Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella

 ”Sitä paitsi isä teki työuransa merellä ja oli siksi pitkiä aikoja poissa kotoa. Pikkupoikana vierastin häntä, kun hän kuukausien poissaolojen jälkeen ilmestyi olohuoneeseen ja hyppyytti minua polvellaan ja lauloi merimieslauluja, joiden laulamisen äiti yritti nauraen kieltää.”

Alussa on kaksi sisarusta, Tuomas ja Kaisa. Heidän isänsä on kuollut. 

Tuomas elää jokseenkin pysähtynyttä elämäänsä yksinään. Isän kuolema tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, Helenan. Papin, joka siunaa hänen isänsä.

Isän hautajaisten jälkeen Tuomas löytää itsensä uskonnottomien hautajaisten puhujana. Ja sitten toisten, ja kolmansien hautajaisten. Saadakseen neuvoja siitä mitä nyt yleensä siunauspuheessa sanotaan, Tuomas kääntyy Helenan puoleen. Toisen sukupuolen kohtaaminen ei ole hänen vahvoja puoliaan. Omat päänvaivansa elämään tuo myös isältä perityssä osakkeessa asuva vuokralainen sekä sukulaismies Joonas. 

Kaisa-sisar taas kipuilee onnettoman avioliittonsa kanssa ja pyörittää siinä sivussa hoivakotia sekä avioliiton ulkopuolista suhdetta henkilön kanssa, johon oli tutustunut aikoinaan rippileirillä.  Tuohon leiriin ja sen jälkeiseen aikaan Kaisa palaa ajatuksissaan tämän tästä. Salarakas on alati hänen mielessään.

”Ajattelin sinua. En mitään erityistä. Vain sinua. Sinun kasvojasi, käsiäsi, jalkojasi ja muuta vartaloasi. Muistelin hymyäsi, amorinkaartasi ja hymykuoppiasi. Sinun tapaasi kävellä ja tapaa, jolla katsot minua. Ja sitä, kuinka syöt vesimelonia ja yrität estää sen mehua valumasta paidallesi.”

Jukka-Pekka Palviaisen romaani Kaikella kunnioituksella on mielenkiintoinen palapeli, jossa kirjan loppupuolella palat loksahtelevat paikoilleen. Erityisesti Kaisan salarakkaan henkilöllisyyden paljastuminen on kirjoitettu nerokkaasti. Elämänmuutokset ja niihin liittyvät tunteet otetaan vastaan realistisesti ja kirjan luettuaan lukijalle jää tuntu, että nämä sisarukset selviävät, niinkuin ihmiset selviävät arjestaan ylipäätään. 

Tämä kirja on mukava pikku kirjallinen välipala asioista, joiden kanssa jokainen meistä joutuu enemmän tai tai vähemmän tekemisiin.

”Minä taas toivoisin,  että olisi joku joka itkisi minun perääni. Isän oli helppo olla optimisti, koska hänellä oli. Minulla ei ole mitään varmuutta, että ketään kiinnostaa kuolemani. Toivottavasti se kiinnostaa edes itseäni.”

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021. 205 s.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 ”Hän oli kävellyt poikki hiiltyneen Lapin, ohittanut kymmenittäin ja sadoittain, tuhansittain poltettuja karjasuojia, pirttejä ja kirkkoja, ja oli matkalla tottunut tuhkaan.”

Sotavuodet ovat kirjallisuuden varsinainen runsaudensarvi. Harvemmin  kuitenkin vastaan tulee Lapin sotana tunnettuun ajanjaksoon liittyvää romaania, vielä vähemmän vaellusromaania naisnäkökulmasta. Nyt tuli.

Tommi Kinnunen on kirjoittanut sellaisen.

Tarina alkaa Norjassa alkukesällä 1945, II maailmansota alkaa olla lopuillaan. Joukko suomalaisnaisia on päätynyt sinne saksalaisten vanajavedessä kuka mistäkin syystä. 

Nyt kuitenkin on tullut lähdön aika. Saksalaiset rakastajat eivät huoli mukaansa ja naiset joutuvat norjalaiselle vankileirille. Siellä heiltä leikataan hiukset. Kynityt päät paljastavat naisten olleen vankeja. Eräänä päivänä kymmenen heistä luulee joutuvansa teloitettavaksi, mutta heidät tuodaankin lähelle Suomen rajaa. Suomen puolella naiset jakautuvat kahdeksi ryhmäksi. Puolet jää rajavartijan autioon, huteraan lautakojuun odottamaan jonkun ihmisen ilmaantumista paikalle. Irene, Siiri, Veera, Aune ja Katri lähtevät kapsäkkeineen rajajokea myötäilevää soratietä myöten kohti kaakkoa, kohti kotia.

Matka on kaikkea muuta kuin helppo. Sodan jäljet ovat kaikkialla. Päivä päivältä ja yö yöltä he taivaltavat vaarallista matkaansa. Miinoja on edelleen kaikkialla, puhumattamaan kylmästä ja nälästä. Joskus he törmäävät paikallisiin evakosta palanneisiin, jotka yrittävät aloittaa elämäänsä poltetussa Lapissa alusta. Osa kohtelee heitä hyvin, antaa ruokaa ja yösijan, osa taas ei. Joskus onnenkantamoinen tuo heidän eteensä tien varteen sinkoutuneita säilykkeitä. Niillä mennään tovi taivalta eteenpäin.

Naisten raahautuessa poltetun Lapin halki heiltä katoaa päämäärä. He ovat joukko nälkiintyneitä ja likaisia kulkijoita vailla tulevaisuutta.  Eteenpäin taivallus on syy syylle jatkaa matkaa. Paikalleenkaan ei voi jäädä.  He suhtautuvat osaansa realistisesti: heitä ei kotona pidettäisi sotasankareina, vaan saksalaisten huorina, maanpettureina. Kotona, jos sellainen edes enää Lapin polttamisen jälkeen on jonne palata.  

”Irene toivoi, että tämä poikkeusaika pian loppuisi ja voisi palata takaisin tavalliseen elämään. Vaikka osa Norjanmeren naisista oli tosissaan halunnut Saksaan sulhasten tähden, kuitenkin enemmistölle laivoihin tahtomisen syy oli se, ettei heille isänmaansa hylänneille vaihtoehtoja ollut.  Ja nyt, kun muita reittejä ei enää ollut, he kaipasivat  takaisin kotikyliinsä, järvenselille verkoille puolison kanssa tai puolukkametsiin pikkusiskon seuraksi. Kuinka hienoa olisi voida nostaa kattila pöytään ja istahtaa paikalleen, annostella puuroa lautasille ja elää, kuin mitään tällaista elämän mutkaa ei olisi koskaan ollutkaan.”

Kirjan päähenkilöksi nousee kanttorin vaimo Irene, joka oli työskennellyt Ruijassa saksalaisten konttoristina. Hänellä on Suomessa mies ja poika, Norjassa oli ollut saksalainen sotilas. Viisikon neljä muutakin naista tulevat tutuksi matkan mittaan. Kinnunen  kuvaa naisia tarmokkaiksi, realistisesti tapahtumiin suhtautuviksi ja itsenäisiksi ihmisiksi, jotka lähtivät etsimään parempaa elämää saksalaisten mukana.

Kinnusen romaani on mielenkiintoinen näkökulma sotaromaaneihin.  Kuten road trip -genren mukaisesti tässä kirjassa tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.  Kirja oli edeltävän Tsernobylin jälkeen kepeän oloinen lukukokemus, vaikka kirja on oikeasti aiheeltaan kaikkea muuta kuin kevyt. Viimeisen sivun jälkeen jää pitkäksi aikaa miettimään mitä näille naisille seuraavaksi tapahtuu. Yksi asia on ainakin varmaa, he pärjäävät. 

En yhtään ihmettele miksi tämä kirja voitti vuoden 2020 lukijoiden suosikit - finlandian.

”Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuoleman pelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. 349 s.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

 ”Kertokaa kaikille pienestä tytöstäni. Kirjoittakaa hänestä. Nelivuotiaana hän laulaa, tanssii ja lausuu runoja ulkomuistista. Hänen älyllinen kehityksensä on normaali eikä hän eroa muista lapsista missään muussa kuin leikeissä. Muut leikkivät nukeilla kauppaa ja koulua, mutta hän sairaalaa: antaa pistoksia, mittaa kuumetta ja määrää tiputukseen. Ja kun nukke kuolee, hän peittää sen valkoisella lakanalla. Neljä vuotta olemme asuneet yhdessä sairaalassa, sillä häntä ei voi jättää sinne yksin. Hän ei edes tiedä, että ihmisen paikka on kotona.”

Elettiin huhtikuuta 1986. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kevät oli parhaimmillaan ja Neuvostoliitto rajan takana vielä vankasti pystyssä.  Muistan kun uutisissa kerrottiin jostakin Tšernobylin voimalasta. Siellä oli sattunut räjähdys. Se kuulosti vaaralliselta, mutta enempää en 7-vuotiasta päätäni asialla vaivannut. 

Ukrainan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa sijaitseva Tšernobyl oli onnettomuuden sattuessa vasta kymmenisen vuotta vanha ydinvoimala. Se oli rakennettu vähän sinne päin, jo asennusvaiheessa tiedettiin ettei ydinreaktorimalli täyttänyt länsimaissa olevia standardeja eikä sellaista ei olisi asennettu länsimaihin. Nelosreaktorin räjähdys johtui siitä, että siellä tehtiin koetta, jollaista ei olisi pitänyt yrittää sen kaltaisessa laitoksessa. Kokeen takia kaikki varajärjestelmät ja turvatekniikka oli ajettu alas.

