Pajtim Statovci: Bolla

"”Saanko istua tähän?” kysyn ja vedän tuolin pöydän alta.”Toki”, hän vastaa, vilkuilee ympärilleen, sitten nyökkää tuolin suuntaan ja katsoo minua silmiin, ja minä ajattelen, miten valtavan, ihmeellisen kaunis mies hän on, hänen iiriksensä näyttävät myrskyyn valmistautuvalta taivaalta ja siistitty sänki yhdistyy punertavanruskeisiin, hyvin hoidettuihin hiuksiin, selkä on pitkä kuin hevosella ja kasvot tasasuhtaiset ja herttaiset, enkä sitten enää muistakaan miten kauan hänen vastauksestaan on kulunut, miten pitkään olen vain tuijottanut häntä ja hän minua kuin vuosikymmeniä erossa ollutta ystävää.
”Minä olen Arsim”, sanon ja ojennan hänelle käteni.”Miloš”, hän vastaa ja tarttuu siihen kylmin, luisevin sormin. ”Hauska tutustua”, hän sanoo, ja minä irrotan otteeni ja valun hänen vanhoihin ja surullisiin silmiinsä, joita raskaat ja ryppyiset luomet painavat."

Näin kohtaavat huhtikuisessa Pristinassa Arsim ja Miloš.

Arsim on kirjallisuuden opiskelija ja kirjailijan urasta haaveileva albaanimies. Hänellä on vaimo, koska sellainen miehellä pitää olla, ja ensimmäinen lapsi tulollaan. Miloš on lääkäriksi opiskeleva serbi. Nämä kaksi miestä rakastuvat. Ja se ei 1990-luvun hajoavassa Jugoslaviassa ole hyvä asia. Ei alkuunkaan.

Kosovon sodan vaikeissa olosuhteissa Arsimin ja Milošin tiet erkanevat. Arsimin, hänen vaimonsa Ajshen ja heidän lastensa on pakko lähteä pakoon Serbian ja Kosovon sotaa nimeämättömään maahan. Siellä hän kamppailee ulkopuolisuuden tunteen ja seksuaalisuutensa kanssa ja turhautuu. Lopulta Arsim tekee virheen, joka johdattaa hänet vankilan kautta takaisin Pristinaan. Miesten tiet kohtaavat hetkeksi, mutta kaikki on toisin kuin Arsim on kuvitellut. Jälleen Arsim päätyy tekemään jotakin uskomattoman julmalta tuntuvaa.

Kirjan läpi luikertelee kertomus bollasta, käärmeenkaltaisesta mytologisesta olennosta, jonka tarina punoutuu Arsimin ja Milosin salattuun rakkauteen. Tarina kerrotaan Arsimin äänellä. Arsimin näkökulman kanssa vuorottelee Milošin tarina, joka avautuu pala palalta päiväkirjamerkintöinä. Niissä Miloš palaa lapsuuteensa, nuoruuteensa, rakkauteensa Arsimiin ja sotakokemuksiinsa. Ne paljastavat millaiseen mieheen Arsim oikein rakastui.

“Sota on saastaista ja epähygieenistä, eikä kukaan puhu siitä miten paljon likaa siitä syntyy, miten paljon huollettavaa kalustoa, pestäviä ja korjattavia vaatteita, puhdistettavia haavoja, lakanoita, telttakankaita, leikkausvälineitä, sairaalalaitteita, pois heitettäviä pakkauksia, sideharsoja, ruiskuja, tippaletkuja ja sen sellaista – jätesäkillisiä, kuorma-autollisia, kaatopaikallisia jätettä, silmänkantamattomiin, eikä kukaan peseydy, olin pyörtyä monen monta kertaa sotilaiden jalkojen hajusta kun otin heiltä saappaat pois se oli kammottavaa, ja heidän vaatteitaan riisuessani heidän nivusistaan nousi järkyttäviä, kaiken toiminnan seisauttavia hajuja, virtsan- ja ulosteenhuurua joka sekoittui kuivuneen veren ruosteiseen lemuun ja ruudinkäryyn ja muinaisen hien löyhkään – likainen mies on niin oksettava.”

Pajtim Statovci on kirjoittanut rajulla tavalla kauniin ja syvälle vaikuttavan tarinan kielletystä rakkaudesta, väkivallasta, sodasta ja sen vaikutuksista. Kirjassa ei ole hyviä ihmisiä, tai no ehkä Arsimin vaimo Ajshe, joka sietää Arsimin pahoinpitelyt ja monet muut metkut. Arsimin edesottamukset ovat sitä tasoa, että välillä puistattaa. Ihmisessä on monia puolia, erilaiset olosuhteet nostavat niitä esiin. Olisiko Arsimista tullut sellainen kuin tuli, jos hän olisi saanut elää omana itsenään vapaassa, rauhallisessa maassa? 

Bollan luettuani en samana päivänä aloittanut uutta kirjaa. Tarina oli niin vaikuttava, että sitä piti sulatella. Se mitä sota, ennakkoluulot ja vihanlietsonta saavat aikaan jäävät mieleen kirjan ihmisten kautta pitkäksi aikaa.

En lainkaan ihmettele miksi Bolla toi Statovcille Finlandian.

”Minun on mahdotonta puhua hänelle yhteisistä muistoistamme, kun hän ei ole paikalla tässä ajassa. En tiedä, muistaako hän mitään, tai uskonko edes, että hän tietää kuka minä olen, kuka hänelle täällä puhuu.”

Pajtim Statovci: Bolla. Otava. 2019. 237 s.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

”Pomo järjesti paperit, joiden mukaan olin englannin ja ranskan opettaja, mikä oli maailmalla hankkimani kielitaidon takia täysin uskottavaa ja palkkatodistuksen mukaan opetin kieliä maksullisilla iltakursseilla. Pankista ostettu tiliote oli tarpeen viisumeita varten. Siinä näkyvä summa sai silti minut naurahtamaan epäuskoisesti. Aloin vaikuttamaan täydelliseltä, samoin isäni.”

Syyskuun kahdeskymmenes kalenterissani luki isolla yksi ainoa asia: Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy. Tätä olin odottanut koko pitkän vuoden.

Kirjan alussa kaksi naista kohtaavat Helsingissä koirapuistossa, jossa eräs perhe ulkoiluttaa koiraansa. Perheellä on kaksi lasta. Lasten biologinen äiti perheen äiti ei ole, vaan biologiset äidit ovat puistossa olevat Olenka ja Daria. 

Olenka on lähtöisin Tallinnasta, mutta joutuu muuttamaan isän tahdosta Dombassin alueelle Snižne-nimiseen ukrainalaiseen kylään Ukrainan irrottua hajoavasta Neuvostoliitosta. Isä on   helpon rahan perässä kulkeva liikemies, joka sittemmin koituu hänen kohtalokseen. Olenka ei viihdy Ukrainassa, hän haluaa pois ja päätyy mallimaailmaan. Ulkomailla hän kompastuu kokemattomuuteensa. On palattava maitojunalla kotiin. Olenka tarttuu seuraavaan vihreään oksaan: hän hankkiutuu ukrainalaisyrityksen hedelmöitysbisneksen munasolujen luovuttajaksi päätyen portaikossa korkeammalle uusia luovuttajia sekä asiakkaille sopivaa luovuttajaa etsiväksi koordinaattoriksi. Kotikulmien naapurintyttö Dariasta tulee tärkein luovuttaja sekä Olenkan tärkein ystävä. 

Alalle päätyvän tytön tulee olla juuri oikeanlainen, lahjakas, kaunis, synnyttämätön ja terve. Lisäksi hänen perhetaustansa setvittiin pohjamutia myöten. Totta kai, koska monet ominaisuudet, kuten kaljuuntuminen tai keskivartalolihavuus ovat periytyviä, puhumattakaan erilaisista sairauksista. Rikkaat asiakkaat saavat valita mieleisensä luovuttajan kuin valita sopivaa tietokonetta ja vaatetta katalogista. Jos halusi lapsestaan urheilullisen, kannatti valita sporttinen luovuttaja. Jos halusi taiteellisen lapsen, piti valita taiteellinen luovuttaja. Lapsen sukupuolenkin saa ostaa. Kaiken päälle luovuttajan ulkoisen ominaisuuksien kuten vaikkapa nenän tulee olla tietynlainen, jottei totuus paljastuisi lapsen kasvaessa. Se totuus, ettei lapsi olisikaan biologisesti äitinsä lapsi.

Rikkailla on vara valita, mutta luovuttajilla ei. On valittavana lähteekö ylipäätään alalle ja päästä ehkä hiukan helpompiin oloihin. Riskitöntä se ei ole, munasolujen otto on naisen terveydelle äärettömän kuluttavaa,  toimenpiteissä on komplikaatioriski eikä munasoluja voi luovuttaa kuin muutaman kerran.

”Entä kun tulisi taas se kerta, jolloin Lada kävisi pieksemässä luovuttajan, ja mitä jos hän jäisi lapsettomaksi ja meidän suhteemme jatkuisi ja jos me haluaisimme lapsen? Kestäisikö primadonna sen, että hänen lähipiiristään jonkun toisen vatsa paisui, mutta hänen ei?”

Olenkan elämä menee solmuun, kun siihen sotkeutuu Donbassin alueen mafia oligarkeineen. Lopulta liian moni asia menee pieleen ja hänen on paettava. Olenka päätyy Helsinkiin uuden henkilöllisyyden turvin. Jos hänet löydetäisiin, hänet tapettaisiin ilman sen kummempia selittelyjä.

Kirjan lopussa Daria haluaa biologisen lapsensa itselleen ja vaatii Olenkaa osallistumaan sieppaamiseen. Hän tietää Olenkasta paljon sellaista, jota Olenka haluaa piilottaa.

Mitä tehdä, kun ystävästä on tullut vaarallinen vihollinen?

Koirapuisto on taattua Oksasta, monikerroksinen, vahva, kielellisesti taidokas ja antaa lukijalleen tilaa ajatella, mutta helppo kirja se ei ole. Kaikesta  näkyy, että Oksanen on tehnyt taustatyönsä huolella. Koirapuiston tarina kulkee kahdessa tasossa. Toinen tämän päivän Helsingissä, ja toinen reilun kymmenen vuoden takaisessa Ukrainassa, joskin piipahdetaan päähenkilön Olenkan lapsuusvuosien Virossa.

Minulla on monta syytä pitää tästä kirjasta. Se ei ole pelkästään se, että kirja on Sofin kirjoittama, vaan kirjan aihe ja maa (Ukraina) kiinnostavat paljon. Kirja laittaa minut pohtimaan oikeutta lapseen ja vapaaehtoista lapsettomuutta. Mikä saa ihmisen maksamaan hurjan summan ja turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin saadakseen lapsen? Tai valehtelemaan koko ikänsä lapsensa biologisesta alkuperästä. Se on melkoinen salaisuus kantaa hautaan asti.

”Tajusin pitäväni enemmän jopa amerikkalaisista nirppanokista, joiden vaatimuksiin oli helppo suostua, koska niille oli helppo nauraa. Jos he vaativat, että täällä tupakoitiin joka kahvilassa, he keksivät vaatioa, ettei luovuttaja kävisi niistä yhdessäkään, ja me suostuimme ja suitsutimme, kuinka terveellinen luovuttajan ruokavalio oli, esittelimme torimumojen kotona kasvatettuja kurkkuja ja muistutimme, että kaikki ukrainalaiset söivät kotipuutarhojensa antimia, pelkkää taattua luomua, ja virnuilimme salaa.”

Sofi Oksanen: Koirapuisto. Like 2019. 405 s

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

””Juri ojentaa vastahakoisesti kätensä Lalelle, joka puristaa sitä. ”Pelasta yksi, pelastat maailman”, Lale sanoo hiljaa - enemmän itsekseen kuin muille. ”En voi auttaa teitä kaikkia.”Lale ottaa ruoan. ”Minulla ei ole mitään millä maksaisin takaisin.”"

Numero 32407.

Tuon numeron saa käteensä Ludwig Eisenberg, myöhemmin Lale Sokolov - nimellä tunnettu juutalaismies. Nykyisen Slovakian alueella syntynyt Lale oli 24 - vuotias joutuessaan Auschwitziin, kun natsit vaativat jokaista juutalaisperhettä luovuttamaan yli 18 vuotiaat lapsensa työskentelemään Saksan hallinnolle. Hienoon pukuun junamatkaa varten pukeutunut Lale ei tiennyt, mitä Puolassa sijaitsevalla leirillä on odotettavissa.

Aluksi Lale pakotetaan rakentamaan lisää parakkeja uusille vangeille yhdessä venäläisvankien kanssa. Hän tekee nöyrästi töitä ja tekee kiltisti mitä käsketään. Sitten Lale sairastuu lavantautiin, joka on viedä hänen henkensä.

Hän kuitenkin selviytyy täpärästi ja päätyy ranskalaisen poliittisen vangin, Pepanin apuriksi tatuoimaan leirille tulleita vankeja. Pepan on Auschwitzin päätatuoija, Tätowierer.  Hän opettaa niksinsä Lalelle. Miehiä Lale kykenee tatuoimaan, mutta naisille Lalen tekee pahaa tehdä tatuointia. Kerran Lale saa käteensä numerolapun 34902. Lapun antoi nuori nainen eikä tuon kohtaamisen jälkeen Lalen elämä ole entisellään.

Yllättäen Pepan katoaa  ja Lalesta tulee päätatuoija, Tätowierer. Tästä lähtien Lale tekee töitä SS:n poliittiselle osastolle. Hän saa etuoikeuksia, joita muilla vangeilla ei ole. Asemaansa hyväksi käyttäen Lale yrittää parhaansa mukaan auttaa muita vankeja käymällä kauppaa paikallisten kanssa valuuttanaan arvoesineet, joita on löydetty leirille tuotujen juutalaisten tavaroista.  Kaiken kukkuraksi sen numerolapun antaneesta tytöstä, Gitasta, ja Lalesta tulee SS-upseerin avustuksella pari.

Sodan lähestyessä loppuaan natsit päättävät alkaa siirtää vankeja muualle. Lale ja Gita joutuvat erilleen. Gita ei ollut aiemmin kertonut Lalelle itsestään paljoakaan, mutta juuri joutuessaan lähtemään kuolemanmarssille hän ehtii kertoa Lalelle sukunimensä, mutta ei sitä mistä hän on kotoisin.

"Jos me emme voi puhua päivästämme, kerro minulle jotakin itsestäsi", Lale sanoo. 
"Ei ole mitään kerrottavaa."
Lale ei ota uskoakseen sitä. "Tietysti on. Mikä on sinun sukunimesi?"
Gita tuijottaa Lalea ja puistaa päätään. 
"Olen vain numero. Sinun pitäisi tietää se. Sinä annoit sen minulle."
"Niin, mutta se on vain täällä. Kuka sinä olet ulkopuolella?"
"Ulkopuolta ei ole enää olemassa. Täällä on kaikki."

Lalekin pääsee pois Auschwitzista ja monien käänteiden jälkeen hän pääsee kotiinsa Slovakian Krombachyyn. Perheelle on käynyt kokolailla huonosti, mutta Lale löytää vielä elossa olevia omaisia. Mutta missä on Gita?

Lalen taival on sodan jälkeen täynnä mutkia ja haasteita, mutta Australiaan perheensä kanssa päätynyt Lale päättää kertoa lopulta tarinansa vaimonsa kuoleman jälkeen uusiseelantilaiselle Heather Morrisille. 

Onneksi kertoi. Auschwitzin tatuoija on yksi selviytymistarina muiden keskitysleiritarinoiden joukossa, mutta tärkeä sellainen.  Kirjana Auschwitzin tatuoija on nopealukuinen, lukijaa pidetään sopivasti jännityksessä ja millään kuolemanleirin hirveyksillä ei mässäillä.

Ja kaiken hirveän keskellä maailman mahtavin voima osoittaa, ettei sitä voida nujertaa, ei edes kuolemanleirillä.

"Lale kumartuu ja poimii hellästi lyhyen kukkasen. Hän keksii vielä, miten antaa sen Gitalle seuraavana päivänä. Huoneeseensa palattuaan Lale laskee arvokkaan kukan huolellisesti sänkynsä viereen ennen kuin vajoaa unettomaan uneen, mutta kun hän seuraavana aamuna herää, sen terälehdet ovat irronneet ja makaavat käpertyneinä mustan keskustan vieressä. Vain kuolema kestää tässä paikassa.”

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Kustantamo: Aula & Co. 2019.  292 s.

Matti Rönkä: Eino

”Hyppään ja osun veteen. Sukellan. Tiedän uivani suohaudassa. Vesi yllättää. Se on raikasta ja kirkasta, kuin hyvässä kaivossa. Veden läpi tulvii häikäisevää valoa ja vastaan lipuu ihmishahmoja, mutta ne eivät tule päin, eivät edes kohdalle, vaan häivähtävät sivulle tai ohi. Vajoan syvemmälle. Kirkkaus on enää pyörylä jossain ylhäällä, täyden kuun hopeinen lantti yön sinisenmustalla taivaalla.”

Kyllä opiskelu on nykyään mukavaa, tuumasin, kun silmäilin sielunhoidon pastoraalin kirjalistaa.  Siellä oli yhtenä vaihtoehtona ihka aito romaani. Aiemmin en ole Röngän kirjoihin tarttunut enkä oikein tiennyt mitä odottaa uutisenlukijan kirjalta.

Kirjan päähenkilö on Eino, aivoverenkiertohäiriöstä kärsivä vanhus, joka on päätynyt koillissavolaisen terveyskeskuksen vuodeosastolle. Siellä Eino pohdiskelee omaa elämäänsä ja muistelee menneitä. Hän on sodan kokenut mies. Sota ei häntä pelottanut, vaan asia, jota nuori Eino pelkäsi, oli rauha. Kotona odottanut tila, vanhemmat ja rakkaudeton liitto vaimon kanssa ei houkutellut. Eino hakeutui kuorma-auton penkille ja perusti oman firman. Firmakin jo parhaan päivänsä nähnyt.

”Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine päälaella, ärryttää.En jaksa sanoa sinuttelusta. Vaikka mikä Eino minä sinulle olen.Hoitaja kohentaa asentoani ja tarkistaa tippapulloa, tarjoaa sitten juotavaa. Nainen jatkaa tyhjänlempeää pajatustaan, puhuu kaikesta vähätellen ja pienennellen. Ulkona satelee. Nostellaan vähän niitä jalkoja. Maistellaanpa pikkasen mehua.”

Muistojen keskellä Eino tuntee, ettei vielä ole hänen aikansa lähteä. Vielä on paljon asioita kesken. Vielä on paljon muistoja muisteltavaksi, niitäkin, joita ei haluaisi muistaa.

Kirjan toinen keskeinen henkilö, Einon pojanpoika Joonas on kovin kiinnostunut isoisänsä vaiheista. Monesta asiasta on vaiettu, mutta Joonas pääsee jäljille ja haluaa tietää. Kuinka paljon elettyä elämää Eino uskaltaa viimeinkin sanoa ääneen? Kun Joonas löytää kotitalon piirongista ruskeassa kirjekuoressa vanhoja valokuvia ja Neuvostoliiton puolelle ulottuvan kartan, hänen mielenkiintonsa herää entisestään. Paljastuu, että Eino oli loikannut Neuvostoliittoon, viettänyt siellä tovin ja menettänyt miltei henkensä. 

Matti Röngän Eino on mielenkiintoista, mutta ei kovin kepeää luettavaa. Kirja on kuin sipuli, Rönkä kuorii kerros kerrokselta Einon salaisuutta ja elämää. Vaikka Eino on kuvattu melkoisen juroksi äijäksi, niin kuitenkin hänen ajatuksenjuoksunsa ja elämänsä laittaa ajattelemaan elämän läpi kannettuja salaisuuksia. Rönkä kirjoittaa jämäkästi ja tiiviisti, mutta kuitenkin lämpimästi vanhasta, paljon elämää nähneestä miehestä sekä aikuisen elämän kynnyksellä olevasta nuoresta miehestä. Pohdin miten Einon tarina kertoo meille sen, miten tärkeää olisi lopulta raottaa salaisuuden verhoa ja keventää vaiennettuja taakkoja. Aikaa Einon sukupolven kuuntelemiseen ei ole kauaa.

En tiedä olisinko tarttunut tähän kirjaan ilman tuota alussa mainittua kurssia. Onneksi tartuin.

”Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa ja toisteli että taas on hetken lähempänä se jyskeen loppu. Mutta tässä yösodassa ei tule huokaisuttavaa unohdusta. Kaikki tuntuu olevan vain entistä elävämpänä mielessä, tositapaukset ja unen kuvitelmat ja mahdottomuudet siihen päälle.”

Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015. 235s.

Jessica Fellowes: Downton Abbey - Kartanon vuosi

”Taivaanrannassa kajastava auringonnousu merkitsee Downton Abbeyssä uuden vuoden alkua. Kukkulalla seisovan talon alapuolella avautuva laakso on vielä hämärän peitossa, kun palvelijat heräilevät jääkylmissä ullakkohuoneissaan ja kömpivät hiljalleen vuoteistaan.Lady Mary liikahtelee peittonsa alla. Hän herää vasta kun sisäkkö on käynyt sytyttämässä tulen hänen makuuhuoneensa takkaan. Edellisenä iltana jaarlin vanhin tytär on nauttinut juhlaillallisen ja lasin tai pari samppanjaa ennen poistumistaan yläkertaan uuden vuoden 1924 toivotusten saattelemina. Tuleva vuosi tuonee hänelle mukanaan toivoa ja tarmoa.”

On yksi asia, jota en voi kertakaikkiaan vastustaa. Se on kunnon epookkidraama. Downton Abbey vei sydämeni heti kun siihen törmäsin jossakin kolmannen ja neljännen kauden tienoilla. Sittemmin sarja on tullut katsottua moneen kertaan läpi kyllästymättä. Historiaa, detaljeja ja faktoja rakastavana olen lukenut paljon sarjaan liittyviä juttuja ja katsellut tuntikausia sarjaan liittyviä dokumentteja ja haastatteluja. Noita faktoja, niin sarjaan kuin sarjassa käsiteltävään aikaan yleisestikin, löytää tästä lordi Julian Fellowesin sukulaisen Jessica Fellowesin kirjoittamasta kirjasta.

Downton Abbey-sarja alkaa vuodesta 1912. Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen aika muuttivat yhteiskuntaa monin tavoin, mutta Downtonissa ja Crawleyn aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa elämissä on moni asia pysynyt ennallaan, mitä nyt ehkä verot painaa ja palvelusväkeä on vähemmän. Vuodenkierto määrää edelleen monessa asiassa mitä tehdä. Tämä kirja perehdyttää lukijan tarkemmin kaikkeen siihen, mitä tuonaikaiseen kartanon vuodenkiertoon kuului kuten mm. kausiluonteisiin tapahtumiin ja juhliin, kuten joulun viettoon, yläluokkaisten neitojen debytanttiaikaan ja metsästyskauteen. Lisäksi kurkistetaan muun muassa lasten maailmaan, matkustamiseen, puutarhajuhliin ja tilanhoitoon. Pääsemme myös tutustumaan lähemmin televisiosarjan kulisseihin: puvustukseen, peruukkeihin, lavastukseen, kuvauskohteisiin, tuottajiin ja moneen muuhun hienoon palaseen Downton Abbeyn palapelissä.

”Keittiön ja ruokasalin välillä on nimittäin 100 kilometriä.  Sarjaa kuvataan eri kuvauspaikoissa pätkittäin. Tämä tarkoittaa sitä, että rouva Patmoren Ealingin studioilla sijaitsevasta keittiöstä tarjottimiensa kanssa poistuvat lakeijat ilmestyvät Highcleren linnassa sijaitsevaan ruokasaliin kolmisen viikkoa myöhemmin. ”

Hienon kirjan yksi kuriositeetti liittyy ruokaan, jolla kartanossa on suuri merkitys: kirjasta löytyy 24 erilaista ruoka- ja juomareseptiä, jotka on laadittu kartanon kokin, rouva Patmoren, hengessä. Kirjan reseptien avulla voi itsekin valmistaa vaikkapa maukasta riistalintua, oikeaoppista joululuumuvanukasta tai herkullisia skonsseja iltapäiväteen kanssa tarjottaviksi. 

Kartanon vuosi on jokaisen Downton Abbey- fanin aarre. Kirjassa kerrotaan paitsi Downton Abbeyn, mutta myös yleisemmin englantilaisten kartanoiden elämästä aikana, joka on mennyt, mutta josta olisi ehkä jotakin nykyajan ihmisellä opittavaa. Varsinaisia juonipaljastuksia ei kirjaa lukiessa tarvitse pelätä, mutta sen sivuilla paljastetaan muun muassa leskikreivitär Violetin esikuva tai se mistä kuuluisa ”What is a weekend” - lausahdus on peräisin. Kirja on kauniisti taitettu ja se sisältää runsaasti valokuvia - joten se sopii hyvin sarjan linjaan.

Downton Abbeystä on tullut ilmiö eikä suotta. Onneksi tarina jatkuu elokuvana. Sitä odotellessa kannattaa tarttua tähän kirjaan ja katsoa hetken mistä kaikki sarjan, ja varmastikin tulevan elokuvan, hienous on peräisin. 

”Kartanon isäntä ja emäntä olivat pienen valtakuntansa kuninkaalliset. Heidän juhlapäiviään, esimerkiksi häitä ja sen sellaisia juhli koko kylän väki, kuten nähtiin lady Maryn viettäessä häitään  sarjan kolmannella kaudella.”

Jessica Fellowes:  Downton Abbey - Kartanon vuosi. Readme. 2014. 313 s. 

Ville Niinistö, Veera Luoma-aho: Löytöretkeilijä

”On pakko pystyä uskomaan siihen, että huomenna voi olla paremmin.”

Ville Niinistö on varmasti yksi Suomen tunnetuimpia nykypoliitikkoja. Kun hän luopui vihreiden puheenjohtajuudesta kaksi vuotta sitten hän ilmoitti kirjoittavansa kirjan. Olen vuosia seurannut nuorempaa Niinistöä somen syövereissä, joten tämä kirja kiinnosti valtavasti. Odotus venyi ja venyi, mutta niin kaiketi venyi kirjan kirjoittaminenkin. Niinistö oli yksin aikansa puurtanut, mutta lopulta otti  avukseen toimittaja Veera Luoma-ahon.

Syntyi kirja kotimaisesta politiikasta ja elämästä sen kulisseissa.

Kirja lähtee luonnollisesti Niinistön elämän alkutaipaleesta Kaarinasta, Turusta, perheestä,  koulusta, opinnoista ja harrastuksista. Vähän kerrassaan päästään mukaan politiikkaan, vihreisiin, eduskuntaan ja lopulta Kataisen sixpack-hallituksen kiemuroihin unohtamatta tapausta Touko Aalto.

”Ympäristöministeriössä oltiin onnellisia, kun ministeri puolusti luontoa. Se oli heille uutta. Kuulemma viimeiset kymmenen vuotta ympäristöministerille oli pitänyt yleensä ensin selittää, miksi luonnon suojeleminen on tärkeää.”

Aimo osan kirjasta haukkaa aika, jolloin Niinistö toimi ympäristöministerinä Kataisen hallituksessa. Kokemukset sixpack-hallituksen yhteistyöstä ovat kiinnostavaa luettavaa ja Niinistö kuvaa hyvin millä keinoin pienen puolueen ministerinä pärjää. Helppoa sirpaleisen ja laajapohjaisen hallituksen työ ei ollut. Osa tuossa hallituksessa käsitellyistä asioista on yhä ajankohtaisia kuten vihreiden suhde ydinvoimalupiin, kaivoslaki ja  case Talvivaara, eli nykyinen Terrafame. 

Ville Niinistö voisi tuskin kirjoittaa poliittista kirjaa ilman vihreitä. Kirja on myös tarina puolueen lähihistoriasta ja siitä miten muhkeat vaalivoitot on saatu aikaan. Niiden saavuttamiseksi on viilattu puolueen ulosantia, koska viestinnällä, somella ja visuaalisuudella oli Niinistön strategiassa tärkeä rooli. Puolue halusi viestittää suoraan äänestäjille sellaisella kielellä, jota he ymmärtävät.

 Niinistön puheenjohtajuusaikana vihreät nousi yli 10 prosentin puolueeksi, joka uskottavasti puhui jo pääministeriydestä. Kaikki ei tietenkään vihreiden noususta ole ilahtuneet, populistin viittaa Niinistölle on yritetty asettaa monta kertaa eikä sanan säilältä tai kuralta ole välttytty. 

”Syrjinnälle ei saa antaa tilaa, koska sen tien päässä meille kaikille käy huonosti - kaikki olemme lopulta jotain vähemmistöä. Tämä pitää sanoa suoraan ja selkeästi, eikä sillä ole populismin kanssa mitään tekemistä.”

Ville Niinistö raottaa myös yksityiselämäänsä ja perhettään. Setä Niinistö ei juuri ole suvustaan kertonut, mutta onneksi veljenpoika on avoimempi ja kuvaa Niinistöjen suvun vaiheita. Erityisesti mieleeni jäi luku Niinistön isoäidistä, siis nykyisen presidentin äidistä.  Avioliitostaan ja erostaan Niinistö kertoo myös fiksusti, niillä ei repostella, kuten ei muitakaan yksityiselämän asioita.

Kirjalle on kovin laitettu vaalikirjan leimaa, mutta en sitä sellaisena pidä. Mitään kovin kummoisia paljastuksia kirja ei sisällä,  mitä nyt joitakin pilkahduksia ministerikollegoista yöllisissä hallituspalavereissa. Antoisinta on lukea Niinistön poliittisesta ajattelusta, vihreiden historiasta ja ylipäätään suomalaisesta politiikasta yhden sen tämän hetken suurimman tekijän silmin.

Kirja kuulostaa vahvasti Niinistöltä. Kirja on asiapitoinen, muttei kuiva, hauska, muttei liian paljastava. Nyt Niinistö suuntaa kohti uutta aluevaltausta, Brysseliä. Ja pärjää taatusti sielläkin, Ville Niinistöstä on muovautunut ajan mittaan rento ja leppoisa poliitikko. Niinistö mielestäni tajunnut yhden oleellisen asian: Ei ne äänestäjät ole norsunluutorneissa, vaan maan kamaralla. Ja he arvostavat poliitikkoja, jotka pysyttelevät heidän kanssaan samalla tasolla.

”Politiikan toimittajat toistelivat vuosia, että Ville on saanut vihreät kasvuun ärhäkällä tyylillään. Se oli minusta väärä analyysi. ”

Ville Niinistö, Veera Luoma-aho: Löytöretkeilijä. Otava. 2019. 218s.

Enni Mustonen: Sotaleski

”Tori. Pilvet. Mustat linnut. Hiekkasäkit ja kauhistuneet kasvot maan alla. Jysähdykset ja keinuva maa. Verinen nainen joka huusi.Tulinen pilvi talojen yllä. Liekehtivät rauniot…rauniot…”

Kun lumikinokset sulavat kilpaa pois ja kevät tekee.tuloaan, kirjakauppoihin ilmestyy uusi Syrjästäkatsojan tarinoita- kirjasarjan kirja. Tänä vuonna ilmestynyt on jo sarjan seitsemäs. Kirja kantaa nimeä Sotaleski.

Sotaleski kirjan nimenä on paljon kertova. Kirjan päähenkilönä on Idan tytär Kirsti, kirjasarjan alkukirjojen päähenkilö Ida on jälleen kulisseissa, mutta tärkeässä roolissa. Tarina alkaa kesällä 1939 Karjalan linnoitustöistä. Kirstin mies Iivo kutsuu vaimonsa ja tyttärensä kannakselle auttamaan. Kirsti tutustuu karjalaisten Marin ja Arvon perheeseen. Kotona Leppävaarassa jännitetään Voitto-veljen maaotteluiden keihäänheiton menestystä.

Tunnelma alkaa kuitenkin kiristymään pitkin syksyä. Kirsti läheisineen koettavat elää tavallista arkeaan kotonaan Leppävaarassa. Ida - äiti koettaa parhaan kykynsä mukaan varautua sotaan maisterinsa kanssa. Kun sota lopulta alkaa, Kirsti kokee kovan menetyksen eikä säästy niiltä tulevina vuosinakaan. Sota tuo Leppävaaraan evakkoja ja sodan jaloista karkuun lähteneitä. Rintamalla taistelee moni läheinen, joiden puolesta murehditaan paljon. Huoli onkin aiheellinen. Kirstin mies Iivo on tullut aikoinaan pakolaisena Karjalasta Uhtualta Suomeen ja hänelle sota on henkilökohtainen taistelu synnyinseutujen saamiseksi osaksi Suomea. Kirstikin pääsee tutustumaan miehensä synnyinseutuihin mielenkiintoisin seurauksin.

Sotaleski ei ole sotakirja, vaan sodasta kertova kirja. Mutta ennen kaikkea se on kuvaus naisista ja lapsista sodan keskellä. Jänniitystä riittää, mutta millään karmeuksilla ei mässäillä. Mustonen osaa todellakin kutoa historian ja fiktion toisiinsa. Historian merkkihenkilöitä ei  tosin vilise kirjassa kuten sarjan ensimmäisissä osissa.

Ihan kiva tarina tämäkin, kuten edeltäjänsä, vaikka olen enemmän tykännyt sarjan alkupään kirjoista, taidehistorian henkilöistä ja piian näkökulmasta. Tämä kirja loppuu sen verran jännällä tavalla, että onneksi ensi vuonna on tiedossa uusi osa. Kaikkiaan sarjaan on tulossa vielä kolme kirjaa lisää.

Saa nähdä mitä Idalle, Kirstille, Vienalle ja muille seuraavaksi tapahtuu. Päästäänkö seuraavaksi asekätkennän vaiheisiin ja Helsingin olympialaisiin?  Ja siirtyykö kertojan vuoro nyt Kirstiltä Viena-tyttärelle?

Kannattaa muuten katsastaa Facebookista sivu Syrjästäkatsojan tarinat.

Enni Mustonen: Sotaleski. Otava. 2019. 524s.