”Soita minulle, kun hän on kuollut.”Hän menee ovelle. ”Nick.” Hän kääntyy ja katsoo minua kysyvästi. ”Eikö ole vaikeaa olla koko ajan noin vihainen?” Hän tuijottaa hetken eteensä osaamatta päättää, löisikö minua. Sitten hän hymyilee, ensimmäinen vilpitön hymy jonka olen nähnyt hänellä moneen vuoteen. ”Päivä päivältä helpompaa.”
Jonas. T.
Bengtssonin Submarino kertoo karusti ja peittelemättä huono-osaisuudesta,
rikollisuudesta ja päihdeongelmista.
Kirja kertoo
veljeksistä. Toinen veljeksistä, Nick, on vapautunut vankilasta
pahoinpitelytuomion jälkeen. Hän asuu asuntolassa, käy salilla, juo
kaljaa. Eräänä päivänä hän törmää
kadulla entisen tyttöystävänsä veljeen, Ivaniin ja koettaa saada tämän
jaloilleen.
Nickin
pikkuveli, Mathias, on alle kouluikäisen
pojan yksinhuoltajaisä. Pojan äiti on kuollut ja isä yrittää luoda pikku
Martinille hyvän lapsuuden. Sellaisen, jollaista hänellä ja hänen veljellään ei
ollut. Asiassa on yksi iso mutta. Mies on retkahtanut käyttämään uudelleen
heroiinia.
"Heroiinin käytöstä on tullut nopeasti tavanomainen asia. Niin kuin hampaiden harjaaminen tai oven painaminen lukkoon ulos lähtiessä. Muistitko lukita oven? Asia, jota ei ajattele."
Elämä on
kuljettanut veljekset erilleen, mutta heitä molempia yhdistää kipeät muistot. He
ovat tottuneet ratkomaan vaikeat asiat toisin – hukuttamalla muistot
päihteisiin ja väkivaltaan. Nick ja Mathias ovat kaikesta huolimatta pohjimmiltaan läheisistään
välittäviä ihmisiä, on vain osattava nähdä kuoren sisään. Elämä ei totta vie
ole kohdellut heitä silkkihansikkain, mutta Submarinossa kaikista eniten
kärsivät lapset: Nick ja Mathias alkoholistiäidin luona, heidän pikkuveljensä,
Martin ja Nickin heilan Sofien poika Tobias.
Vaikka kirja
luokitellaankin rikosromaaniksi, siinä ei ratkota rikoksia. Viranomaisten pelko
on kuitenkin koko ajan taustalla ja lukija jännittää miesten kanssa joko nyt
poliisi löytää huumekätköt tai huomaavatko sosiaaliviranomaiset asioiden
oikean laidan.
Submarino on
puhutteleva kaikessa karuudessaan. Se on suora, peittelemätön ja surullinen.
Miesten kohtalo jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. En normaalisti lue mitään
tämän kaltaista, mutta halusin hetkeksi jotakin aivan muuta ajateltavaa kuin
politiikan kiemurat. Tämä kirja onnistui siinä täydellisesti. Jostakin silmiini osui Sofi Oksasen
suositukset tästä kirjasta ja ajattelin astua kerrankin mukavuusalueeltani
hieman syrjään. Onneksi. Ei ihme, että Bengtssonin Submarino on kotimaassaan
Tanskassa palkittu teo, sillä se avaa silmät näkemään sellaista, jota ei
tavallisesti huomaa. Sitä ahdistusta, joka sietää tulla julki, koska sillä
tavalla syrjäytymisen kierre saadaan katkaistua.
"Veli ja minä olemme kumpikin juoneet puolet oluestamme ennen kuin alamme taas puhua. Hän imaisee savukettaan ja puhaltaa savua nenän kautta. Puhuu niin ilmeettömästi kuin ihminen voi.
”Ajatteletko koskaan häntä?”Häntä.Hänen ei tarvitse sanoa enempää, tiedän kenestä hän puhuu. Meidän veljestämme. Siitä pienestä.”Ajattelen”, sanon hänelle. ”Kyllä minä joskus.””Niin minäkin.”"
Jonas
T. Bemgtsson: Submarino
2015, Like
Submarino, 2007
suomentanut Päivi Kivelä
447 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti