Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

”Aika monella on harha, että me ollaan lakimies, lääkäri ja oikeusaputoimisto, ja kun me soitetaan yksi puhelinsoitto, niin alkaa asiat järjestyä. Se ei tietenkään mene näin.”

Politiikasta voi kirjoittaa kuivasti tai mielenkiintoisen jouhevasti. Tämä kirja on jälkimmäistä sarjaa. Tässä kirjassa kuuluu ihmisen ääni työstä, jossa harvoin kukaan kuuntelee ääntä asian takana.

Kuka oikeastaan haluaa yhden maamme huonoimmin arvostetun ammatin, jossa olet koko ajan vaarassa joutua minimalistisen pienestä rikkeestä juorulehtien lööppeihin ja hurjimmillaan jopa potkujen kera työttömäksi?  Kuka haluaa olla jakamassa vain lämpimiä sanoja tehden taloudellisia leikkauksia?  Tai kuka haluaa olla töissä niin, ettei juuri ehdi nähdä perhettään? Elämässä voisi päästä paljon helpommallakin.

Kirja etsii vastauksia näihin ja moneen muuhun politiikan arkeen liittyvään kysymykseen. Blåfield ja Räty ovat haastatelleet kirjaa varten lukuisia poliitikkoja ja vaikuttajia. Ääneen pääsevät tavalliset kansanedustajat ja Arkadianmäen ulkopuoliset vaikuttajat. Sanansa pääsevät sanomaan muun muassa presidentti Tarja Halonen, ex. pääministeri Matti Vanhanen, kahteen kertaan eduskunnan jättänyt Osmo Soininvaara, yritysmaailmasta eduskuntaan tullut Sampsa Kataja ja nykyinen työ – ja oikeusministeri Jari Lindström. Puolueiden ulkopuolella politikoivat Jasper Pääkkönen ja Paleface kertovat, miksi eivät lähde vaaleihin. Kirjassa osoitetaan, ettei kaikista vaikuttajista tule poliitikkoja, vaan osa heistä häärää kulisseissa. Sillä, joka kirjoittaa puheen ensimmäisen version, on yllättävän paljon sanavaltaa.

Kirja on kurkistus siihen työhön, joka meille näyttäytyy Suuressa Salissa käytyinä väittelyinä ja uutisissa kerrottuina leikkauslistoina.  Nurinaa saa yksityisyyden puute, tavallisen elämän katoaminen ja pieni palkka.  Suuren osan pohdinnasta kirjassa haukkaa myös poliitikkojen ja median suhteen pohtiminen. Kirja ei silottele kansanedustajan arkea eikä peittele sen huonoja puolia. Blåfieldin ja Rädyn haastattelemat ihmiset eivät halua näyttää työstään vain sen huonoja puolia.

”Jostain syystä poliitikolta edellytetään enkelimäistä käytöstä yksityiselämässä. Jotta pystyt säätämään jotain lakeja, sun pitäisi olla hyvyyden perikuva. ”

 Kuka hullu haluaa poliitikoksi?-kirja kannattaa lukaista, jos harkitsee poliittista uraa. Se avaa uudella tavalla politiikkaa myös poliittiselle penkkiurheilijalle tai yhteiskunnan toiminnasta kiinnostuneelle.

Raflaavaan otsikkoon kirja ei anna suoria vastauksia vaan enemminkin jättää kysymyksiä ilmaan. Kirjan luettuani en pidä poliitikkoja yhtään sen hullumpina kuin ennen, vaan sitkeinä puurtajina. Politiikka vaatii kovanahkaisuutta, pitkää pinnaa ja valtavaa sisäistä paloa työhön, jota niin harvat arvostavat, mutta jota ilman tämä yhteiskunta ei pyöri.

”Valtiomieheksi nousevat vain harvat, ja heitäkin kehutan vasta nekrologeissa.”

Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2015, 245 s

Sofi Oksanen: Norma

”Tällä taikasauvalla tehdään unelmista totta. Me olemme pappeja, kätilöitä, terapeutteja, lääkäreitä, siirtymäriittien suorittajia, me käärimme naiset foliosuikaleisiin, pyyhkeisiin, kappoihin, pesemme popis vanhan elämän ja lähetämme heidät kohti uutta. Meistä riippuu elämän käännekohtien onnistuminen. Parasta tietenkin on se, että naiset ovat valmiita maksamaan hyvästä tukasta mitä hyvänsä, jos pääsevät sellaisen makuun.”

Sofi Oksanen on lempikirjailijani ja yksi suurimmista esikuvistani. Sofin viidettä kirjaa odotin jännityksellä. Millainen Viro-tarina tällä kertaa on luvassa? Normastahan ei tihkunut juuri mitään tietoa ennen ilmestymistään. No, ei tullut Virosta kertovaa tarinaa, tuli moderni Tähkäpää.

Kirjan päähenkilö on Norma – niminen nuori nainen, jonka Anita - äiti on jäänyt metron alle. Tarina alkaa Anitan hautajaisista. Norma yrittää löytää syyn äitinsä itsemurhaan ja lopulta hänelle paljastuu äitinsä puuhista seikka jos toinenkin.

Norma ei ole ihan kuka tahansa. Hänen hiuksensa kasvavat huiman määrän vuorokaudessa ja sen lisäksi hän pystyy lukemaan ihmisistä eri asioita. Hiusten kasvun salaisuutta Norma ja hänen äitinsä ovat varjelleet vuosikausia. Norma ei ole sukunsa ainoa tähkäpää, vaan tarinassa kulkee mukana esiäiti Eva. Tai onko hän sittenkään esiäiti sanan biologisessa merkityksessä? Äidin jäämistöstä löytyy yllättäviä vastauksia. Samalla hän saa tietää mitä on tapahtunut Anitan hyvälle ystävälle.

Kepeän kuuloiseen tarinaan on upotettu yhteiskunnallisesti kaksi hyvin tärkeää ja räikeää asiaa: hiuspidennyksiin ja kohdunvuokraukseen liittyvät eettiset ongelmat. Tutkiessaan äitinsä kuolemaa Norma huomaa olleensa itsekin osa hiusbisnestä ja Lambert- nimisen hämäräpuuhilla elävän perheen jahtaama.

Norma on kielellisesti hyvin värikäs, mutta jos kaipaa jotakin kevyttä ja nopeaa luettavaa, Norma ei ehkä ole siinä tapauksessa paras valinta. Päähenkilöitä on paljon ja kirjaa pitää lukea ajatuksella, että pysyy kiinni juonessa.

Sofi ei petä tälläkään kirjalla, hän haluaa herättää keskustelua.  Norma on hyvin kirjoittajansa oloinen, rohkea ja kantaaottava teos, jossa pahaa ei näytetä hyvänä ja jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Suoraan ja kaunistelematta.

”Lambert ja blondi olivat onnellisia. He kulkivat käsi kädessä ympäri maailmaa jakamassa lisää onnea muille pariskunnille ja surua toisille, haikaroita oikealle, viikatteita vasemmalle. Silti Norma ei ymmärtänyt, mihin äiti oli tarvinnut videota Allasta katsastamassa mahdollisia synnyttäjiä.”

Sofi Oksanen:  Norma. Like, 2015, 303s.

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja

”Me joudumme sietämään tätä koko ikämme.  Me emme voi vetäytyä syrjään ja ryhtyä yksityishenkilöiksi niin kuin poptähdet ja poliitikot voivat.”

On vaikeaa olla kuninkaallinen. Eikä sellaiseksi ole helppo tulla.

Syntyjään Sonja Haraldsen, Norjan nykyinen kuningatar, tietää tämän omakohtaisesti.  Sonja syntyi aivan tavalliseen norjalaisperheeseen. Hänen lapsuutensa ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sisaren sodanaikaiset traumat sekä isän kuolema varjostivat tulevan kuningattaren nuoruutta. Sonja oppi jo nuorena ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja perheen yrityksen asioista. Hän hankki nuorena hyvän koulutuksen ja kielitaidon.

Ennen avioitumistaan Sonja ja Harald seurustelivat 9 vuotta. Sonjan tausta aiheutti paljon jännitteitä ja puheita. Kruununprinssi Haraldin avioaikeet jakoivat 1960-luvulla Norjan kahtia. Isä kuningaskin suhtautui niihin hyvin nihkeästi.  Vasta kun prinssi uhkasi luopua kruunusta, hän sai luvan mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa.

Sonjalle nousu valtaistuimelle ei ollut helppoa. Kuningattaren paikka oli ollut tyhjänä vuosikymmenet, mutta kansanomainen ja aateliton Sonja valloitti muut monarkit ja ennen kaikkea oman kansansa. Mentyään naimisiin hän sai taistella miesvaltaisessa hovissa saadakseen oman toimistotyöntekijän tai oman huoneen.  Naisten oikeuksien puolesta taistelu ei jää vain häneen itseensä, vaan hän on parantanut myös merkittävällä tavalla naisten asemaa Norjassa. Kuningattarena Sonja on ahertanut myös Norjan tunnettavuuden edistämisen eteen yritysmaailman, matkailun ja kulttuurin saralla. Kirjassa yritetään luoda lukijalle kuvaa, ettei kuninkaallinen perhe ylenpalttisesti tuhlaa valtion varoja. Välillä tuntuu hiukan huvittavalta, että hallitsijaperhe kuvataan melkoisen varattomana, kun he kamppailevat valtion myöntämien määrärahojen kanssa. Kolloenin mukaan Norjan hallitsijahuone on ollut eurooppalaisittain kaikkein vähämenoisin.

Tällä hetkellä 78-vuotias Sonja on minusta ikinuori ja ikienerginen. Hänen elämäntyönsä on mittava, ja tämä kirja antaa sille arvoisensa kertomuksen. 377 sivuun ei ole mahdutettu skandaalinkäryisiä paljastuksia, vaan asiat on kerrottu suoraan kuningattaren näkökulmasta. Yllätyin hieman siitä, ettei kirjassa ei mainittu sanallakaan 2011 tapahtumia, Breivikiä tai kuningattaren tunnelmia aiheesta. Sonjan elämäntarina on, jos ei nyt tuhkimotarina, niin kuitenkin tarina siitä miten sitkeys palkitaan.

”Sonja oli kuin luotu raivaamaan tietä seuraajilleen. Hänessä voi havaita samaa voimaa ja päättäväisyyttä kuin kaksi vuotta nuoremmassa Gro Harlem Brundtlandissa ja muissa tämän kaliberin naisissa, joten hän on selvästi ollut kuningashuoneen uudistamisen liikkeellepaneva voima ja saanut aikaan sen, että entinen patriarkaalinen leskimiehen ympäristö on alkanut muistuttaa ulkopuolellaan olevaa avointa ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. ”                 

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja, WSOY, 2013, 377s

  

                      

Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja Halmeen tarina

”Tony esitteli asuntoaan isännän elkein. Hän neuvoi yksityiskohtaisesti mistä Katja löytäisi keittiö- ja siivousvälineet, pyykkäystarvikkeet ja alakertaan sijoitetun taloyhtiön yhteisen pesukoneen. Kun Katja ei heti osannut tarttua toimeen, Tony huomautti asiasta niin painokkaasti, että hän viimein tajusi, mikä oli pelin henki: kun mies tuo pöytään leivän, nainen kokkaa, siivoaa ja pesee pyykkiä. Tästä periaatteesta Tony ei tinkinyt koskaan.”

Tämä kirja sai minut välillä hyvin vihaiseksi. Vihaiseksi siksi, että tämä tarina on totta.

Kirjan päähenkilöinä ovat koko kansan tuntema nyrkkeilijä ja kansanedustaja Tony Halme ja hänen vaimonsa Katja. Katja oli Tonyn tavatessaan pikkukaupungin turvattua elämään elänyt parikymppinen nuori nainen. 13 vuotta vanhempi Tony piiritti häntä ahkerasti, osteli ruusuja, tarjosi illallisia ja pikakihlasi tämän. Edessä oli muutto Yhdysvaltoihin. Siellä odotti häät ja aivan uusi elämä.  Tony oli siinä vaiheessa jo kuuluisa mies ja Katja oli otettu, kun Tonyn kaltainen julkkis tahtoi tavallisen maalaistytön vaimokseen.

Vähitellen kaikki muuttui ja Katjan elämä kiristyi kiristymistään. Kotona alkoi olla räjähdysaltista. Tony sai raivokohtauksia milloin mistäkin asiasta: Tonyn mielestä nainen ei voi olla kaveri yhdenkään miehen kanssa tai jos Katja vahingossa unohti ostaa miehensä kirjoittamasta ostoslistasta jotakin. Tony puuttui aivan kaikkeen mitä mieleen voi juolahtaa, morsiamen hääpuvunkin tuli olla hänen standardinsa täyttävä. Katja sai olla koko ajan varpaillaan ja kiltisti kantaa ruoat miehensä eteen ja toteuttaa tämän pienimmänkin oikun. Kaiken vaivan palkaksi hän sai kuulla hurjan määrän solvauksia ja lopulta pelätä henkensä puolesta. Sen verran paljon Tony riehui kirveen ja aseiden kanssa. Avioeroa miettivälle Katjalle Tony kertoi naisen päätyvän katuojaan, jos tämä jättää miehen. Kuitenkin vuosien kypsyttelyn jälkeen Katja lähtee, jättää Tonyn eikä pääty katuojaan, vaan päätyy toipumaan traumaattisesta avioliitostaan kohti itsenäistä elämää.

”Tolla ämmällä ei ole latin latia taskussa! Se on maalainen ja vain mun ansiosta jotain. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, ellei se olis MUN muija.”

Salomaa kulkee läpi Halmeiden kotoa nyrkkeilykehien ja Halmeen saaman hurjan äänivyöryn kohti vääjäämätöntä loppua.  Halme oli vahvasti riippuvainen päihteistä ja ne veivät hänet teho-osastolle ja rikosrekisteri venyi entisestään. Järkähtämättömällä vallanhalullaan hän halusi paikata lapsuutensa syviä haavoja.

Tässä kirjassa on hiukan tilityksen makua, mutta paljastuskirja se ei ole. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta sillä ei mässäillä. Väkivallan värittämän alun vastapainona kirjan loppupuolella etsitään psykologian keinoin vastauksia Tonyn sekä Katjan käytökseen. Tämän kirjan suurin ansio on siinä, että se antaa toivoa selviämisestä. Katja ei taatusti ole ainoa väkivaltaisen avioliiton kokenut nainen. Eikä Tony ole ainoa traumaattisen lapsuuden kokenut päihteisiin vajonnut mies. Paljon on tehtävissä, ettei niin enää kävisi kenellekään.  

Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja halmeen tarina, Otava, 2015, 220s.

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous

 ”Minun nimeni on Linus Jonkman. Olen introvertti. Elämääni mahtuu muutamia käänteentekeviä tapahtumia, ne vain eivät ole koskaan tapahtunut oikeasti. Minun olemisessani ja elämisessäni merkityksellisimpiä ovat pääni sisäiset tapahtumat. Kuvitelmat, tarinat ja pohdinnat ovat minun turvallinen kotilieteni aikakaudella, jolloin itsensä korostaminen, ainainen verkostoituminen ja ryhmätyö ovat normeja ja jolloin ulkoasu myy enemmän kuin sisältö, eikä nyt puhuta pelkästään kirjoista. "

Tämä kirja tuli vastaani jostakin lukemastani nettiartikkelista. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta, kurkkaus kirjaston sivuille, varaus ja kirjaa odottamaan. Alkuun ajattelin kirjan olevan jokseenkin tylsä tietokirja, mutta kirja olikin kaikkea muuta. Tietokirja kyllä, mutta ei todellakaan tylsä. Parin sivun jälkeen suorastaan hihkuin: tämä kirjahan kertoo minusta.

Yleensä kun sanan irtovertti googlaa, näytölle ilmestyy lista Breivikiin liittyvistä artikkeleista.  Yhdysvaltalaisessa psykologiyhdistyksessä on jo pohdittu pitäisikö introversio siirtää mielenhäiriöiden listalle. Introversio on persoonallisuuspiirre, jolle on ominaista se, että ihminen voimaantuu saadessaan ajatella kaikessa rauhassa. Jonkmanin tapa esitellä aihettaan on hyvin maanläheinen: hän käyttää esimerkkinä itseään ja perhettään. Mies introverttina todella tuntee aiheensa. Hän poistaa monia turhia käsityksiä ja myyttejä aiheen ympäriltä. Jonkman antaa myös työkaluja miten selvitä ekstrovertissä maailmassa omana itsenään – introverttina. 

”Kun astuu ulos introvertistä kaapista, tärkeintä ei ole muiden ihmisten suhtautuminen sinuun. Tärkeintä on, miten itse suhtaudut itseesi. ”

Tässä verkostoitumisen, avokonttoreiden, kännyköiden ja ryhmätöiden luvatussa maailmassa introvertit väsyvät. Introvertti on erittäin hyvää pataa yksinäisyyden kanssa, inhoaa yllätyksiä ja suuria ihmismassoja. Introvertti on ani harvoin yksinäinen sanan kielteisessä merkityksessä eikä ei tarvitse ulkoista maailmaa virikkeidensä lähteeksi. Taiteellisella ilmaisulla ja introversiolla onkin vahva yhteys.

Jonkmanin elämänmakuinen kirja on perusteellisen hauska tietopaketti introverttiudesta. Kirjassa on hitusen selfhelp-kirjan makua, mutta se ei sitä haittaa. Joka luvun lopussa on lyhyt yhteenveto ekstroverteille. Jonkmanin mielestä heille on turha kirjoittaa, ekstrovertit ovat liian kiireisiä lukemaan leijalautailun, zumbaamisen ja lattekahvittelun lomassa.

Kirjan lopussa on testi, jolla voi testata oman introverttiutensa. Ja kyllä, minussa on aimo annos introverttia, tosi ekstrovertein maustein.  Mitä muuta voikaan olettaa kirjoja alati ahmivasta lukutoukasta, jonka lempihetkiä on olla kotisohvalla uppoutuneena kirjaan YleKlassisen soidessa taustalla. Monia se on kummastuttanut, puhututtanut ja useasti myös ärsyttänyt, mutta, anteeksi nyt vain, minä olen sellainen – introvertti.

”Setvitäämpä perusteellisesti introversion väärin ymmärretyintä puolta. Minä en inhoa muita ihmisiä. Yleisesti ottaen ihmiset ovat mielenkiintoisia, mukavia, hauskoja ja lahjakkaita. Minulla vain ei ole kovin suurta tarvetta olla tekemisissä heidän kanssaan.”

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous, 2015, 296s

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

” Seuraavassa kuussa kuningas ilmaisi oman kantansa saamiinsa ylistyksiin puhujantaidoistaan vastatessaan onnittelukirjeeseen, jonka hän oli saanut vanhalta ystävältään Louis Greigiltä: ”Se oli toista kuin ennen vanhaan, jolloin puhuminen oli minusta helvettiä”, hän kirjoitti.”

Viime viikolla Englannin kuningatar Elisabet II ohitti esiäitinsä Viktorian ennätyksen maansa pisimpään hallinneena monarkina. Elisabet tunnetaan hillityn hienosta olemuksestaan ja taidokkaasta esiintymisestään. Toisin oli hänen isänsä kohdalla, Yrjö VI:lle esiintyminen oli painajaista.

Prinssi Albert eli tuttavallisemmin Bertie oli änkyttänyt lapsesta lähtien. Häntä oli sen vuoksi pidetty tyhmänä. Prinssi oli ujo, kärsi huonosta itsetunnosta ja kammosi mikrofoneja. Hän joutui asemansa takia pitämään paljon puheita ja esiintymään jjulkisuudessa. Lehdet revittelivät julmia otsikoita epäonnistuneiden puheiden jälkeen. Monet hoidot ja hoitajat kokeilleena prinssi alkoi olla epätoivoinen. Hänen vaimonsa houkutteli prinssin tapaamaan vielä yhtä terapeuttia, Lionel Logueta. 

Australialaissyntyinen Lionel Logue oli itseoppinut puheterapeutti. Hän oli opiskelut muun muasa ilmaisutaitoa ja näyttelemistä. Logue oli saanut menetelmillään mainetta kotimaassaan, mutta muutto Lontooseen mullisti hänen elämänsä. Vuonna 1926 potilaaksi ilmestyi silloinen Yorkin herttua, prinssi Albert. Hänellä oli väärä hengitystekniikka ja lapsuudessa koettu kiusaaminen oli jättänyt jälkensä. Herttuan oli erityisen vaikeaa ääntää hänelle arkipäiväisiä sanoja, kuten kuningas ja kuningatar. (king, queen) Logue halusi murtaa miesten väliset säätyerot ja tavata prinssiä vastaanotollaan, koska halusi heidän olevan samanarvoisia rennon suhteen muodostumisen takia.

Herttua oli ahkera potilas ja hän treenasi paljon. Mediakin alkoi kiinnittää huomiotaan hänen parantuneeseen puhetyyliin. Hämärän peitossa oli se, miten muutos oli mahdollista. Vähitellen Logue alkoi nimekkään potilaansa ansiosta saamaan Lontoossakin mainetta, mutten koskaan rikastunut praktiikallaan.

Herttuan isän kuoltua kuninkaaksi tuli tämän huikentelevainen veli, joka lopulta luopui kruunusta. Prinssi Albertista tuli vasten tahtoaan kuningas. Se tiesi lisää paineita, vastuuta – ja puheita. Logue sai suunnata palatsiin tämän tästä kuningasta tukemaan. Hän ei tyytynyt vain auttamaan puheiden pidossa, vaan puuttui myös niiden sisältöön. Toinen maailmansota vankensi entisestään Loguen roolia hovissa. Vuosien palvelus ei tuonut ritarin arvoa, mutta kuningasta 15 vuotta vanhempi Logue nautti kuningasperheessä valtavaa arvostusta.

Jälkeenpäin Logue kätteli kuningasta ja onnittelujen jälkeen kysyi, miksi tuo tietty kirjain oli ollut oniin ongelmallinen. Tein sen tahallani”, kuningas vastasi virnistäen. Tahallanne?” Logue kysyi epäuskoisena. Kyllä. Jos en tee virheitä, ihmiset eivät ehkä tiedä, että puhuja olen minä.””

Toinen kirjan kirjoittajista, Mark Logue, on Lionelin pojanpoika, joka alkoi vasta Kuninkaan puhe -elokuvan myötä tutkia isoisänsä vaiheita. Kirja perustuu pitkälti Loguen omiin muistiinpanoihin terapiasta ja kirjeisiin, mutta sisältää myös elämäkerrallista tietoa terapeutista ja hänen potilaastaan sekä historiallisista olosuhteista, jotka vaikuttivat tapahtumiin. Yrjö VI hallitsi hyvin synkkänä aikakautena ja hänen peräänantamaton otteensa sekä vastuuntuntonsa hänelle vastenmielistä asemaa kohtaan tekee tästä kirjasta erityisen kiinnostavan. Kirja nostaa kuninkaan hetkeksi jalustaltaan maan kamaralle olemaan yksi meistä. Mies, jonka kanssa aateliton, maahanmuuttajataustainen mies voi ystävystyä.

