Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja

Yhtenä aamuna selatessani uutisotsikoita törmäsin otsikkoon, joka kertoi uutuuskirjasta, jollaisesta ei ihan joka aamu kerrota. Kirjan kirjoittaja oli laittanut kansien väliin kokemuksensa eliittiseuralaisena maailmalla.

Nopea vilkaisu Storyteliin ja siellähän kirja jo olikin. Ei muuta kuin kirjahyllylle odottamaan kuuntelua. Tirkistelynhaluni voitti.

Enni Levi oli ulkomailla opiskeleva nuori suomalaisneito, kun hän törmäsi yritykseen, joka palkkasi listoilleen nuoria naisia täydellisiksi tyttöystäviksi. Rohkeana ja ennakkoluulottomana mimminä Levi otti yhteyttä, pääsi Madamen haastateltavaksi ja viikon miettimisajan perästä raapusti nimensä sopimuksiin. Poikaystävänsä siunauksella.

Tästä alkoi matka täydellisenä maksullisena tyttöystävänä. 

”Luonteeltaan seuralaisten tuli olla sosiaalisia ekstroverttejä ja luontaisia keskustelijoita. Kansainvälisyys, biseksuaalisuus ja laaja skaala seksikokemuksia sekä miesten että naisten kanssa nähtiin eduksi”

Vaikka asiakas maksoi seurastaan ja tapaamiseen saattoi liittyä seksiä, girlfriend experience eli tyttöystäväkokemus eroaa perinteisestä prostituutiosta siten, että asiakas ja seuralainen käyvät treffeillä kuin pariskunta konsanaan. Seuralaisen tehtävänä oli luoda tapaamiseen oikeanlainen tunnelma ja sivulliset uskomaan, että tässä mitään makseta seurasta.

No mutta millainen mimmin tuli sitten olla, jos tuli olla täydellinen? Escortin vaatimuslista oli pitkä: oli suotavaa olla pieni valkoihoinen länsi-eurooppalainen, piti olla puhdas ja tuoksua hyvältä, ei saanut olla karvoja, ei saanut tupakoida, ei saanut olla lapsia, eikä pitkää seksityöuraa takana. Levi oli työskennellyt stripparina, mutta se ei haitannut.  Hiusten tyvikasvu tuli värjätä säännöllisesti ja kynsien kestolakkausta ja hampaiden valkaisu oli suositeltavaa.

Täydellisen neidon tuli olla myös alle kolmekymppinen, alle kokoa 38, ei saanut olla lävistyksiä, suuria tatuointeja tai, selluliittia. Muista mahdollisista epätäydellisyyksistä, kuten näkyvistä raskausarvista, isommista luomista tai pienistä tatuoinneista tuli ottaa kuvat. Ne mainittiin escortin profiilissa, jonka mukaan asiakkaat valitsivat seuralaisensa. 

”Pluskokoiset, tummaihoiset, itäeurooppalaiset ja yli kolmekymppiset naiset loistivat profiileissa poissaolollaan, mutta yllättäen myös stereotyyppiset pitkänhuiskeat mallitypyt tai uhkeat pornobeibet puuttuivat lähes kaikkien GFE-välitystoimistojen listoilta.

Vahvoja tuoksuja vältettiin, koska  asiakas olisi saattanut joutua vieraista tuoksuista ongelmiin kotiin palatessaan. Meikin tuli olla hillitty iltameikki,  punainen huulipuna oli ehdottomasti no no. Peruspukukoodi oli cocktail-mekko ja mustat avokkaat. Myös alusvaatteille oli luonnollisesti omat ohjeistuksensa. Ne eivät saaneet vilahtaa mekon alta. Vaikka rahaa tulikin, sitä kului jo ulkoisen olemuksen ylläpitoon.

”Tarkoitus oli näyttää tyylikkäältä liikenaiselta, ei stereotyyppiseltä minimekkoiselta hempukalta.”

No entä ne asiakkaat? Levi kertoo heistä yhtä suorasukaisesti kuin työn vaatimuksista: vastassa ei ollut irstaita vanhoja äijiä, kaljamahaisia läähättäjiä tai pieruverkkarikansaa, vaan asiakkaillakin oli oma seulansa: näitä tyttöjä ei ihan niin vaan saanut seurakseen. Vastassa saattoi olla pankkiiri, koodari, toimitusjohtaja, opiskelija, sijoittaja tai lentäjä, firman vanha tuttu tai ensikertalainen, paikallinen tai bisnesturisti, joka oli valmis maksamaan seurastaan sievoisia summia. Asiakkaita oli niin Euroopasta kuin Aasiasta, Lähi-idästä kuin Piilaaksostakin. Monet miehistä olivat perheellisiä, jotka enemmänkin  tarvitsivat Leviltä olkapäätä ja kuuntelevat korvat kuin itse seksiä. Aina kaikki tapaamiset eivät edes johtaneet petipuuhiin. Osa asiakkaista oli taas niin kiireisiä bisnesmoguleita, että aikaa ei liiennyt seurusteluun tai sinkkuja, jotka eivät halunneet parisuhdetta.

Vaikka välitysfirma vaati, se myös huolehti. Se piti huolta monenlaisista byrokratiaan liittyvistä asioista, mm. verojen maksamisesta, se hoiti buukkaukset ja kuljettajan, joka vei tapaamispaikalle esim. jostakin rautatie- tai metroasemalta. Samainen kuski toimi myös turvamiehenä, jolle tuli laittaa viestiä, kun rahat oli saatu.Työn ulkopuolella ei saanut pitää yhteyttä asiakkaisiin eikä toisiin firman tyttöihin. Sooloilu firman ulkopuolella oli  turvatonta.

Kirja on jaettu teemoittain lukuihin, läpi käydään Levin tie alalle, työn vaatimukset, erilaiset asiastyypit, puhutaan rahasta, seksistä ja seksityön stigmasta. Muun muassa. Kieli on elävää, miltei hulvatonta. Vastaan tulee pikkuhousumiehiä, kokkelikikkeleitä, mediummunia ja rakastuneita höpsöjä miehiä.Tätä kuunnellessa ei pääse pitkästymään.

Mielenkiintoinen kirja. Ja hauska. Vaikken tämänkään jälkeen ole vastaavanlaisten palveluiden innokas puolestapuhuja, kaltaiseni keski-ikäinen täti-ihminen sai paljon ajateltavaa. 

Joskus on osattava löysätä nutturaa. Edes vähän.

Enni Levi: Eliittiseuralaisen päiväkirja. Atena. 2023. Äänikirjan lukija Sara Welling. 3h 41min. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta.

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla

 ”Miehet salvoivat nurkkia ja Halme katseli keppiinsä nojaten:

 - Jaa….a. Siinä se nousee. Valistuksen majakka. Suomen kansan toivontähti.

Kuului Hellbergin hymähdys.

 - Semmoisien tähtien alla ei Suomen kansalla ole paljonkaan toivoa.

 - Enpä osaa yhtyä mielipiteeseesi. Nähdäkseni et isekään puhu vakavasti.

 - Kuules ny Halme. Kun tuommoinen parooni ja tuommoinen kirkkoherra rouvineen panevat pystyyn kansakoulun, niin tiet kai jo siittä, minkälaiset tähdet sen katossa paistaa.”

Harva kirja on vaikuttanut elämääni yhtä paljon kuin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

Himoitsin kirjatrilogiaa jo nuorena teininä isoäitini hyllystä. Isoisäni oli nimittäin saanut sen aikoinaan lahjaksi ja päässyt alkuun: ”Alussa oli suo, kuokka….” Ja lopettanut lukemisen siihen tuhahtaen, että hän oli elämässään tarpeeksi kuokkinut.  Isoäitini ei antanut trilogiaa nuorelle lukijalle, sanoi vain, että pitää vielä vanhentua ja että kirja ei vielä sovi minulle.

Samoihin aikoihin isäni hankki kirjasta tehdyt vhs-versiot, jotka olen katsonut niin moneen kertaan, että osaan ne vieläkin ulkoa repliikkeineen kaikkineen. Lukion kolmannella luokalla historian kurssi meni minun ja koulun rehtorin keskusteluksi sisällisodasta. Ja arvatkaapa vain mistä taustatietoni olin imenyt…..

Aikuistuttuani hankin itselleni ihan oman pokkariversion, olen lukenut senkin pariin kertaan läpi. Eikä katsomatta ole jäänyt myöskään katsonut Timo Koivusalon tekemä uusi versio. Paikkansa TPA-kokoelmassani on löytänyt myös Ylen tekemä radiokuunnelma, jota voi edelleen lainailla kirjastoista.

Nyt kun olen hurahtanut äänikirjoihin, innostuin kuunetelemaan lempiklassikkoni äänikirjana, lukijanaan riihimäkeläinen Veikko Sinisalo.

Mutta mistä ihmeen tarinasta on oikein kysymys?

Täällä pohjantähden alla kuvaa Koskelan perheen ja heidän kotikylänsä Pentinkulman vaiheita 1880-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Alussa on todella kuuluisat suo, kuokka ja Jussi. Jussi Koskela tahtoo perustaa pappilaan torpan ja luvan siihen saatuaan, toteuttaakin pitkäaikaisen haaveensa. Vaimokin Jussilla on jo, Alma, ja vuosien varrella perheeseen syntyy Akseli, Aleksi ja Akusti. 

Jussi on kuuluisa nuukuudestaan, mutta hän on oikeastaan ahne. Hän vaimoineen edustaa vielä säätyvallalle kuuliaista ikäpolvea eikä juurikaan perusta poikiensa, etenkään Akselin touhuista sosialismin parissa. Vanha jukuripää opettaa pojilleen jo nuoresta kovan työnteon, ja siinä Akseli onkin likimain voittamaton.

Akselin aikuistuttua hän vähän kerrassaan siirtyy kirjan päähenkilöksi.

Koskelan väellä on ystävinään Kartanon torppaa asuttavat Kivivuoret, uskonnollinen Anna ja hauska Otto ja heidän lapsensa Osku, Janne ja Elina. Viimeksi mainitusta tulee Akselin emäntä, Janne kiipee yhteiskunnan portaissa korkealle ja Osku… no, hänelle ei käy kovin hyvin.

Onhan kylässä toki muitakin kuin nämä kaksi perhettä: Lempihahmoni koko saagassa on Adolf Halme, huutolaispoika ja kylän räätäli, lukumies ja omin nokkineen sivistynyt mies. Hän on vankka sosialisti, muttei tahdo tarttua aseisiin eikä kannata sotaa. Halme on kaikenkaikkiaan kylän jännä mestari, jota ilman  sosialismi ei olisi levinnyt koko kylässä kovinkaan hyvin. Halmeella on vaimo, Emma, ja oppipojaksi otettu Leppäsen Valenti.

Leppäset onkin sitten täysin oma lukunsa. He ovat melkoisen avuttomia, köyhiä, likaisia ja yksinkertaisia ihmisiä. Isä-Preeti on kartanon päiväläinen, joka jaksaa jaanata ”mitäs meitin tämmöisten miesten”. Henna on samanlainen kuin miehensä ja tytär Aune on kylän kiertopalkinto, joka makaa kutakuinkin kjokaisen kanssa, joka vastaan tulee. Aune saa myöhemmin isättömän pojan, Valtun, josta tulee vielä paljon murheita.

”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.

 -Preeti”

Oman maininnan ansaitsee myös Laurilat, Töyryn torppariperhe. Laurilat eivät tule lainkaan toimeen isäntiensä kanssa ja heidät häädetään torpastaan. Muutenkin isä-Anttoo haastaa riitaa milloin missäkin, ryyppää ja riehuu, eivätkä pojat ole kovin kauas puusta tipahtaneet. Paitsi Antti, kehitysvammainen poika, jonka takia Anttoo oli joutunut vaimonsa kanssa naimisiin. Tytär Elma riiastelee Koskelan Akun kanssa, mutta sisällissota muuttaa Lauriloiden elämän täysin. Heistä vain yksi selviää elävänä sisällissodasta. 

Herrasväkeä totta kai kylässä on: pappilaan muuttaa kirjan alkupuolella Lauri Salpakari perheineen. Pappi itse on lempeämpi kuin vaimonsa, mutta täysin puolisonsa vietävissä. Ellen taas on puuhanainen, joka milloin kiertää helmikuun manifestin takia pitkin pitäjää, milloin pyörittää marttoja ja lottia ja ja perustaa kylään kansakoulua.  Poika Ilmari on julma ja raaka omalla tavallaan, tytär Ani jää sivuhahmoksi. 

Opettajaksi tulee jossakin välissä Pentti Rautajärvi, henkeen ja vereen suojeluskuntamies ja lapuanliikkeen kannattaja.

Kylän keskus on kartano, jossa asuu oikea paroni, vähän kuin Jumalasta seuraava. 

Toki kylässä elelee paljon muitakin henkilöitä, mutta tässä joitakin keskeisimmistä.

Kirjan henkilöt kokevat kukin omalla tavallaan Suomen historian suuria mullistuksia: sortovuodet, sisällissodan,  torpparien itsenäistymisen, lapuanliikkeen ja toisen maailmansodan. Työväenluokka omalla tavallaan kuvataan sisukkaaksi ja ahkeraksi, herrat taas omasta asemastaan hyvinkin tietoisiksi. 

Sisällissodan osuus kirjassa on rankinta luettavaa, etenkin vankileiriaika. Sitä vihan ja ennakkoluulojen määrää ei voi ymmärtää, saati sitä, miten raa´asti valkoiset kohtelivat punaisia sodan jälkeen leireillä. Akselin kohtalossa kaikki karmeus tulee selvemmin ilmi.

”Päävartion kuolemansellistä päästyään Akseli oli jonkin verran voimistunut. Hän oli 31-vuotias ja hänellä oli voimakas ruumis ja luja elinvoima. Ruoka ei kasarmilla ollut sen parempaa kuin kuolemansellissäkään, mutta sitä sai täällä vähän enemmän ja ulkoilmakin auttoi toipumisessa. Joskus onnistui Eliaksen hankkia myös jokin ylimääräinen palanen.”

En voi olla ihailematta Koskelan Almaa, joka tarinassa menettää kaikki kolme lastaan ja kolme lastenlastaan ja silti jaksaa uskoa, että aamutonta yötä ei vielä ole ollut. Alma on tarinan lempeimpiä ihmisiä, vaatimaton, mutta rakkaudellinen nainen.

Inhokkeihini lukeutuvat mm. Pappilan Ellen, hänen poikansa Ilmari, Laurilat ja Leppäsen Aune.

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Kansalaissota lienee edelleenkin, yli sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen, hoitamaton trauma Suomessa. Henkilöhahmot saattavat tuntua jotenkin stereotyyppisiltä, mutta jokaisella heistä on oma tärkeä osansa tarinassa. Vaikka kirjat - kyseessä on siis trilogia - ovat paksuja ja kuuneltavat versiot liki 30 tuntisia per kirja, urakka ehdottomasti kannattaa.

Kovin vierailta ei Väinö Linnan luomat äänenpainot tunnu tänäkään päivänä. Valitettavasti polarisaatio saa nykyään aina vain enemmän jalansijaa ja eri yhteiskuntaluokat vieraantuvat toisistaan entisestään. Siksikin tämä kirja on niin tärkeä, että sisällissodan kaltaisia asioita ei enää koskaan tapahtuisi, vaan tällä kertaa osattaisi tarttua asioihin ennen kuin veljestä tulee vihollinen. 

”Heinä oli pappilasta saaduissa maissa, jota sanottiin Pappilan pelloksi, joskin sille oli viime aikoina vakiintunut uusi nimi, kun Alma kerran oli melkein vihaisena tokaissut pappilan maista puhuttaessa:

 - Ei se ole mikään pappilan maa. Se on isän maa, yhtälaisesti kun kaikki muukin täällä. Isä sen teki.”

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3. WSOY. Äänikirja 2000. Kuunneltu Storytelin äänikirjapalvelusta. Lukijana Veikko Sinisalo. 

 

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

 ”Myönnän, että työtapani oli hiukan moraaliton. Minua olisi voinut syystä nimittäin tirkistelijäksi.Enkö tuijottanut toisen elämän yksityiskohtia itse pimennossa pysytellen?”

Luettuani Suden vuoden ajattelin etsiä Storytelistä Virpi Hämeen-Anttilan toisen romaanin Alastonkuvia ja kuunnella yhden opiskeluaikojeni lempikirjan. Muistan miten hurjasti se puhutteli gradunsa kanssa painivaa teologian opiskelijaa, jonka gradu - yllätys, yllätys - liittyi kuvataiteisiin.

Kirjassa on kolme kertojaa, äänikirjassa kolme eri lukijaa. Yksi kirjan kolmesta keskushenkilöstä on Anna Tuominen, nuori taidehistorian opiskelija, joka on graduaihetta vailla. Hänelle vihjaistaan kuvataiteilija Aleksi Merikoskesta. Anna tarttuukin aiheeseen. Mieheen, joka oli vuosikymmeniä sitten herättänyt pahennusta alastonkuvillaan ja sittemmin elellyt vihattuna erakkona. Alkaa mielenkiintoinen ja vaiheikas matka miehen tuotantoon ja  elämään juttujen, kuvien sekä haastattelujen kautta. Anna sukeltaa koko ajan syvemmälle tutkimukseensa poikaystävän nalkuttaessa sivussa. Lopulta on aika tavata Merikoski itse.

Merikoski ei järin ilahdu kuullessaan graduhankkeesta, mutta tavattuaan Annan he rakastuvat silmänräpäyksessä ja  kohtaamisesta seuraa elämän mullistava tapahtumasarja. Ikäerosta viis. Sitä onkin liki kolmekymmentä vuotta.

” - Puhuisin ihan hiljaa, tyttö sanoi. -Olkaa nyt kiltti. En minä tahdo sotkea teidän tavallisia puuhianne.

Mutta sotketpas ne kuitenkin, hän ajatteli katkerana.”

Kirjan kolmas henkilö on Hannu. Hannu on Aleksin taiteilijaystävä ja aikalainen. Hannun päiväkirjamerkinnät avaavat Annan tutkimuskohdetta enemmän ja kertovat ajasta, joka on tehnyt Merikoskesta inhotun. Hannu oli kaiken kukkuraksi rakastunut Aleksiin aikana, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteet olivat kiellettyjä. 

Neljänneksi päähenkilöksi voisi nostaa taiteen itsensä. Sitä kirjassa on luonnollisesti paljon. Se on yhtä yhdistävä tekijä kaikkien kolmen henkilön välillä kuin rakkauskin. 

Alastonkuvia on upea, vaikuttava romaani, juuri niin ravisuttava kuin muistin sen olevan. Äänikirjana se herää hienosti eloon kolmen eri lukijan lukiessa Annan, Hannun ja Aleksin osat. Kirjassa on upeasti läsnä taide ja tiede, kaikesta näkyy kirjailija perehtyneisyys asiaansa. Ihan helpolla lukija ei kuitenkaan pääse, kestää jonkin aikaa, kun hän pääsee jyvälle Aleksin ja Hannun ystävyyden laadusta ja miten Hannu liittyy Annan graduun.

Kirja on ehdoton lukukokemus kuvataiteen ja älykkään kirjallisuuden ystävälle, mutta rakkauusromaaneista pitävät löytävät siitä omansa. Ja tiedä häntä, vaikka rakastuisivat taiteeseen itseensä.

”Tämä oli totisesti nainen jollaista en ollut nähnyt, jollaisesta en ollut tiennyt, tämä oli nainen enkä minä pystyisi koskaan mihinkään tällaiseen.”

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia. Lukijat: Usva Kärnä, Jani Puhakka, Jari Nissinen. Otava. Äänikirja 2019. 19t 5min. Lainaukset kuvassa olevasta pokkarista.

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa

 ”Tiaroissa elää kuningassukujen koko historia. Niitä on teetetty lahjoiksi esimerkiksi sukuun naiduille morsiamille, jotka ovat aikanaan lahjoittaneet niitä eteenpäin omille tyttärilleen, tyttärentyttärilleen tai miniöilleen. Miespuoliset kuninkaalliset ovat hankkineet niitä sydäntensä valituille, joko hää- tai huomenlahjaksi tai muuten vaan.”

Kuninkaalliset jaksavat kiinnostaa meitä tasavaltalaisia vuodesta, vuosikymmenestä toiseen. Ihailemme pukuja,  juhlia ja tiaroita, kauhistelemme perheriitoja ja mokia, pidämme heidät mukana arjessamme median välityksellä.

Ja juttujahan medialla riittää. Viimeisen vuoden aikana kruunupäitä on vilissyt mediassa tavallistakin useammin ja laajemmin Englannin vallanvaihdon takia.  

Kuninkaallisista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Historian hämäristä kirjoihin ovat päätyneet komeat ja urheat kuninkaat, mutta kuten me kaikki tiedämme, kaiken takana on nainen. Niistä on vain yleensä unohdettu kertoa.

Ajat ovat onneksi alkaneet muuttua myös jokseenkin niin jähmeässä ja pölyisessä instituutiossa kuin mitä monarkia on. Hovi toisensa jälkeen on rukannut perimysjärjestystä uusiksi ja naisten asema hovissa on muutenkin muuttunut.

Siispä miksikäs ei kirjaa, jossa naiset ovat pääosassa, kuninkaalliset naiset.

Kirjan ensimmäinen osio kertoo kuninkaallisista naisista ja heidän roolistaan yleisesti sekä kuninkaallisen elämän eri elementeistä: sopivuudesta, koulutuksesta, työstä, pukeutumisesta, käytöksestä ja monesta muusta nykykuninkaalliselle leidille sopivasta jutusta.

”Kuninkaallinen nainen hallitsee korkeat korot ottaen luonnollisesti huomioon puolisonsa ja mielellään kulloinkin tavattavien isäntien pituuden. Jo valmiiksi pitkä Máxima korkeissa koroissaan tuntui tekevän isänsä Abdullah II:n olon hankalaksi kuningattaren Jordanian vierailulla.”.

Kirjan toisessa osiossa käydään läpi kuninkaalliset perheet yksitellen, Englannin ja Pohjoismaiden viedessä eniten kirjan sivuja.  Mukaan on otettu myös meillä hieman vieraammiksi jääneitä kuninkaallisia, mm. Espanjan infantat Elena ja Cristina sekä Alankomaiden ex-kuningatar Beatrixin sisaret. Kirjassa kurkistetaan myös maattomien prinsessojen ja kuningattarien elämään.

No joo, onhan tämä ihan viihdyttävä kirja. Erityisesti tykkäsin sen nykyaikaisesta otteesta, kirjassa esitellään pari edellistä sukupolvea ja nykyiset sekä ennenkaikkea tulevat hallitsijanaiset. 

Tekstiä on mukava lukea, ja kirjailijan omat kokemukset  kuuluvat kerronnassa kivalla tavalla. Kirjan heikkous on titteleissä kömmähtely, joista kaltaiseni kuninkaallisten uutisten suurkuluttaja törmätessään marisee. Kuvia olisi voinut olla myös lisää.

