Natascha Kampusch: 3069 päivää

Tarina itävaltalaisen Natascha Kampuschin sieppauksesta ja pakeneminen lienee jokaiselle tuttu. Juttu oli laajalti otsikoissa, kun nuori 18-vuotias Kampusch yht´äkkiä ilmestyi yli kahdeksan vuoden kateissa olon jälkeen. 

Hänellä oli hurja, traaginen tarina kerrottavanaan.

Kampusch kirjoitti kokemuksistaan kirjan ”3096 päivää” käydäkseen läpi kokemaansa ja varmaankin vastatakseen kysymystulvaan ja huhupuheisiin, jonka kohteeksi hän joutui. 

Luin kirjan ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, koska olen seurannut tapausta aktiivisesti sen tuntua julkisuuteen. Nyt kun Yle julkaisi tapaukseen liittyvän uuden dokumenttisarjan, kuuntelin kirjan äänikirjana.

Kirja alkaa luonnollisesti Nataschan lapsuusvuosista. Lapsuus ennen kidnappausta ei kaikilta osin ollut mennyt ihan putkeen. Yhtenä aamuna Natascha päättää olla iso tyttö ja lähteä kouluun ilman saattajaksi haluavaa äitiään. Natascha lähtee kouluun sopimatta riitaansa äidin kanssa. 

Koulumatkalla kadulla seisoo valkoinen pakettiauto ja mies. Natascha empii vaihtaako kadunpuolta, mutta päättää kulkea kuitenkin miehen ja auton ohi. 

Ohi hän ei kuitenkaan päässyt, koska auton luona seisoskeleva mies on Wolfgang Priklopil, josta tulee tarinan pahis. Hän nappaa Nataschan autoonsa ja vie tämän kotiinsa rakentamaan maanalaiseen pikku tyrmään.

Tästä alkaa yli kahdeksan vuoden vankeus.

Aluksi Kampusch elää lähes täydellisessä eristyksessä muutaman neliön kokoisessa kellarityrmässä, jossa ei juuri ollut yhtään mitään. Vähän kerrassaan Natascha saa tyrmään tavaroita ja sieppaajan seurakseen. 

Tyrmän elämä vaikeutuu siinä vaiheessa, kun Nataschan kuukautiset alkavat. Priklopil vihaa naisia. Sieppaaja alistaa tytön täydellisesti valtaansa sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla. 

Kampuschin siepannut Priklopil näyttäytyy kirjassa todella outona tyyppinä. Hän asuu lapsuudenkodissaan yksin, tosin hänen äitinsä viettää siellä jokaisen viikonlopun. Muuten mies elää eristynyttä elämää. Priklopil ihailee Hitleriä, vihaa juutalaisia ja naisia, on siivousmaanikko. Hän on myös erittäin väkivaltainen. Pahoinpitelyä ei kirjassa kaunistella eikä kainostella. Pahoinpitely on sekä fyysistä hakkaamista, nälässä ja pimeydessä pitämistä sekä henkistä väkivaltaa eri keinoin. Priklopil muun muassa väittää Nataschalle, että hänen perheensä on iloinen päästyään tytöstä eroon. Mies myös haluaa, että Natascha lakkaa käyttämästä omaa nimeään, ja valitsee uuden nimen. Näin hänestä tulee Bibiana, siilipäinen Bibiana. Hiuksetkin piti leikata, koska tippuneet hiukset olisivat paljastaneet äiidille Priklopililla olevan jonkun luonaan. Priklopil myös hokee tämän tästä, että hän on luonut Nataschan ja että tytöllä ei ole lainkaan omaa tahtoa, vaan hän on tytön tahto. Joskus Natascha hakkaa itseään Priklopilin nähden, ettei mies vain löisi häntä.

Mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä Kampusch ei ole koskaan suostunut kertomaan. Hän on kertonut ainoastaan sen, että joskus hän nukkui kidnappaajansa kanssa samassa sängyssä tiukasti nippusiteillä kytkettynä mieheen. 

Sieppaaja pelottelee koko ajan räjähdyspanoksilla, hälytyslaitteilla ja kaikenlaisella muulla. Hän jopa uhkaaa tappaa kaikki, joidlta Kampusch rohkenisi pyytää apua.

Vankeuden loppuaikana Priklopil hiukan löysää otettaan ja ottaa tytön mukaan kauppaan, laskettelemaan ja antaa tämän tehdä töitä puutarhassa. Kerran lasketteluretkellä Priklopil joutuu päästämään Nataschan yksin vessaan ilman valvontaa. Natascha kohtaa siellä naisen ja pyytää tältä apua, mutta ei onnistu. Nainen on muualta eikä ymmärrä Nataschaa.

Natascha on kasvanut aikuiseksi, tunnistamattomaksi maailman etsiessä 10-vuotiasta tyttöä. Häntä ei ollut enää niin helppo tunnistaa. Priklopil luulee, ettei tyttö uskalla karata yli 8 vuoden alistamisen, nujertamisen ja väkivallan jälkeen. Heille on muodostunut kummallinen riippuvuussuhde, Priklopil on syvästi riippuvainen tytöstä ja Kampusch on verrannut suhdetta lapsen suhteeseen äitiin. Mielummin huono äiti kuin pelottava, vieras maailma. Kampuschille Priklopil oli ainoa läsnäoleva perhe 8,5 vuotta.

Kuitenkin halu paeta voitti. Tuli 3096. päivä. Natascha oli laitettu imuroimaan sitä samaa valkoista autoa, johon hänet oli aikoinaan siepattu. Priklopilin oli tarkoitus myydä se. Puhelin soi, mies vastaa ja menee hetkeksi sivummalle kuullakseen soittajan pölynimurin huminalta. Natascha jää hetkeksi yksin ja tajuaa, että nyt on mentävä. Lopulta Natascha pakenee sieppaajan pihalta, juttu alkaa selviämään ja alkaa vapaus. Priklopil tappaa myöhemmin samana päivänä itsensä kerrottuaan koko jutun ainoalle ystävälleen.

Maailma ei kuitenkaan ottanut sieppauksesta vapautunutta naista niin hyvin vastaan kuin voisi luulla. Kampusch ei suostu asettumaan uhrin asemaan, johon ympäröivä maailma haluaa hänet tunkea. Hän ei myöskään halua puhua kaappaajastaan hirviönä, vaan inhimillisenä, sääliä herättävänä ihmisenä, joka ei ollut läpeensä paha tai tuomittava. 

Yle julkaisi tammikuussa 2024 kolmiosaisen dokumenttisarjan Natascha Kampuschin tarinasta. Mitään kovin uutta tuossa pokkarisarjassa ei juttua seuranneelle ole, paitsi että Kampusch esittelee siinä joitakin tavaroitaan tyrmästä. Mieleeni jäi yksi asia, jota Kampusch kritisoi kovin:  Hän ei pitänyt siitä, että iltapäivälehdet levittelivät kuvia tyrmästä, joka oli kuitenkin hänen asuntonsa yli kahdeksan vuoden ajan. Koska eihän muidenkaan makuuhuoneita tuosta vaan kuvata.

Tirkistelykirja tämä ei ole, vaan ennemminkin  yhden ihmisen selviytymistarina. Kampusch ja Priklopil tiesivät, että kun tilanne joskus purkautuu, vain toinen heistä selviää hengissä. Näkökulma tapahtumiin on luonnollisesti Nataschan, mutta yllättyä saa hänen ajatuksistaan vankeusaikana tapahtuneista ja kidnappaajasta. Kirjan luettuaan kannattaa katsoa Yle Areenasta löytyvä dokumenttisarja.

Natascha Kampusch teki sen ratkaisun, että astui kokemustensa kanssa julkisuuteen, toisin kuin Itävallassa pari vuotta Kampuschin jälkeen esiin noussut insestin uhri, 24 vuotta isänsä rakentamassa vankityrmässä virunut Elisabeth Frizl. Kampuschin vapautumisesta on jo aikaa, ja tarina kuluu ajan mittaan, joten toivottavasti Kampusch rohkenee jo enemmän katsoa tulevaan kuin nuoruuteensa vangittuna. Kanpusch on kirjoittanut kirjan myös 10 ensimmäisestä vuodestaan vapaana, mutta tuota kirjaa ei ole suomennettu,  en onnistunut löytämään sitä äänikirjapalveluista enkä vielä kirjastoistakaan. Tarkoitukseni on se vielä joskus lukea.

Paljon pohdittavaa tämä 3096 päivää kyllä jättää. Ja jos ei kirjasta jostain syystä muuta saa irti, niin ainakin se on ainutlaatuinen selviytymistarina ja todiste siitä, että kaikesta voi selvitä.

Natascha Kampusch: 3069 päivää. Otava. 2022. Lukija: Anni Tani. 8t 49min. 

Minna Eväsoja: Sensei. Oppilaana Kiotossa

 ”Japanissa sensei on instituutio. Sensei on yleinen arvonimi, oppineisuuden merkki ja aseman kuvastaja. Sensei voi olla teeopettaja, lääkäri, opettaja, silkinpainaja, kokki, tuoksupuumestari, judo-opettaja tai rakennusmestari. Jokaisessa ammatissa on omat mestarinsa, oman alansa asiantuntijat, jotka ovat työllä ja paneutumisella, saavuttaneet osaamiselleen muiden arvostuksen. Heitä kutsutaan yleisnimellä sensei, mestari, kirjaimellisesti ”ensin syntynyt””

Minna Eväsojan kirjoissa ei voi olla törmäämättä yhteen hänen elämänsä merkittävään mieheen, senseihin.

Kuka tai mikä tuo mystinen mies oikein on, jonka nimeä ei missään vaiheessa paljasteta suuresta arvostuksesta huolimatta?

No, tässä kirjassa, joka kertoo Senseistä itsestään, ei edelleenkään kerrota Sensein nimeä. Hän on Sensei. Mutta toisaalta, onko se nimi nyt kuitenkaan niin tärkeää? Se, että nimeä ei kerrota, kertoo minusta oppilaan syvästä arvostuksesta opettajaa kohtaan.

”Sensei on kuin varjo, joka katoaa, josta ei saa otetta.”

Eväsoja kirjoitteli vuosien varrella ylös tiedonmurusia Senseistään, joita joskus aina vastaan tipahti. Loppujen lopuksi Eväsoja tiesi aika paljon miehestä, mutta yksityisyydestään tarkka Sensei ei ollut luettavissa kuin avoin kirja.

Mutta kuitenkin kirja hänestä saatiin.

Tarina alkaa, kun graduaan tekevä Minna Eväsoja palaa Japaniin, Kiotoon, jossa oli opiskellut Kurasenken teekoulussa. Hän oli ollut yhteydessä teekoulun rouva Moriin, jolta oli tiedustellut mahdollisuudesta löytää sensei tulevaa väitöskirjatutkimusta varten. Sensei-ehdokas löytyy, alkaa keskustelut mahdollisen oppilaan ja mahdollisen sensein välillä. 

Kun Eväsoja myöhemmin palaa Japaniin aloittaakseen varsinaiset opintonsa, Sensei laittaa hänet valtavan urakan eteen. Kun haaste on mallikelpoisesti suoritettu, toteaa Sensei: ”Nyt minä alan opettamaan sinua.” Lienee Senseikin oppinut matkan varrella jotain uutta, onhan Eväsoja hänen ensimmäinen länsimainen ja vasta toinen ulkomainen oppilaansa. Eväsoja puurtaa, oppii ja oivaltaa. Ja saa kutsun haluttuun Sensein yksityiseen sunnuntaiseminaariin, jonne ei pääse kuka tahansa.

Sensei avaa Eväsojalle oven maailmaan, joka monelle japanilaisellekin on enää vain muisto menneisyydestä. Ja jos nykyjapanilaiselle perinteiset taidemuodot ovat menneisyyttä, niin miten kaukaisia asioita ne ovat länsimaalaisille. Länsimaissa tuskin edes tajutaan miten rikasta japanilainen kulttuuri ja estetiikka ovatkaan. Kirjaa lukiessa tämän huomaa monessa kohtaa, kun Eväsoja avaa välähdyksenomaisesti japanilaisia perinteisiä taidemuotoja sekä filosofiaa: keramiikkaa, luonnon estetiikkaa, nō-teatteria, teeseremoniaa, zeniä ja taidetta hienovaraisesti ja syvästi analysoiden. Tämä kaikki on kiireettömyyden, hienostuneisuuden ja epätäydellisen kauneuden oppimista. Ja nimenomaan ajatus epätäydellisestä kauneudesta suorastaan imi minut mukaansa. 

Minua erityisesti viehätti Sensein ajatuksissa se, miten hän kehottaa tutustumaan laajasti eri taidemuotoihin ja miten vuoren huipulle on monta tietä ja miten se matka itsessään on tärkeä. Sensei kannatti myös käsinkirjoittamista. Hänestä se kehittää kielitaitoa, käsialaa ja kirjoitustaitoa mutta myös kykyä jäsennellä oppimaansa ja lukemaansa. Olen niin samaa mieltä. Ihana Sensei.

”Sensei avasi minulle monia ovia ja näytti Japanin, joka alkaa olla tämän päivän japanilaisillekin mennyttä maailmaa.”

Japanin perinteisistä taidemuodoista olen itse lähinnä kiinnostunut teetaiteesta ja kalligrafiasta, mutta eipä tuo nyt pahaa tehnyt sukeltaa vaikkapa vanhan nō-teatterin hienouden saloihin. Japanin kielen opiskelijana ja japanilaisen filosofian kuluttajana kirja oli antoisaa luettavaa. En voi kuin ihailla japanilaista sensei-kulttuuria ja pohdin onko minulla ollut jossakin vaiheessa oma sensei, tien näyttäjä.

Kirjan loppupuolella Eväsoja kertoo vierailuistaan Japanissa pari vuosikymmentä opintojensa jälkeen. Sensei on vanhentunut, kuulo heikentynyt, Vaimokin on jo hoivakodissa. Sensei on pitämässä viimeistä luentoaan ja on innoissaan Eväsojan suomeksi kirjoittamista kirjoista Japanin ajoistaan. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä, Eväsoja on pikku hiljaa lipunut etäämmälle Japanista, hän on gaijin, ulkomaalaineen.

Sensei on mielenkiintoinen ja  kiehtova kuvaus katoavasta maailmasta, maailmasta, joka yhä harvemmalle sanoo mitään, mutta joka on aivan valtavan rikas ja kaunis. Kirjaa lukiessa olisin monta kertaa halunnut vain hypätä teehuoneen tai paikallisen luostarin hiljaisuuteen nauttimaan hyvästä teestä ja luonnosta, koskettamaan vanhoja, kauniita taide-esineitä tai pohtimaan kanji-merkkien taidokasta kalligrafiaa. 

Tähän kirjaan aion palata uudestaan, koska tämä täytyy nautiskella palasina. 

”Sensei oli todellinen kaunosielu ja rakasti luontoa, puutarhoja, kukkien asettelua ja runoutta, jotka kaikki kietoutuivat toisiinsa hänen opetuksissaan.”

Minna Eväsoja: Sensei. Oppilaana Kiotossa. Gummerus. 2023. 348 s.

Muita MInna Eväsoojan kirjoihin liittyviä löytyy tästä ja tästä

Marja Korhonen: Häivähdyksiä - erityinen elämäni.

 ”Enpä arvannut silloin, että  yli viiteentoista kuukauteen en kotiini palaa. Muistan se avuttoman hämmennyksen ja nolouden tunteen, kun minut nostettiin pyörätuoliin, lykättiin ensiapuun ja nostettiin tutkimuspöydälle.”

Syksyllä jossakin välissä katsoin hyvin puhuttelevan Perjantai-dokkarin. Se kertoi neliraajahalvaantuneesta ja puhekyvyttömästä Marja Korhosesta, joka näytti kauniilta ja säteilevältä, onnelliselta naiselta, ja josta huokui päättäväisyyttä ja tahtoa. Mielikuvani neliraajahalvaantuneista oli jotakin aivan muuta kuin mitä näin. Kun huomasin Storytelistä hänen kirjansa, niin olihan se ihan pakko kuunnella.

Marja Korhonen oli 42 -vuotias, kun hänen elämänsä muuttui totaalisesti. 

Hän oli tuohon asti ollut urheilullinen erityisopettaja, kolmen lapsen äiti Saarijärveltä.

Marja oli tuntenut olonsa oudoksi jo jonkin aikaa. Lokakuun loppupuolella 2004 oli pakko lähteä lääkäriin ja sieltä matka jatkui kohti Jyväskylän sairaalaa. Siellä sinusta huolehditaan, oli Marjalle sanottu.

Kaikkea muuta. Lääkäreillä  ja hoitajilla oli mukamas niin kiire, että Marjan oireet sivuutettiin. Hoito lopulta aloitettiin, mutta aivan liian myöhään. 

Marjalla oli aivorunkotukos ja sen seurauksena hän on neliraajahalvaantunut ja puhekyvytön eli hänellä on locked in -tila. 

Tuo tila olisi voitu estää ajoissa aloitetulla hoidolla. Kyseessä on selvääkin selvemmin hoitovirhe. 

Lopulta Marja heräsi teho-osastolta  kylläkin elossa, mutta elämä oli peruuttamattomasti muuttunut.

Mitä nyt sitten? 

Marja tajusi, että ajatukset, järki ja tunteet pelaavat kuten ennenkin, mutta moni muu asia ei. Seurasi joukko kivuliaita jatkohoitoja. 

Jonkin ajan päästä alkoi pitkä ja haastava kuntoutusjakso Kinkomaalla ja Käpylässä. Kinkomaalla hommat menivät vähän niin ja näin, mutta Käpylässä tartuttiin hommiin oikein olan takaa. 

Marjalla oli koko ajan yksi ainoa päämäärä: hän halusi kotiin. Hänelle suositeltiin muuttamista palvelutaloon, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Marja halusi päästä takaisin omaan kotiinsa lähelle lapsiaan. 

Kotiin pääsy ei ollut todellakaan mitenkään helpon tien takana, ja moni laittoi hanttiin byrokratiaa myöten, mutta Marjapa on ollut sitkeämpi. En voi kuin ihailla omaksumisen taitoa ja periksi antamattomuutta tilanteessa, jossa kaikki täytyy aloittaa alusta ja oppia valtava määrä uusia asioita. Moni asia on tehtävä nyt jonkun toisen välityksellä tai avustamana, mutta viimeisen sanan sanoo Marja. Hän laittoi monenlaiset virkamiehet,  epäilevät ja haluttomat, tekemään sen, minkä Marja katsoi parhaaksi itselleen. Onneksi Marjalla on ollut matkan varrella paljon ihmisiä, jotka ovat uskoneet häneen ja hänen selviytymiseensä. 

”Näen taas punaisia pallukoita, kun luen tätä hyvää tarkoittavaa sontaa. Että Jyväskylästä hups vaan ilmestyisi minulle sopiva, koulutettu avustajajoukko?  Ensinnäkään en tasan antaisi kenenkään muun kuin itseni valita minulle avustajia. Toiseksi, kukaan muu ei heitä pystyisi kouluttamaan kuin minä.”

Toinen sisukkuuden tulos kotiinpaluun lisäksi on miten Marja päätti hankkia  kotipaikkakunnalleen Saarijärvelle kävelysimulaattorin, joka maksoi 65 000 euroa. Marja oli ennen halvaantumistaan ahkera urheilemaan ja on yhä edelleen . Liikunnan lisäksi Marjan rakkaimpia harrastuksia ovat musiikki ja matkustelu. Neliraajahalvaus ei ole este edes ulkomaanmatkoille.

Kommunikaatio on oma haasteensa, kun ei kykene puhumaan. Onneksi pikku hiljaa löytyi keinoja kommunikoida, Marja opetteli käyttämään tietokonetta otsahiiren avulla. Sen avulla on myös tämä kirjakin kirjoitettu. Marja puhuu myös kirjainlevyn välityksellä.

Häivähdyksiä on hieno ja monin tavoin puhutteleva kirja. Kirjassa pääsevät ääneen Marjan lisäksi hänen läheisensä, kollegansa ja moni muu. Vaikka aihe on välillä rankka ja byrokratiaan ja töpeksimiseen turhautuu, ei voi kuin ihailla Marjan mukautumiskykyä, sitkeyttä ja huumoria. Kirja on nimittäin monessa kohtaa hauskaa kuunneltavaa. 

En voi kyllin kiittää Marjaa siitä, että hän on kirjoittanut tämän, ja pari muuta kirjaa. Ja sitä että hän on astunut julkisuuteen. Menit sitten muuttamaan minunkin ennakkoluulojani. Ja hyvä, että menit. 

Elämä on asenteesta kiinni, olivatpa fyysiset rajoitukset millaisia tahansa. 

”Aiempi vakaa uskoni lääkärien antamaan hyvään hoitoon on nyt romutettu. Luotan sen sijaan oman kehoni tuntemuksiin ja niiden mukaiseen hoitoon. Lääkäreitä toki kuuntelen, mutta näinä halvauksen jälkeisinä vuosina olen vihdoin tajunnut, miten yksilöitä me kaikki olemme, myös lääketieteellisesti.”

Marja Korhonen: Häivähdyksiä - erityinen elämäni. Äänikirja 2020. Myllylahti oy. Lukija: Heidi Hietanen. 7t11min. 

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

 ”Matkustin Sydneyyn, maailman ääriin, päästäkseni irti menneisyydestäni. Nyt tiesin, että se on mahdotonta. Olinpa sitten Ranskassa, Australiassa tai Englannissa – tai vaikka Marsissa – nuo Kurtin mainitsemat kauniit arvet seuraisivat minua aina. Ja palauttaisivat minut aina takaisin sinne. Sinne toiseen paikkaan. Sitä en voisi koskaan paeta.”

Poika raidallisessa pyjamassa - kirjan taustoja lueskellessani huomasin, että kirjalle on tullut jatko-osa tänä vuonna. En malttanut odottaa kirjaa kirjaston varausjonosta, vaan kuuntelin sen äänikirjana. 

Brunon kolme vuotta vanhempi sisar Gretel, siis se ”Toivoton tapaus”, on ehtinyt jo kunnnioitettavaan 91 vuoden ikään. Hän elää varsin rauhallista vanhan rouvan elämää Lontoon Mayfairessa. Puoliso  Edgar on jo kuollut, mutta vaimoja vaihtava poika käy äitinsä luona aina välillä. Naapurissa asuu vanhuudenhöperö Heidi ja joskus myös Oberon, Heidin lapsenlapsi piipahtaa myös Gretelin elämässä. Elämä on mukavaa ja tasaista päiväkävelyineen kaikkineen.

Vaikka moni asia on ulkoisesti hyvin, Gretel ei halua puhua kenellekään itsestään, oikeasta nimestään, lapsuudestaan ja menneisyydestään. Hän on piilotellut noita vaiheita vuosikymmeniä. 

Sota on ohi ja perhe hajonnut, Bruno kuollut ja isä hirtetty. Gretel ja hänen äitinsä pakenevat Pariisiin peitenimien turvin. Siellä he joutuvat huomaamaan, ettei menneisyys jätä niin herkästi rauhaan mitä he kuvittelivat. Karmein seurauksin.

Gretelin pakomatka jatkuu, tällä kertaa yksin. Seuraavaksi hän suuntaa Australiaan, joka tuntuu turvalliselta ja riittävän kaukaiselta vaihtoehdolta. Mutta ei, sielläkään ei ole hyvä.  Australiassa vastaan tulee Auschwitzin ajoilta vanha tuttu, joka myös salaa menneisyyttään. Gretel ajattelee ensin paljastaa hänet, mutta tajuaa sitten, että se tietäisi ongelmia myös hänelle itselleen. 

Matka jatkuu Lontooseen. Gretel tutustuu juutalaiseen Davidiin ja tämän ystävään Edgariin. Gretel uskaltaa paljastaa lopulta miesystävälleen taustansa, joka maksaa hänelle paljon. Mitä harvempi asiasta tietää, sitä parempi. Gretel jää kuitenkin Lontooseen ja menee naimisiin Edgarin kanssa.

Nyt yli 90-vuoden ikäisenä Gretel joutuu tilanteeseen, jossa hänen tarkoin salaamansa menneisyys on vaarassa paljastua. Gretel saa alapuolelleen uudet naapurit. Poika muistuttaa Greteliä Brunosta, pikkuveljestä, joka kuolee ”Poika raidallisessa pyjamassa” - kirjan lopussa. Tahtomattaankin Gretel sotkeutuu naapureidensa elämään vakavin seurauksin.

Gretel kertoo tarinaansa kahdessa tasossa: nykyhetkessä keskellä Lontoota ja nuorena ympäri maailmaa. Äänikirjassa selkeyttä tuo kaksi eri lukijaa, joista Erja Manto vanhana Gretelinä on loistava. Pariin kertaa tarinassa on välinäytös, ensimmäinen Gretelin pojan lapsuudesta ja toinen sota-ajan Puolasta.

Kaikki särkyneet paikat on erilainen, mutta taitavasti kirjoitettu keskitysleirikirja.  Boyne päätti jo viimeistellessään Poika raidallisessa pyjamassa -kirjaa, että sisar Gretelin tarina vielä jatkuu toisessa kirjassa. Kirjassa pohditaan miten paljon natsien tekemiset vaikuttivat vielä pitkään sodan jälkeenkin hyvin monen elämässä. Kirja laittaa väkisinkin ajattelemaan voiko menneisyyttä paeta vaihtamalla nimeä, salailemalla tai maan vaihdolla. Ja minkä verran lapsi on vastuussa vanhempiensa teoista.

Vaikuttava kirja, kuten edeltäjänsäkin. Nämä kaksi tarinaa elää mielessä pitkään.

"Mutta nyt, joka ilta ennen kuin nukahdan, viimeinen sana mitä huuliltani päästän, on hänen nimensä. Minä rukoilen, että ennen aamua minut lopultakin otetaan pois tästä maailmasta, ja saan taas juosta hänen luokseen, ja me olemme jälleen yhdessä. Ja saan sanoa hänelle, miten pahoillani olen."

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat. Bazar. 2023. Lukijat: Erja Manto, Anni Kajos. 11t 37min. 

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

 ”Pidätkö sinä löytöretkeilystä?” Bruno kysyi tuokion kuluttua.

”En ole oikeastaan tehnyt sellaista”, Shmuel myönsi.

”Minusta tulee löytöretkeilijä kun kasvan isoksi”, Bruno sanoi ja nyökytteli päätään nopeasti.”

Vuosia sitten tartuin hyvin puhuttelevaan kirjaan ja tarina teki silloin suuren vaikutuksen. Äänikirjoihin hurahtaneena etsin raidalliseen pyjamaan pukeutuneen pojan tarinan ja aloin kuuntelemaan.

Bruno, 9v, on poika Berliinistä. Eräänä päivänä kun hän tulee koulusta,  Bruno löytää kotiapulaisen pakkaamassa hänen tavaroitaan, myös niitä ehdottoman salaisia. Brunon perheeseen kuuluu myös isä, äiti ja sisko Gretel, "Toivoton Tapaus”.

Tavaroiden pakkaamisen syyksi selviää muutto itään. Isä on saanut työtä sieltä. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Hilleri eli Hitler oli käynyt heillä kotona vaaleahiuksisen naisen kanssa. Jospa muutolla on jotakin tekemistä sen kanssa, Bruno pohtii. 

Bruno ei halua muuttaa ja jättää isovanhempiaan sekä kolmea parasta kaveriaan Berliiniin. Mutta kuten arvata saattaa, Brunolta ei kysytä ja perhe muuttaa Puolaan maaseudulle ”Aus-vitsiin".  Brunon mielestä uudessa kodissa ei ole mitään kivaa: talo ei ole niin kiva kuin Berliinissä, ei ole katuja, ei ystäviä - ei oikeastaan mitään.

Paitsi puutarha ja pihan vieressä oleva piikkilanka-aita. Bruno huomaa pian aidan takana ruohottoman alueen. Sieltä näkyy likaisia ja laihoja ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Keitä he oikein ovat ja mitä he siellä tekevät niin huonossa kunnossa?

”Bruno oli lukenut tarpeeksi kirjoja löytöretkeilijöistä tietääkseen, ettei koskaan voinut tietää etukäteen mitä löytäisi. Useinmiten he törmäsivät johonkin kiinnostavaan, joka vain kökötti paikoillaan kaikessa rauhassa  ja odotti tulevansa löydetyksi.”

Yhtenä päivänä Bruno lähtee löytöretkelle ympäristöön ja löytää aidan toiselta puolelta pojan: Shmuelin, jolla sattuu olemaan täysin sama syntymäpäivä kuin Brunolla. 

Bruno ja Shmuel ystävystyvät ja tapaavat toisiaan kahden maailman erottava aita heidän välissään. Bruno tietää, että hänen isänsä on korkea upseeri, mutta ei sitä miten hän liittyy pyjamapukuisten ihmisten kohtaloon. Bruno pihistää kotoaan ruokaa ja herkkuja ja vie niitä uudelle, joskin laihalle, ystävälleen. Yhdessä pojat juttelevat kodeistaan, joista heidät on pakolla tuotu tähän kummalliseen paikkaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan. Shmuel on vaitonaisempi elämästään omalla puolellaan aitaa. 