Ydinvoimalan lähettyvillä ihmiset elivät arkeaan, tekivät kevättöitä ja valmistuivat viettämään kevään juhlia. Reaktorin räjähdyksestä ei ensin ilmoitettu kenellekään ja ihmiset jatkoivat normaalia elämäänsä. Puolitoista vuorokautta myöhemmin asiasta ilmoitettiin, mutta minkäänlaisia turvaohjeita ei annettu. Ihmiset kummastelivat mitä se säteily on.

Sitten tulivat sotilaspukuiset miehet, jotka yrittivät ottaa tilannetta haltuun. Tosiasiassa hekään eivät tienneet miten vaarallisesta asiasta oli kyse, mutta käsky on käsky, oli pakko lähteä onnettomuusalueelle. Alkoi evakuointi. Noin 200 000 ihmistä käskettiin lähtemään kodeistaan. Ihmisille sanottiin, että he joutuvat olemaan pois kotoaan kolme päivää, mutta totuus oli kuitenkin toinen. Monen oli pakko jättää aivan kaikki, koti, omaisuus, elinkeino, lemmikit, kotieläimet. Kaiken kukkuraksi oli tulossa mahtava sato, sekin oli jätettävä. Se oli saastunut.

”Maahan oli jo laskeutunut tuhansia tonneja cesiumia, jodia, lyijyä, zirkoniumia, kadmiumia, berylliumia ja booria ja tuntematon määrä plutoniumia (Tšernobylin kaltaisissa uraani-grafiittivoimaloissa valmistettiin aseplutoniumia, jota sitten käytettiin ydinpommeihin), yhteensä 450:tä erilaista radioaktiivista ainetta. Määrältään ne vastasivat 350:tä Hiroshimaan pudotettua pommia.”

Sotilaiden ja onnettomuusalueelle komennettujen miesten oloissa ei ollut hurraamista. Mistään suojavälineistä ei ollut puhettakaan ja useita miehiä odotti pestin jälkeen yleensä tuskainen kuolema. Siinä ei ollut paljon iloa siitä korvauksesta, jota heille maksettiin radioaktiivisen jätteen hautaamisesta. Paljon tuota haudattua jätettä, kuten esimerkiksi työvälineitä, autoja ja rakennusmateriaaleja katosi muualle myyntiin.

Alueelta evakuoidut asukkaat pyrittiin sijoittamaan uusiin kaupunkeihin ja heille maksettiin korvauksia menetyksistä. Uusilla paikkakunnilla heitä vieroksuttiin ja evakot kaipasivat kotiin. Osa  heistä palasikin, kielloista ja riskeistä huolimatta.

”Olimme jo asettuneet Mogiljoviin ja poikani oli lähtenyt kouluun. Heti ensimmäisenä päivänä hän syöksyi kotiin itku kurkussa… Hänet oli pantu istumaan pienen tytön viereen, mutta tyttö ei halunnut istua siinä, koska poikani säteili ja hän voisi kuolla siihen. Poikani oli neljännellä luokalla ja sattui olemaan luokan ainoa, joka oli Tšernobylista. Kaikki pelkäsivät häntä ja haukkuivat Kiiltomadoksi ja Tšernobylin siiliksi.”

Neuvostoliiton johto julisti kaiken asiaan liittyvän joko salaiseksi tai erittäin salaiseksi. Onnettomuudesta sen oikeassa mittakaavassa ei kerrottu missään. Valtion mielestä mitään ei saanut jäädä jälkipolville, kaikki yritykset valokuvata estettiin, TV-kameroista ja ihmisten kameroista kiskottiin filmit ulos ja valotettiin. Lehdissä kirjoitettiin vihollisen juonista, neuvostovastaisesta lännen agitaatiosta ja vihollisen syöttämistä provosoivista huhuista. Asiantuntijat pidettiin sivussa, heidät suorastaan vaiennettiin.

Svetlana Aleksijevitš antaa äänen tavallisille ihmisille, jotka joutuivat  tavalla tai toisella vuonna 1986 tapahtuneen ympäristцkatastrofin kärsijöiksi. Jo kirjan alkulehdiltä näkee tilanteen karmeuden 23-vuotiaan Ljudmila Ignatenkon tarinassa. Hän kertoo miten hänen miehensä joutuu komennetuksi sammuttamaan paloa ja miten hän kuolee moskovalaisessa sairaalassa muututtuaan säteileväksi reaktoriksi. 