Kirja on rajattu eurooppalaisiin kruunupäihin, mutta erityisesti kaipasin kurkistusta Japanin hoviin, vaikka se onkin hyvin miesvaltainen. Maailman ainoa keisarikunta on kieltämättä kaikessa jäykkyydessään hyvin kiehtova.

Euroopassa on tällä hetkellä seitsemän kuningaskuntaa ja joukko pienempiä ruhtinaskuntia. Reilut sata vuotta sitten lähes jokaisessa Euroopan maassa oli kuningas tai keisari. Se miten kauan kruunupäitä on, riippuu siitä, miten kauan me olemme kiinnostuneita heistä. Kun kiinnostus loppuu, loppuu monarkiakin.

”Kuningashuoneiden laihduttaminen eli valtion ylläpitämien kuninkaallisten määrän vähentäminen on ehdottomasti tarpeen. Apanaasia ei jatkossakaan ole varaa maksaa kaikille serkuille ja kummin kaimoille. Ruotsin tapa vähentää kuningashuoneesta eläviä jäseniään on hyvä esimerkki. Tanska on seuraamassa perässä, ja Englannissa 74 - vuotiaalla tuoreella kuninkaalla Charles III:lla on samoissa asoissa paljon pohdittavaa.”

Tuula Vainikainen: Kuninkaallisia naisia, elämää aikamme hoveissa. Kirjapaja. 2023. 270s.

Linnéa Kuling: Lahkon kasvattama - Knutbyn murha lapsen silmin

 ”Alan nähdä itseni Mian palvelijana. Olen ylpeä asemastani. Välejämme on hiertänyt vuosina epätasapaino. Emme ole koskaan voineet viettää aikaa yhdessä samoista lähtökohdista. Olen tehnyt virheen siinä, että olen uskonut, että olemme yhtä arvokkaita. Nyt olen asettunut oikealle paikalleni - Mian palvelijaksi - ja harmonia on saavutettu.”

Niinhän siinä sitten kävi, että jäin koukkuun äänikirjoihin ja otin Storytelin kokeiluun… Valitettavasti en ole ehtinyt kirjoitella kuuntelemistani kirjoista tänne kuin kerran kuukaudessa.

Aikani Storytelia selattuani löytyi mielenkiintoiselta vaikuttava kirja. Kirja pienestä Knutbystä, jossa oli toiminut hyvin eriskummallinen helluntaiseurakunta. Olen kiinnostunut erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, erityisesti lahkomaisista toimivista kristillisistä ryhmistä ja niissä vaikuttavista ihmisistä jo ammattini ja koulutukseni takia. Pappina kun törmään aiheeseen tämän tästä.

Kirjan kirjoittajalle Linnéa Kulingille Knutby ja sen pieni seurakunta oli alkuun ihana paikka, jossa kaikki huolehtivat toisistaan ja jossa oltiin tiiviisti yhtä perhettä. Hän oli pienenä oikea ongelmalapsi, joka ei osannut leikkiä muiden lasten kanssa ja joka käyttäytyi muita kohtaan ilkeästi.Vanhemmat olivat pulassa, etsivät apua monesta paikasta, eikä mikään tuntunut tepsivän. Kunnes he tutustuivat Knutbyn pieneen Filadelfia-nimiseen helluntaiseurakuntaaan.

Knutbyssä tilanne muuttui: Linnéan perhe otettiin avosylin vastaan seurakuntaan,  ja tytön käytös muuttui. Hän sai ystäviä seurakunnan toisista lapsista, ja aikuiset osasivat ottaa hänet huomioon aivan eri tavalla kuin ennen.

Vähä vähältä täydellinen onnela alkoi näyttää toisen puolensa. Linnéan kasvaessa hän ajautuu kohti lahkon ydintä kauemmaksi omasta perheestään. Teininä hän huomasi olevansa lahkon johtajan Åsan tyttären ilmainen orja, joka teki Mian läksyt, joutui seuraamaan Miaa jopa koulutusvalinnoissa ja tekemään kaiken kuten joku muu sanoi, ei niinkuin hän itse tahtoi. Linnean piti saada lupa lähteä ulos, nukkua tai syödä. Hän teki niitä asioita silloin kuin Miakin. Hänen piti kestää Mian pilkka, kiusaaminen ja väkivalta. Mian äiti Åsa, jota kutsuttiin Kristuksen morsiameksi, päätti kaikesta: koulutuksesta, puolisovalinnoista, vaatteista, kotien sisustamisesta… ja ainaisesta siivoamisesta. Pölyhiukkastakaan ei saanut näkyä missään. Lahkon johtaja Åsa Waldau,  oli myös päättänyt, ettei Linnéan äiti ollut kelvollinen edes Taivaaseen. Joten kotiin Linneálla ei juuri ollut asiaa. 

”Äiti on luopunut kaikkein kalleimmista aarteistaan, eli minusta ja Hampuksesta, siinä uskossa, että se oli ainoa mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi.”