Korkea-arvoisen upseerin kodissa pyörii monenlaista väkeä. On Pavel, entinen lääkäri, joka auttaa keinusta tippunutta Brunoa. Ja luutnantti Kotler, isän palvelija, jota Bruno inhoaa, mutta ”toivoton tapaus” ei. Kerran yllättäen Brunon kotoa löytyy myös Shmuelkin, mutta se vierailu ei mene kovin hyvin.

Eräänä päivänä poikien taas tavatessa aidalla Shmuel kertoo Isin kadonneen. Bruno haluaa auttaa ystäväänsä ja pojat ryhtyvät miettimään miten hän pääsisi Shmuelin puolelle aitaa. Nokkelia kun ovat, pojat keksivät keinon ja pian Bruno on aidan toisella puolella raidallisessa pyjamassa. Kukaan ei tajua pojan olevan leirin johtajan poika, vaan Shmuelin Isiä etsiessä Bruno päätyy paikkaan, jota ei oltu hänen kaltaisilleen rakennettu.

Kirja on ajatuksia herättävä, riipaisevakin. Se on tarina pienen pojan yksinäisyydestä, rajat ylittävästä ystävyydestä ja siitä, miten lapsi on nähnyt sodan. Tarina on myös mielenkiintoinen näkökulma holokaustiin, vieläpä onnistunut sellainen. Kielellisesti siinä ei kikkailla, kyse on kuitenkin nuorten kirjasta, joskin hyvästä sellaisesta.

Nyt kun kuuntelin teoksen äänikirjana, kirja oli aivan yhtä puhutteleva kuin silloin vuosia sitten lukemani kirja. Elokuvakin kirjan pohjalta on tehty, kannattaa katsoa sekin. 

”Hän oli ajatellut, että ehkä leirin keskellä olisi kauppa ja kenties pieni kahvila, jollaisia oli Berliinissä; hän oli pohtinut, olisiko siellä hedelmä -ja vihanneskoju. 

Mutta nyt osoittautui, ettei siellä ollut noita asioita, jotka hän oli kuvitellut mielessään.

Ei ollut aikuisia keinutuoleissa verannoilla.

Eivätkä lapset pelanneet pelejä joukkueissa.”

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar-kustannus. Äänikirja: 2019. 5t53min. Lukija: Ville-Veikko Niemelä. Tekstinäytteet e-kirjasta.

Juha Rautaheimo: Hermo -murharyhmän mies

 ”Minusta tuli puolivahingossa poliisi.” 

Juha ”Hermo” Rautaheimon nimi on tullut itselleni tutuksi Vilja Eerikan juttua seuratessa. Kun huomasin miehen kirjoittaneen elämänkerran, niin olihan se pakko kuunnella. 

Jäätyään eläkkeelle Rautaheimo ryhtyi muistelemaan omaa yli 40 vuotista poliisin uraansa ja elämäänsä  ja kirjoitti kirjan. Kirja on varsin perinteinen elämänkerta kronologisine etenemisineen, aihe on tärkeä ja vakava. Rautaheimo päätyi puolivahingossa poliisikouluun ja hyvä, että päätyi. Ajan mittaan hän löysi itsensä väkivaltarikosyksikön poliisista, missä Rautaheimo ratkoi rikoksia suurimman osan elämäänsä.

Ja millaisia rikoksia? No, niitä henkirikoksiapa tietenkin. Niistä moniin kurkistetaan kerronnan edetessä Rautaheimon itsensä kannalta sekä poliisin näkökulmasta. Rautaheimo myös avaa poliisin toimintaa siltä osin kuin se jää tavalliselta yleisöltä piiloon. Monet tarinat ovat tuttuja uutisista ja mediasta vuosikymmentenkin takaa. Itselleni tutuin on Vilja Eerikan tapaus, mutta muistan oikein hyvin vielä Mikkelin torille päättyneen panttivankitilanteen sekä poliisimurhat.

Vaikka aiheet ovat rankkoja ja ihmisen pahuus lävähtää kirjassa vastaan, teoilla ei mässäillä ja huumoriakin riittää. Ohjeistaapa Rautaheimo myös nuorempiaan kirjan sivuilla, samoin hän kertoo mikä on jäänyt harmittamaan eniten ja miten hurjasti nykytekniikka on tuonut uutta poliisin työhön.

Onpa ura. Ei voi muuta sanoa. Rautaheimo on kyllä lisänimensä mittainen, hermoa on täytynyt todella olla kaiken raakuuksien kohdalla. 

Tämä kirja ei ole vain meidän true crime -ahmattien viihdykettä, vaan kyllä tämä kirja on enemmänkin katsaus suomalaiseen rikoshistoriaan sekä suomalaisen poliisityön historiaan. Samalla se antaa lukijalleen mielenkiintoisen kurkistuksen tärkeään työhön monien suurien otsikoiden takana.