Teos on sisällöltään arvokas, kamala, mutta myös kaunis. Eikä kirja kerro vain Tšernobylistä, vaan myös Neuvostoliitosta ja sen mahdottomuudesta. Ihmisten kokemukset ovat täynnä surua, kipua, menetystä ja tyrmistystä. Tarinat kertovat myös kauniista asioista, kotiseudun kauneudesta, rakkaudesta, tavallisesta elämästä, jonka ydinvoimalaonnettomuus suisti raiteiltaan. Moni heistä oli kokenut jo Stalinin vainot ja vankileirit, sitten vielä tämä. Millaisia selviytyjiä kirjan kertojat ovatkaan!

Aleksijevitš on tehnyt minusta urotyön, todellakin Nobelin arvoisen, jonka hän kirjasta sai vuonna 2015. Näiden ihmisten kautta näemme kaiken sen, mitä Neuvostoliitto yritti piilottaa. 

”Kylät oli evakuoitu, mutta muutamiin oli jäänyt vanhuksia.. Kunpa olisin voinut mennä tavalliseen maalaistupaan ja käydä pöytään… Saanut kokea sen.. Ei muuta kuin puoli tuntia tavallista ihmiselämää… Vaikka siellä ei saanutkaan syödä mitään. Se oli ehdottomasti kielletty. ”

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tammi. 2015. 390 s. 

Annette Hess: Tulkki

 ””Ottakaa yhteyttä tänne.” David ojensi  Evalle käyntikortin, jossa oli osavaltionsyyttäjän nimi sekä osoite ja puhelinnumero. ”Ja jos otatte työn vastaan, opetelkaa jo valmiiksi tarvittava sanavarasto.”

”Mitä te tarkoitatte? Sotilaallisia termejä?”

”Kaikkia mahdollisia ilmauksia sille, miten ihmisiä voidaan tappaa.””

Frankfurt 1963. Saksalainen Eva Bruhns elää mukavaa nuoren aikuisen naisen elämää. Hänellä on rakastava perhe, omaa pikku ruokapaikkaa pitävä isä Ludwig ja äiti Edith. Kotona on myös pikkuveli Stefan, lastensairaalassa hoitajana työskentelevä isosisko Annegret ja kaikkien rakastama koira Purzel. Onnen kruunaa hyvästä ja rikkaasta perheestä tuleva poikaystävä Jürgen.

Eva on kouluttautunut puolan tulkiksi vähän vahingossa. Hänet kutsutaan töihin oikeudenkäyntiin tehtävänään kääntää Auschwitzin keskitysleiristä selvinneiden puolalaisten todistajalausuntoja. Syytettynä on 21 Auschwitzin leirin natsiupseeria, vartijaa sekä muita työntekijöitä. Todistajiksi on kutsuttu 274 keskitysleiriltä selviytynyttä. Oikeudenkäynti herättää valtavasti mielenkiintoa. Sodan päättymisestä on jo kulunut 18 vuotta aikaa ja Saksaa jälleenrakennetaan vauhdilla. Vaikkei menneistä halutakaan puhua, tapahtumia ei silti ole unohdettu. Oikeussali pursuu väestä.

Nuorella Evalla ei ole harmainta hajuakaan siitä mitä kaikkea hirveää hän joutuisi oikeudenkäynnissä kuulemaan. Hän ei ensin hallinnut edes kaikkia asiaan liittyviä sanoja, mutta ottaa pestin vastaan. Kotona uutta työkeikkaa vastustetaan kovaan ääneen. Äiti jopa ryntää oksentamaan kuultuaan tyttärensä uudesta työstä. Jürgen varoittelee heikoista hermoista. Eva ihmettelee tätä, olisivat tyytyväisiä, että hänellä on työtä.

Eva tulkkaa päivän toisensa jälkeen, vaikka työ on raskasta. Todellisuus leirin tapahtumista alkaa valjeta oikeudenkäynnin jatkuessa. Eva kauhistuu. Hän ei voi lainkaan ymmärtää, miksi täysin puolustuskyvyttömiä vankeja on pitänyt kiduttaa ja tappaa? Miksi naiset ja lapset joutuivat tappajakoneiston rattaisiin? Millaiset ihmiset ovat voineet olla näin raakalaismaisia toisia ihmisiä kohtaan? Nuoko 21 syytettyä, jotka vähät välittävät koko prosessista? Siinä he istuvat ylimielisinä lehtiä lukien ja naureskellen todistajien kertomuksille. Mitä nyt vanhoja tonkimaan.

Prosessin edetessä Eva alkaa ihmetellä omia tuntojaan. Äkkiä kertomukset leiristä eivät tunnukaan niin vierailta, vaan jollakin kaukaisella tavalla tutuilta. Kotoakin löytyy yllättävää todistusaineistoa Evan muistikuvien todenperäisyydestä. Eva yrittää kysellä asiasta vanhemmiltaan ja sisareltaan, mutta turhaan. 

Oikeudenkäynti etenee ja jossakin vaiheessa oikeuden tuomarit katsovat välttämättömäksi tutustua Auschwitziin nähdäkseen tapahtumien todellisen tapahtumaympäristön. Eva lähtee luonnollisesti mukaan. Tuo matka on hänelle hyvin merkittävä. Koko vyyhti alkaa purkautua ja totuus Evan lapsuuden maisemista paljastuu. Kaiken kukkuraksi Eva purkaa kihlauksensa sulhon patavanhoillisuuden vuoksi. Alkaa Evan matka kohti aivan erilaista elämää kuin kirjan alussa. 

Tulkki on taitavasti kirjoitettu yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Hessin kirjan pohjana on oikeasti pidetyn Frankfurtin oikeudenkäynnin arkistoaineisto, mutta kirjassa olevat todistajat sen sijaan ovat fiktiivisiä, vaikka heidän puheenvuoroissaan on käytetty aitoja ilmaisuja. Valtava taustatyö kirjaa varten on tehty ja se on tehty taidolla. Vaikka oikeudenkäynti onkin kirjan keskiössä, kirjassa seurataan Evan sekä hänen läheistensä elämää myös paljon työn ulkopuolella. 

No, olihan tämä ihan kiva kirja. Välillä Evan elämän seuraaminen oikeudenkäynnin ulkopuolella hieman ärsytti, koska oikeudenkäynti olisi kiinnostanut enemmän. Tulkki on sinänsä hyvä lisä holokaustikirjallisuuteen, koska keskitysleireihin liittyneistä oikeudenkäynneistä ei juuri ole romaaneja kirjoitettu. Kirja myös osoittaa taitavasti sen, miten väkisin tukahdetut tunteet ja muistot alkavat nousta pitkänkin ajan jälkeen ja miten se muuttaa ihmisten elämää.

”Kun Eva saatteli Stefanin ovelle ja veti oranssinvärisen myssyn hänen korviensa yli, Stefan sanoi: ”Minä en halua mitään polkupyörää enkä koiraa. Minä en halua yhtään joululahjaa, minä haluan, että sinä tulet jouluksi kotiin.”

Annette Hess: Tulkki. WSOY. 360 s.

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho - epävirallinen elämäkerta

 ”Scriptalainen argumentaatio ja kielenkäyttö on levinnyt laajalle suomenkielisessä internetissä. Kukaan muu valtakunnallisen tason nykypoliitikko ei ole noussut asemaansa samalla tavalla nimenomaan kirjoittamalla.”

Jussi Halla-aho on mies, joka herättää vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Hän ei ole niitä ihmisiä, joista sanotaan ”ihan kiva”. 

Kiva tai ei, toimittaja ja tietokirjailija Lauri Nurmi on kerännyt tämän kovin paljon mediaa ja ihmisiä puhuttavan miehen elämän varrelta paloja yhteen ja koonnut niistä elämänkerran, jota varten kirjan kohde ei ole sanonut halaistua sanaa. Siksi epävirallisuus.

Muta aloitetaanpa alusta. Kirja etenee kronologisesti pikku-Jussin lapsuudesta kohti nykypäivää. Nuori Jussi kasvoi Tampereella, vanhemmat erosivat, Jussi kävi sivarin, soitti Blashemia-nimisessä metallibändissä, opiskeli ensin ammatin päätyen sen jälkeen opiskelemaan kielitieteitä yliopistoon tohtorintutkintoon asti. Tutkijanura tyssäsi mielipiteisiin ja mies ajautui politiikkaan. Näin elämäntarina lyhykäisyydessään menee.

Halla-aholle tohtorismiehenä kirjoittaminen on kaikkein luontevin tapa ilmaista itseään. Vuosituhannen alkupuolella syntyi Scripta, monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kritisoimiseen keskittynyt blogi. Halla-ahon blogi alkoi kerätä lukijoita, mies taas suosiota ja eipä aikaakaan kun syntyi Homma-foorumi ja Halla-aho sai faniensa keskuudessa nimen Mestari. 

Pian ei kirjoittelu riittänyt, vaan Halla-aho löysi itsensä politiikasta. Se miten hän sinne päätyi, ei ole ihan se perinteisin poliittinen reitti. Matkassa on ollut mutkia, esteitä ja sattumuksia. Ja tietenkin Timo Soini. Mutta tie vei ensin kaupunginvaltuustoon, sitten eduskuntaan ja europarlamenttiin ja lopulta perussuomalaisen puolueen puheenjohtajaksi. Koko kansan tietoisuuteen. Eteenpäin häntä on tuuppinut aito ideologinen polte ja usko omaan asiaansa. Ja ne fanit tietenkin. Se mitä harvemmin on julkisuudessa nostettu esiin, on hänen sukutaustansa, joka ei varmastikaan ole voinut olla vaikuttamatta. Bergrothien historian kavalkaadiin on mahtunut monenlaista vaikuttajaa ennen Halla-ahoa.

Kirjana Nurmen kirjoittama kirja Halla-ahosta on mielenkiintoinen, monipuolinen ja sujuva teos. Sen valtava taustatyö huokuu sivu sivulta vastaan. Nurmi on haastatellut suuren joukon ihmisiä, lukenut Scriptan läpi ja paljon muutakin, tutkinut ja kääntänyt osapuilleen kaikki aiheeseen liittyvät kivet. Ja hän on toki toimittajantyönsä puolesta tavannut Halla-ahon monesti, siis muissa merkeissä kuin tämän kirjan. Politiikasta kiinnostuneille tätä kirjaa ei voi kuin suositella luettavaksi, muillekin kirja avaa mielenkiintoisella tavalla erikoisen elämäntien nykypäivän Suomessa. Jussi Halla-aho piirtyy Lauri Nurmen kirjassa varsin määrätietoisena miehenä, joka ei juurikaan säästele mielipiteitään eikä lukijoitaan. Hän sanoo suoraan mitä ajattelee.

Jussi Halla-aho on mies, jolla on vahvoja mielipiteitä. Olen Halla-ahon kanssa likimain kaikesta eri mieltä, mutta minua on aina kiehtonut hänen epätavallinen polkunsa politiikan huipulle. Ja niitä Halla-ahon mielipiteitä tästä kirjasta löytyy. Välillä ne tuntuivat pahalta, välillä hurjilta ja välillä ei voinut olla miettimättä miksi joku ajattelee toisesta ihmisestä näin. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista luvuista käsittelee Halla-ahon ja edesmenneen Pentti Linkolan ajatusmaailmojen samankaltaisuutta. 

Kesällä 2017 perussuomalaisten vaihtaessa puheenjohtajaansa kirjoitin Facebookiin: 

”Olen tässä miettinyt, että jos Jussi Halla-aho rakastaisi maailmaa, kansoja ja elämää samalla vimmalla kuin vihaa, niin hän saisi paljon aikaan.”

Nurmen kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä.

”Kun Halla-aho paneutuu johonkin - olkoon se sitten kommunismin torjumisen historia, hevimusiikki, kauhuelokuvat tai maahanmuuton vastustaminen - hän vaikuttaa tekevän sen liki uskonnollisella hartaudella, mikä mahdollistaa menestyksen. Sen sijaan hänessä on vähemmän renessanssista tutun Homo universaliksen, Leonardo da Vincin kaltaisen yleisneron, piirteitä.”

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho - epävirallinen elämäkerta. Into. 2020. 336s.

Satu Jaatinen: Kuninkaallisessa seurassa. Rojalistin käsikirja

 ”Kuninkaallisen ollessa kyseessä mikään ei tapahdu sattumalta, vaan kaikki on suunniteltua.”

Kuninkaalliset ovat harvinainen, mutta loputonta mielenkiintoa herättävä ihmisryhmä. Näin on ollut varmaankin yhtä kauan kuin on ollut kuninkaallisia. Osa kruunupäistä syntyy sellaisiksi, osa on päässyt toteuttamaan sen, mistä lähes jokainen pikkutyttö unelmoi - pääsyn prinseksaksi. 

Tänä päivänä kuninkaallisilla ei ole samanlaista valtaa kuin ennen, eikä tarvitse olla siniverinen päästäkseen kruunupään kanssa naimisiin. Tosin ihan helppoa se ei ole. Kruunupäitä on vähän ja kovin moni tavis ei kuitenkaan vaihtaisi harmahkoa arkeaan joka paikkaan tunkeviin salamavaloihin, kaikkialle seuraaviin turvamiehiin ja klikkiotsikoihin. Vaikkakin kruunupäänä olemisessa on varmasti myös puolensa. Vaikka siinä on monenmoisia etuja, se on silti kovaa hommaa ja sitä kuuluisaa velvollisuutta ja esikuvana olemista. Ja pahimmillaan varsinaiseen hommaan pääsee eläkeukkona, kun oma äiti kuolee. Muut ikätoverit ovat silloin jo eläkkeellä.

Satu Jaatinen, turkulainen toimittaja ja tietokirjailija, on niputtanut huiman määrän tähän erikoiseen ihmisryhmään liittyviä faktoja ja yksityiskohtia kirjaksi. Kuninkaallisessa seurassa - kirjassa käydään läpi Euroopan kuninkaallisten elämää 1000 vuoden ajalta. Ensin täytyy kuitenkin aloittaa kuninkaallisista perusasioista, kuten monarkisti ja rojalisti -sanojen merkityseroista. Kun oikeat termit on saatu kohdilleen, on aika sukeltaa etikettisääntöjen ja miljoonan eri pikku detaljin maailmaan. Maailmaan, jossa perhe on pahin ja tärkein avain tulevaisuuteen. Kirja sisältää huomattavan paljon monenlaista nippelitietoa aiheesta kruunuineen, vaakunoineen, käyttäytymiskoodeineen, linnoineen, palvelijoineen ja rituaaleineen historian havinasta nykypäivään. Aiheet ovat mitä moninaisimmat. Eikä aatelisiakaan, noita kuninkaallisten pikku apulaisia, kirjassa täysin unohdeta.