Asiat menivät vain hullummaksi, kunnes lopulta kupla puhkesi, Linnéa pääsi vapaaksi ja palasi perheensä luo. Alkoi pitkä toipuminen, terapia ja uusi elämä. Osa lahkon johtajista saivat tuomittiin tekemistään asioista. 

Linneán tarina on kiinnostava, mutta surullinen ja ahdistava. Välillä teki pahaa kuunnella  mihin kaikkeen Linnéaa pakotettiin ja kuinka helposti hän suostui siihen kaikkeen. Liikkeen taustalla oli varmasti hyvä tarkoitus, mutta kun yhdessä asiassa mentiin päin mäntyä, alkoi muutkin mennä samaa rataa. Uskonnollisissa liikkeissä erilaiset  vallanhimoiset ja häiriintyneet ihmiset saattavat saada seuraajia ja valtaa ja voilá, katastrofin ainekset on kasassa. Ja näin taisi käydä tässäkin tapauksessa. 

Tämä kirja on tärkeä jo siksi, että vastaavanlaisia lahkoja on tälläkin hetkellä ja niitä syntyy aina uusia. Kuling on tehnyt hyvän teon kertoessaan tarinansa, koska se kertoo meille miten vaarallisesta toiminnasta saattaa olla kyse. 

Ääriajattelu on aina huono juttu, myös uskonnoissa.

On kuitenkin tärkeää muistaa, etteivät kaikki uskonnolliset liikkeet ole lahkoja.

””Linnéa, mitä tämä oikeastaan on? Et ole oma itsesi. En ole koskaan nähnyt sinua tällaisena. Et ole oikeasti tällainen”, Peter sanoo ja katsoo minua huolestuneena.

Tuijotan pastoria terävästi.

”Tai sitten et ole koskaan nähnyt aitoa mua.””

Linnéa Kuling: Lahkon kasvattama - Knutbyn murha lapsen silmin.  2021 Storytelin äänikirja - kesto: 11 h 40 min. - lukija: Annika Poijärvi - Storytel Original. Lainaukset e-kirjasta. 

Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi

 ”Mitään hän ei näytä. Mutta hänen mielensä on syösty hämmennykseen.

Mikko Gromankin on muuttunut todelliseksi.”

Kiireisen maaliskuun keskellä kaipasin jotakin keveää, mutta tietyssä mielessä jotakin älykästä ja syvällistä luettavaa. Kaivoin hyllystäni yhden lempikirjoistani: Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoden. Siitä onkin yli 10 vuotta kun sen olen viimeksi lukenut. 

Suden Vuoden asetelma on hiukan jopa kliseinen: romaani kertoo yliopisto-opettaja Mikko Gromanista sekä hänen oppilaastaan Sari Karaslahdesta. Groman on naimisissa suomenruotsalaisen Mikaelan kanssa ja heillä on teini-ikäinen tytär Lotta. Avioliitto natisee liitoksistaan ja lopulta Mikko löytää itsensä melkoisesta alhosta. 

Toisaalla Karaslahti opiskelee kirjallisuutta ja tahtoo itsenäistyä. Se ei ole ihan niin itsestäänselvää, koska Sarilla on sairaus: epilepsia.  Hän haluaa salata sairautensa, turhautuu hoitohenkilökuntaan ja vastentahtoisesti ryhtyy tukihenkilöksi nuoremmille sairastuneille. Hän käy teellä Ilarin kanssa ja suunnittelee uraa tutkijana.

Sari ja Mikko kohtaavat toisensa Mikon luennoilla. Ajan mittaan Sarin ja Mikon katseet ja sydämet alkavat haikailla toista. Mikon elämän ollessa pahimmillaan, Sari ilmestyy pelastavana enkelinä ja kaksikko muuttaa kämppiksinä samaan asuntoon.Samalla Mikko pelastaa Sarin, koska hän tarvitsee  jonkun asumaan kanssaan epilepsian takia. Eipä aikaakaan, kun kkaksikosta tulee pari. Se miten epätavalliseen suhteeseen suhtaudutaan, sitä ei ole vaikeaa arvata.

Kirja päättyy onnellisesti. Tuntuu, että kaikki osapuolet löytävät mitä haluavat ja ovat onnellisia. Mikko ja Sari ovat kuin toisilleen luotu, he osaavat tuoda esiin toistensa parhaita puolia ja he huolehtivat toisistaan kunnioittaen toista, eikä uusioperhe-kuvio loppujen lopuksi ärsytä edes Mikon tytärtä. Sariin ihastunut Ilari jää kyllä nuolemaan näppejään, mutta löytää seuraa muualta.