”Jokainen surmatyö on aina raaka ja julma, tämä on tietenkin selvää. Toisen ihmisen hengen riistäminen on raaka ja julma teko, teki sen millä tavalla tahansa. Mutta rikosnimikkeestä päätettäessä on eroa sillä, lyödäänkö ihmistä äkkipikaistuksissa puukolla kerran sydämeen, vai onko  teossa jotain muutakin mukana.”

Juha Rautaheimo: Hermo, murharyhmän mies. Siltala. 2019. Äänikirja: 12t 13 min. Lainauksete-kirjasta.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

Suomen taiteen kultakausi on ehtymätön kultakammio, josta aina löytyy jotakin uutta ja johon en kyllästy ikinä. Olen ollut hurjan kiinnostunut Järnefelteistä, erityisesti Elisabetista sekä Ahoista. Tein jopa gradunikin Venny Soldan.Brofeldtin herännäisyydestä kertovista maalauksista teologisesta näkökulmasta. Jos kirjan kansissa vilahtaa nimet Järnefelt, Aho, Soldan tai Sibelius, kirja päätyy aivan taatusti näppeihini jotakin kautta. 

Olin aiemmin ostanut Konttisen kirjoittaman kirjan Aino Sibeliuksesta, mutten jostakin syystä ollut ehtinyt lukea sitä. Aavistelin kirjassa olevan paljon tuttua asiaa jo entuudestaan, mutta jospa äänikirjana kuuntelisin? Lukijana on vielä mitä mainioimmin kirjaan sopiva Erja Manto.

Mutta asiaan. 

Aino Sibelius on ihminen, joka ei varmaankaan juuri esittelyjä kaipaa. Hänet tunnetaan suuren miehen vaimona, mutta kuka hän todellisuudessa oli? 

Riitta Konttisen kirjoittaman kirjan jälkeen huomaa Ainon olleen kaikkea muuta kuin pieni, hento nainen miehensä varjoissa. 

Kirja kulkee alusta lähtien hyvin kronologista polkuaan Ainon sukutaustasta lähtien, läp lapsuuden ja nuoruuden kohti aikuisuuden vuosia ja vanhuutta. 

Mutta ihan näin lyhyesti Ainon elämää ei voi paketoida.

Aino oli monin tavoin lahjakas ja etevä nainen, lähtöisin taiteellisesta monilapsisesta suomalaisvenäläisestä aatelisperheestä. Äiti Elisabet oli perheen sydän, joka nautti taiteesta monin tavoin ja kannusti lapsiaan, vävyään sekä nuorta Juhani Ahoa taiteen parissa monin tavoin. Veljensä Armaan kautta Aino tapasi Jeaninsa ja avioliitto kesti, vaikka välillä tiukkaa teki. Aino oli, ehkäpä Jeanin onneksi, järjestelmällinen ja käytännöllinen ihminen. 

Aikuinen Aino luotsasi tytärkatrasta läpi vuosien heikon terveyden ja miehen viftailujen välillä rasittaessa. Tukena hänellä oli oma perhe, äiti, sisarukset perheineen ja Ainolaan muutettuaan Tuusulanjärven taiteilijayhteisö. Ihan täysin vakan alle Ainon omat lahjat eivät jääneet, hän oli matemaattisesti ja kielellisesti taitava ihminen. Hän käänsi kaunokirjallisia tekstejä, mm. ranskasta novelleja Päivälehteen ja puhtaaksikirjoitti Ahon tekstejä, mutta moni homma jäi avioliiton myötä. Luopuminen rakkaasta omasta työstä ei ollut helppoa, vaikka muuta hommaa Ainolla riitti valtavasti. Ainolan puutarhasta tuli oma rakas paikka murheiden purkamiselle ja luovuuden toteuttamiselle. Puutarha oli välttämätön myös raskaasti velkaantuneen taiteilijaperheen taloudessa. 

Kirjassa henkilöitä vilisee paljon, mutta uskoisin, että ensi kertaa kultakauteen sukeltava saa hyvin kiinni siitä, kuka kukin oli ja mitä teki. Konttisen tapa kirjoittaa on elävä ja helposti ymmärrettävä. Erityisesti Ainon ajan sanonnat ja kieli on hupaisaa kuunneltavaa.  Hän on tehnyt huiman pohjatyön sukeltaessaan Ainon elämään, arvostan sitä suuresti. Erja Manto lukee kirjaa hyvin värikkäästi eläytyen, sitä oli ilo kuunnella. 

Voi mikä aarre tämä kirja onkaan! Nautin tästä kirjasta aivan valtavasti. Vaikkei Aino olekaan ehkä se kaikista suurin suosikkini, ja kirjassa oli paljon ennestään minulle tuttua, sain silti tästä kirjasta paljon. Pieni ja pippurinen Aino teki, kesti ja eli aivan toisenlaisessa ajassa kuin me, mutta siitä huolimatta me voimme oppia häneltä jotakin ainutlaatuista: se, että taiteen eteen annettu on hintansa arvoista.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius. Siltala. 2019. Lukija Erja Manto. 22 t.