”Rojalismin käsite jo korostaa sitä, että kuningaskunnassa on kyse perheyrityksessä. Hallitsija tarvitsee ympärilleen vahvan perheen, mutta kruunun pahimmat uhat tulevat myös usein juuri perheen sisältä. Sukujen sisällä on kapinoitu, juoniteltu, riidelty ja rakastuttu kautta vuosisatojen. Hallitsijan kruunu on voinut olla vain yhdessä päässä kerrallaan, ja niin perheenjäsenillä kuin kansallakin on ollut toisinaan eriäviä mielipiteitä siitä, kenelle kruunu lopulta kuuluu.”

Kirja toimii myös oivana käytösoppaana, jos postiluukusta sattuisi tipahtamaan kutsu kuninkaallisiin juhliin: kuinka tulee toimia, pukeutua, ruokailla ja käyttäytyä oikeaoppisesti. Ja ennen kaikkea, miten puhutella kuninkaallista oikein kaikkien titteleiden kanssa? Kruunupäiden kanssa asioidessa kaikkea kun käskyttää tiukka protokolla. 

Jaatisen Rojalistin käsikirja on kaunis ja huolellisesi tehty, hieno kirja. Visuaaliselta ilmeeltään se huokuu aiheeseen sopivaa arvokkuutta kansikuvasta alkaen sisältäen kauniin taiton ja liudan kuvia. Tosin kirjan luettuaan saa huomata, etteivät kuninkaalliset ole tavallisia kuolevaisia kummempia eikä heidän hommansa ole kovin kummoinen. Ja perimys on tehnyt sen, ettei hallitsijan tehtävään ole päätynyt se sopivin tyyppi, vaan välillä kaikkea muuta. 

Siispä: jos pidät kuninkaallisten seuraamisesta ja aiheeseen liittyvästä historian siipien kahinasta, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan. Jos olet seurannut The Crownin kaltaisia sarjoja, tämä kirja tarjoaa monenmoista fakta - ja taustatietoa sarjassa esitettyihin asioihin.  Muille kirja voi toimia hyvänä kurkistuksena menneeseen ja kepeänä lukemisena nykyajan seuratuimmista ihmisistä.

”Tulevasta arkkiherttuattaresta ja keisarinna Maria Teresiasta tuli Habsburg-suvun mahtavin naispuolinen hallitsija, vaikka hänen kasvatuksessaan oli painotettu keskustelutaitoa, laulua, ratsastusta ja metsästystä. Hänen odotettiin olevan ensisijaisesti hyvä vaimo, jolla oli kyky viihdyttää puolisoaan ja vieraitaan, eikä politiikkaa ja taloutta seuraava hallitsija.”

Satu Jaatinen: Kuninkaallisessa seurassa. Rojalistin käsikirja. Docendo, 2020. 264 s.

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

 ”Kun Strane ja minä tapasimme, minä olin viidentoista ja hän oli neljänkymmenenkahden eli
lähes kolmekymmentä vuotta minua vanhempi, mikä oli ihanteellista. Niin kuvailin ikäeroamme silloin: se oli mielestäni ihanteellinen. Oli mukava ajatella, että hän oli elänyt melkein kolme kertaa kauemmin kuin minä, ja hyvin helppoa kuvitella, että hänen sisäänsä mahtuisi kolme minua: yksi ympäröisi hänen aivonsa ja toinen sydämensä ja kolmas muuttuisi hänen suonissaan virtaavaksi vereksi.”

Eletään vuotta 2000. 15-vuotias Vanessa lähtee opiskelemaan yksityisenä lukiona toimivaan  sisäoppilaitokseen. Hän on kiinnostunut kirjoittamisesta ja on myös hyvä siinä. Luonnollisesti hän valitsee kirjallisuuden yhdeksi pääaineistaan ja innostuu myös kirjoittajakerhosta. Sitä vetää hänestä mielenkiintoinen mies ja Vanessa huomaa kiinnostuvansa opettajastaan. Tässähän ei ole mitään ihmeellistä. Kuitenkin Vanessaa 27 vuotta vanhempi Jacob Strane alkaakin ruokkia nuoren naisen kiinnostusta: hän huomaa Vanessan lahjakkuuden ja alkaa hyödyntämään sitä lähestyessään nuorta opiskelijaansa. Vanessa tuntee olonsa yksinäiseksi ja on imarreltu kehuista ja huomiosta. Hän kokee saaneensa itselleen jotakin, joka häneltä on puuttunut.