Suden vuosi on kaikesta kliseisyydestä huolimatta kaunis tarina. Kaikesta näkee, että se on kirjallisuutta rakastavan ja lukeneen ihmisen kirjoittama kirja. Romaani on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja viitteitä kirjallisuuteen ja sen historiaan. Erityisesti Helsingistä itsekin valmistuneena nautin kuvauksia yliopistolta, minulle tutuilta paikoilta.

Kirjasta on tehty myös elokuva, todella kaunis sellainen. Pidän kuitenkin kirjasta enemmän. 

” - En minä ole lapsi kulta. En olisi tässä jos olisin lapsi kulta.

 - Anteeksi, en minä tarkoittanut. Pahaa. Se on vain. Pahaa. En tiedä mitä se sana merkitsee.

 - Kyllä sinä tiedät. Sinä rakastat työtäsi. Ja kirjojasi.”

Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi. Otava. 2003. 399.

Katja Kettu: Kätilö

 ”Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes. Minulle kaikista maailman ihmisistä on Herramme Kaikkivaltias viisaudessaan antanut kyvyn lahjoittaa toisille elämä ja toisilta tuhota se.”

En ole koskaan ollut innostunut äänikirjoista. Päin vastoin, olen henkeen ja vereen vannonut pysyväni paperisen kirjan lukijana ja vältellyt kaikkea äänikirjoihin liittyvää.

Helmikuussa työt ja opinnot veivät aikaa niin, että kotiin päästyäni ei tuntunut enää energiaa riittänyt lukemiseen. Ai niin, ne äänikirjat. Pitäisiköhön sittenkin kokeilla….?

Suuntaisin kirjaston äänikirjapalveluun. Hetken selailtuani löysin kirjan, joka kyllä löytyy omasta hyllystäni pokkarina, mutta on lojunut siellä kuukaudesta toiseen odottaen. 

Kirja on Katja Ketun Kätilö.

Kirjan päähenkilönä on kätilönä toimiva Villisilmä, joka tapaa saksalaisen Johann Angelhurstin ja rakastuu siltä seisomalta. Tuo alkukantainen voima, rakkaus, pitää Villisilmää otteessaan Titovkan vankileirillä, Kuolleen miehen majalla Norjan rannikolla, Petsamossa, keväällä, kesällä ja loppusyksystä 1944. Rajoja ei juuri tunneta. Tarinassa kertojana on Villisilmä, välillä äänessä on ulkopuolinen kertoja, välillä  rakkauden kohde Johann eli Johannes. Molemmat, Villisilmä ja Johannes, eivät ole kohdatessaan mitään lapsia enää, vaan elämän kouluttamia ja koulineita ihmisiä. Heidän taustansa avautuvat vähän kerrassaan kuin sipuli.

Sotaa kun eletään, sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kamalaakin, joka otetaan vastaan kuin sen pitäisi niin mennäkin. On rotuerottelua, operaatio Navetta ja Hillerin määräykset. Yht´äkkiä ystävä onkin vihollinen. Oman haasteensa ankaraan elämään tuo pohjoisen karu luonto, mutta siihen on totuttu ja sen kanssa osataan elää.

Ja kun vielä sekaan heitetään Kuolleen miehen päiväkirjamerkinnät ja kirjeet tyttärelleen, niin alkuun on ihan pihalla missä ollaan, minne mennään, kuka puhuu ja kenelle. Mutta tarinan punainen lanka alkaa löytyä mitä pidemmälle tarinassa etenee. Päähenkilöiden lisäksi mielenkiintoisia hahmoja ovat mm. kolttatyttö Masha ja Ryssänpoika, joista etenkin Masha saa Vilkkusilmän näyttämään pehmeän puolensa Lapin karussa, sotaisessa hetkessä.

Kirjan kieli on todella rikasta, kaunista, karua ja aitoa sekin, se toi mieleeni Rosa Liksomin ja meänkielen. Eija Ahvon ääni ja lukutapa naulitsee kuuntelijan paikalleen, hän loihtii taidokkaasti esiin Villisilmän, Johanneksen, sodan ja maisemat.

Sota on julmaa ja Kätilö on, jossei nyt raaka, niin julma romaani. Se  muistuttaa vähemmän esillä olleesta Lapin sodasta ja siitä miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen. Se myös muistuttaa miten kaiken kauhean keskelläkin ihminen on inhimillinen olento, joka rakastuu, tahtoo suojella ja yrittää uskoa parempaan, vaikka se tarkoittaisikin kuolemaa.

Kätilön kuunneltuani olen huomannut katselevani erilaisia äänikirjapalveluja sillä silmällä. Uskon, että tämä ei tule jäämään ainoaksi äänikirjan kuuntelukokemukseksi.

"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

Katja Kettu: Kätilö. WSOY. 2011. (Kuvassa olevassa pokkarissa sivuja on 348.)