

Tulkki on taitavasti kirjoitettu yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Hessin kirjan pohjana on oikeasti pidetyn Frankfurtin oikeudenkäynnin arkistoaineisto, mutta kirjassa olevat todistajat sen sijaan ovat fiktiivisiä, vaikka heidän puheenvuoroissaan on käytetty aitoja ilmaisuja. Valtava taustatyö kirjaa varten on tehty ja se on tehty taidolla. Vaikka oikeudenkäynti onkin kirjan keskiössä, kirjassa seurataan Evan sekä hänen läheistensä elämää myös paljon työn ulkopuolella. 

No, olihan tämä ihan kiva kirja. Välillä Evan elämän seuraaminen oikeudenkäynnin ulkopuolella hieman ärsytti, koska oikeudenkäynti olisi kiinnostanut enemmän. Tulkki on sinänsä hyvä lisä holokaustikirjallisuuteen, koska keskitysleireihin liittyneistä oikeudenkäynneistä ei juuri ole romaaneja kirjoitettu. Kirja myös osoittaa taitavasti sen, miten väkisin tukahdetut tunteet ja muistot alkavat nousta pitkänkin ajan jälkeen ja miten se muuttaa ihmisten elämää.

”Kun Eva saatteli Stefanin ovelle ja veti oranssinvärisen myssyn hänen korviensa yli, Stefan sanoi: ”Minä en halua mitään polkupyörää enkä koiraa. Minä en halua yhtään joululahjaa, minä haluan, että sinä tulet jouluksi kotiin.”

Annette Hess: Tulkki. WSOY. 360 s.

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho - epävirallinen elämäkerta

 ”Scriptalainen argumentaatio ja kielenkäyttö on levinnyt laajalle suomenkielisessä internetissä. Kukaan muu valtakunnallisen tason nykypoliitikko ei ole noussut asemaansa samalla tavalla nimenomaan kirjoittamalla.”

Jussi Halla-aho on mies, joka herättää vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Hän ei ole niitä ihmisiä, joista sanotaan ”ihan kiva”. 

Kiva tai ei, toimittaja ja tietokirjailija Lauri Nurmi on kerännyt tämän kovin paljon mediaa ja ihmisiä puhuttavan miehen elämän varrelta paloja yhteen ja koonnut niistä elämänkerran, jota varten kirjan kohde ei ole sanonut halaistua sanaa. Siksi epävirallisuus.

Muta aloitetaanpa alusta. Kirja etenee kronologisesti pikku-Jussin lapsuudesta kohti nykypäivää. Nuori Jussi kasvoi Tampereella, vanhemmat erosivat, Jussi kävi sivarin, soitti Blashemia-nimisessä metallibändissä, opiskeli ensin ammatin päätyen sen jälkeen opiskelemaan kielitieteitä yliopistoon tohtorintutkintoon asti. Tutkijanura tyssäsi mielipiteisiin ja mies ajautui politiikkaan. Näin elämäntarina lyhykäisyydessään menee.

Halla-aholle tohtorismiehenä kirjoittaminen on kaikkein luontevin tapa ilmaista itseään. Vuosituhannen alkupuolella syntyi Scripta, monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kritisoimiseen keskittynyt blogi. Halla-ahon blogi alkoi kerätä lukijoita, mies taas suosiota ja eipä aikaakaan kun syntyi Homma-foorumi ja Halla-aho sai faniensa keskuudessa nimen Mestari. 

Pian ei kirjoittelu riittänyt, vaan Halla-aho löysi itsensä politiikasta. Se miten hän sinne päätyi, ei ole ihan se perinteisin poliittinen reitti. Matkassa on ollut mutkia, esteitä ja sattumuksia. Ja tietenkin Timo Soini. Mutta tie vei ensin kaupunginvaltuustoon, sitten eduskuntaan ja europarlamenttiin ja lopulta perussuomalaisen puolueen puheenjohtajaksi. Koko kansan tietoisuuteen. Eteenpäin häntä on tuuppinut aito ideologinen polte ja usko omaan asiaansa. Ja ne fanit tietenkin. Se mitä harvemmin on julkisuudessa nostettu esiin, on hänen sukutaustansa, joka ei varmastikaan ole voinut olla vaikuttamatta. Bergrothien historian kavalkaadiin on mahtunut monenlaista vaikuttajaa ennen Halla-ahoa.

Kirjana Nurmen kirjoittama kirja Halla-ahosta on mielenkiintoinen, monipuolinen ja sujuva teos. Sen valtava taustatyö huokuu sivu sivulta vastaan. Nurmi on haastatellut suuren joukon ihmisiä, lukenut Scriptan läpi ja paljon muutakin, tutkinut ja kääntänyt osapuilleen kaikki aiheeseen liittyvät kivet. Ja hän on toki toimittajantyönsä puolesta tavannut Halla-ahon monesti, siis muissa merkeissä kuin tämän kirjan. Politiikasta kiinnostuneille tätä kirjaa ei voi kuin suositella luettavaksi, muillekin kirja avaa mielenkiintoisella tavalla erikoisen elämäntien nykypäivän Suomessa. Jussi Halla-aho piirtyy Lauri Nurmen kirjassa varsin määrätietoisena miehenä, joka ei juurikaan säästele mielipiteitään eikä lukijoitaan. Hän sanoo suoraan mitä ajattelee.

Jussi Halla-aho on mies, jolla on vahvoja mielipiteitä. Olen Halla-ahon kanssa likimain kaikesta eri mieltä, mutta minua on aina kiehtonut hänen epätavallinen polkunsa politiikan huipulle. Ja niitä Halla-ahon mielipiteitä tästä kirjasta löytyy. Välillä ne tuntuivat pahalta, välillä hurjilta ja välillä ei voinut olla miettimättä miksi joku ajattelee toisesta ihmisestä näin. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista luvuista käsittelee Halla-ahon ja edesmenneen Pentti Linkolan ajatusmaailmojen samankaltaisuutta. 

Kesällä 2017 perussuomalaisten vaihtaessa puheenjohtajaansa kirjoitin Facebookiin: 

”Olen tässä miettinyt, että jos Jussi Halla-aho rakastaisi maailmaa, kansoja ja elämää samalla vimmalla kuin vihaa, niin hän saisi paljon aikaan.”

Nurmen kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä.

”Kun Halla-aho paneutuu johonkin - olkoon se sitten kommunismin torjumisen historia, hevimusiikki, kauhuelokuvat tai maahanmuuton vastustaminen - hän vaikuttaa tekevän sen liki uskonnollisella hartaudella, mikä mahdollistaa menestyksen. Sen sijaan hänessä on vähemmän renessanssista tutun Homo universaliksen, Leonardo da Vincin kaltaisen yleisneron, piirteitä.”

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho - epävirallinen elämäkerta. Into. 2020. 336s.