Strane on hyvin tietoinen siitä mitä ja miten tekee. Hän saa Vanessan pauloihinsa ja vähän kerrassaan homma alkaa livetä hyvän maun ja rajojen väärälle puolelle. Vanessa ei näe touhussa oikeastaan mitään pahaa, ja suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka tuntuu pahalle.

”Hän muistuttaa minua omista teoistani. Olen epäreilu, jos pidän itseäni syyttömänä. Minä palasin hänen luokseen, ilmestyin hänen ovelleen, kun olimme olleet kaksi vuotta erossa. Olisin voinut unohtaa hänet ja vain jatkaa elämääni.

”Miksi palasit, jos tein sinulle pahaa?” hän kysyy.

”Minusta tuntui, että jotain oli jäänyt kesken”, minä vastaan. ”Että olin vieläkin kiinni sinussa.””

No eihän suhde pysy piilossa ja Vanessa saa tuta mitä on, kun päätyy kiellettyyn suhteeseen. Strane varjelee uraansa ja kieltää ehdottomasti tapahtuneen. Vanessa joutuu lähtemään koulusta. Kaikesta huolimatta Strane säilyy Vanessan elämän keskipisteenä silloinkin kun he eivät ole missään tekemisissä. Lopulta Vanessa etsii miehen käsiinsä vuosien jälkeen ja homma jatkuu siitä, mihin se jäi. Omituinen suhde jatkuu läpi Vanessan opiskeluvuosien ja työelämään lähtemisen. Strane on kaikki vuodet jatkanut opettajana Vanessa entisessä koulussa. Vanessa on henkisesti riippuvainen Stranesta, mutta vaikka mies on Vanessan suuri rakkaus, Vanessa ei kehu Stranea millään tavoin.

Vuonna 2017 aikuinen Vanessa törmää uudella tavalla menneisyyteensä #metoo:n myötä eikä hän tahdo myöntää joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Miksi hän sitä olisi, Vanessasta kyse oli rakkaudesta. Hän teki kaiken omasta vapaasta tahdostaan.  Alkaa kuitenkin paljastua, ettei Vanessa olekaan ainoa Stranen liehittelemä lukiolaistyttö. Media kiinnostuu asiasta. Vanessaakin yritetään saada kertomaan, mutta hän ei halua puhua asiasta, ei ainakaan julkisesti. Strane on yhä kuvioissa selittelemässä häneen kohdistuneita syytöksiä ja ahdistumassa tulevaisuudestaan. Strane poistuu fyysisesti kuvioista aika surullisesti ja Vanessa pääsee pikku hiljaa purkamaan koko vyyhtiä, joka on vaikuttanut hänen elämäänsä valtavasti.

Kate Elizabeth Russellin esikoisteos Vanessa on varmasti monen tytön tarina, ikävä kyllä, ja sen takia tärkeä kirja. Vanessa on myös kirja erilaisuudesta, massaan sopimattomuudesta tai sopeutumattomuudesta. Paljon on myös niitä Vanessoja, jotka eivät halua mahtua nuorisomuottiin ja löytävät kaverinsa itseään vanhemmasta seurasta. Siinä ei ole mitään väärää, kunhan se pysyy laillisuuden rajoissa. No, näin ei käy Vanessan kohdalla.

En oikein tiedä mitä kirjasta ajatella. Kirja oli samaan aikaan koukuttava ja ahdistava. Jotenkin sellainen, jonka loppumista odottaa, mutta ei halua jättää keskenkään. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta vielä paremman. Mietin, että olisiko jutusta saanut enemmän irti, jos olisi lukenut ensin Nabokovin Lolitan, johon kirjassa viitataan useasti.

Kirja on kahden henkilön kasvutarina, nuoren koukutetun tytön ja valtaansa väärin käyttävän miehen. Olisi niin helppoa lätkäistä hyviksen leima Vanessalle ja pahiksen leima Stranelle, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Mitkä ovat Stranen motiivit kaikelle, sitä ei kerrota. Oli se mikä tahansa, uskoisin, ettei kumpikaan heistä ole onnellisia. Eivät missään vaiheessa. Onko se oikein, se on jokaisen itse pääteltävä.

”Ajettuaan takaisin maantielle hän sanoo uudelleen: ”Sinä kyllästyt minuun.” Sitten hän lisää: ”Kuule, sinä särjet minun sydämeni eikä päinvastoin. Olen sinun pienissä käsissäsi.”

Minäkö särjen hänen sydämensä? Koetan uskoa, että pystyn tekemään niin, että hän on antanut sydämensä minulle ja  että kykenen murskaamaan sen, mutta vaikka kuvittelen sen värisevän ja sykkivän käsissäni, se hallitsee minua, kuljettaa minua paikasta toiseen ja tempoo minua sinne tänne, koska takerrun siihen enkä voi päästää irti.”

Kate Elizabeth Russell: Vanessa. WSOY . 2020. 369s.