Punainen valo välähti neljä kertaa ja sammui sitten: aloitussignaali oli annettu. Kuningas otti kaksi askelta kohti pöytää, ja Logue puristi tätä käsivarresta hyvän onnen toivotukseksi. Ele paljasti paljon näiden kahden miehen suhteen läheisyydestä: kenelläkään ei ollut lupa koskettaa kuningasta käskemättä tuolla tavoin.”

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen,

Otava, 2011. 230 sivua.

Enni Mustonen : Emännöitsijä

- Ida se on vaan kaunistunut, Janne – herra yltyi kehumaan, kun vihdoin toin totiprikan ja vadillisen munavoileipiä ateljeerin pöydälle. - Enkös vaan hommannut sinulle hyvän huussan, Atte! - Idasta saa joku vielä hyvän vaimon, kuulin Albert – herran naurahtavan, kun lähdin kyökkiin korvat punaisina. - Sitten joskus, kun minä olen kuollut.”

Tätä kirjaa olen odottanut pitkään. ”Syrjästäkatsojan tarinoita” -kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet mukaansatempaavia enkä vähempää odottanut tältä kolmannelta osalta. Suomen taiteen kultakausi on suuri intohimoni ja kun tämän kirjan ensimmäisellä sivulla vastaan tuli graduni päähenkilö Venny (Soldan-Brofeldt), niin olin aivan tarinan lumoissa.

Kirjan päähenkilö on Ida. Pieni orpo paimentyttö ja lapsenpiika on kasvanut aikuiseksi ja on edennyt jo emännöitsijäksi Albert Edelfeltin ateljeeseen. Ida aito, rehti ja ahkera tyttö, joka on tarkka säädystään, pitää lukemisesta ja käy usein Kansankirjastossa. Ida oppii paljon taiteesta pestinsä edetessä ja pitää taidetta parhaana keinona vastustaa venäläistä sortovaltaa. Sen kummemmin poliittinen hän ei ole.

Kirjan toinen päähenkilö ei ole sen vähempää kuin Albert Edelfelt itse. Luvassa on taiteilijajuhlia ja luomisen tuskaa taiteellisen työn ääressä, uteliaita naapureita, romansseja ja valtakunnan poliittisia kiemuroita. Suomessa eletään kuohuvia vuosia, taiteilijat ottavat työllään osaa politiikkaan ja vastustavat venäläistämistoimia jyrkästi. Kirjan sivuilla vilahtaa tuon ajan taiteilijoita varsin kattava joukko. Mukana on Juhani Aho, Jean Sibelius, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Aino Acte ja moni muu. Ida kulkee mukana näissä karkeloissa työnsä puolesta: hän passaa tottuneesti varsin värikkäitä herroja ja välillä rouviakin, siivoaa, pyykkää, laittaa ruokaa ja hoitaa isäntäänsä.

Albert-herra on maailmanmies, komea, suosittu, mutta onnettomassa avioliitossa ja kivulloinen. Ajan kuluessa Idalta jää Albertin perästä herra-titteli pois. Isännän ja piian yhteisen salaisuuden tuloksena yllättävä tapahtuma muuttaa nuoren naisen elämän. Kirjan lopussa Idan matka johtaa jälleen Paimentytön aikaisten tuttavien luo apua hakemaan.

Kirjan kuvaaman ajan hengen mukaisesti osa herrasväen kommenteista on ruotsiksi eikä niitä ole suoraan käännetty. Tämän vuoksi kirjaa ei kannata jättää lukematta, vaikka oma ruotsin kielen taito olisikin päässyt ruostumaan.

Jos kiinnostuit Idan tarinasta,älä kuitenkaan aloita tästä kirjasta, vaan aloita Paimentytöstä. Idan matkassa pääsee tutustumaan Suomen historian mielenkiintoisimpaan ajanjaksoon hiukan toisesta näkulmasta. Mustonen onnistuu jälleen kerran kuvaamaan tuon ajan Suomea piikatytön silmin. Silmin ja käsin, joiden hiljaisella työllä tämän maan taiteilijoiden työtä on tuettu ja mahdollistettu.

Enni Mustonen : Emännöitsijä, 447 s. 2015, Otava