Roman Schatz: Saksalainen rakastaja

 ”Teille ei sitten näytä kelpaavan mikään. Ette halua venäläistyä, ette ruotsalaistua, ette saksalais – ettekä amerikkalaistua, se on ihan ymmärrettävää. Mutta miksi suomettumisestakin pitää tuntea jatkuvasti puolivillaista häpeää!”

 En ole radio-ohjelmien ystävä, mutta yksi ohjelma saa minut tekemään jokaviikkoisen poikkeuksen: Roman Schatzin Maamme-kirja. Schatzin ura ei ole rajoittunut vain mainioon radio-ohjelmaan, vaan hän on sen lisäksi kirjoittanut nipun kirjoja, joten ohjelman vannoutuneena fanina päätin tutustua miehen kirjalliseen tuotantoon.

”Heitä on tällä hetkellä neljätoista. Kuin lestadiolaisperheen lapset he seisovat rivissä puhtaina, terveinä ja suihkunraikkaina. Jokainen on vähän eri tavalla vihreä kuin vierustoverinsa, jokainen seisoo itsenäisenä omassa valkoisessa muoviruukussaan, ja yhdessä he muodostavat pienen, mutta tiheän liikuteltavan viidakon, jossa voin tarpeen vaatiessa tuntea itseni trooppiseksi pedoksi.”

Roman Schatz on yksi kuuluisimpia maahanmuuttajiamme ja häntä pidetään Suomen ”virallisena” saksalaisena. Schatz on ehtinyt asumaan Suomessa jo neljännesvuosisadan. Tuossa ajassa hän on tutustunut Suomeen varsin perusteellisesti, mutta hän silti katsoo suomalaisuutta hiukan eri tavalla kuin ns. kantasuomalaiset. Kahden maan kansalaisena Schatzilla on näköala, joka tavalliselta suomalaiselta puuttuu. Saksalaisetkin ovat oivaltaneet Schatzin, hän on haluttu suomalaisuuden kommentoija entisessä kotimaassaan.

Siispä, saksalaisin silmin totuus Suomesta kokemuksen syvällä rintaäänellä. Saksalainen rakastaja on kokoelma eri lehdissä jo aiemmin ilmestyneitä kolumneja.  Niitä ei ole pituudella pilattu, mikä tekee niistä perin luettavia. Schatzin kirjaa lukiessa saa monesti naurahtaa, mutta myös nyökkäillä, että tällaisiahan me suomalaiset oikeasti olemme. Mies on oikeassa analysoidessaan muun muassa avioeroja, suomalaista hiljaisuutta, politiikkaa ja julkisuutta. Schatzin nerokkaat kolumnit eivät ole kovin syvällisiä eikä raskaita, mutta ne laittavat lukijansa miettimään suomalaisuuden syvintä olemusta.

Roman Schatzin kirja on yhtä oivaltava elämys kuin miehen radio-ohjelma. Tartu siis rohkeasti tähän kirjaan, mamusetä Schatzin pohdinnat tekevät hyvää kenelle tahansa arkiseen elämäänsä urautuneelle suomalaiselle. Sieltä urasta tekee välillä hyvää nousta vähän katselemaan ympärilleen ja laajentaa näkökulmia, ettei ura pääse syvenemään  niin syväksi, ettei sieltä näe muuta kuin seiniä. 

”Ja nyt, vain noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, Suomi on aivan erilainen maa kuin se, johon aikanaan muutin. Täällä paistaa nykyään aurinko, eurooppalaisia, aasialaisia ja venäläisiä turisteja vilisee joka paikassa. Suomen kaupungit muuttuvat kesän ajaksi suuriksi terassiravintoloiksi, televisiosta tulee länsimaisen tosi-tv- ja muun idioottiviihteen ehdotonta kermaa, Suomen ministereillä alkaa olla seksiin eikä Neuvostoliittoon liittyviä skandaaleja, hävittäjäkoneet ostetaan nykyään Yhdysvalloista ja panssarit taas Saksasta, ja uskomatonta mutta totta, Suomi on jopa voittanut Euroviisut.” 

Roman Schatz: Saksalainen rakastaja

Arktinen Banaani 2011. 202 s.

Jens Andersen: Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä

”Elämä oli lyhyt, ja oli leikittävä niin kauan kuin vielä saattoi leikkiä.”

Kuka voisi vastustaa Peppi Pitkätossua? No en minä ainakaan. Peppi on ollut minusta aina yksi upeimmista hahmoista koskaan. Opiskeluvuosinani kaverini nimittivät minut Pepin, pikku Myyn ja Tikrun risteytykseksi – kaikki satumaailman kauhukakarat samassa paketissa.  Tuosta kunnianimestäni en ole luopunut - enkä aio luopua.

Tämän kirjan takakannessa on teksti: ”Tiedätkö, miten Peppi Pitkätossu syntyi?” No, en tiennyt. Siispä oli tartuttava kirjaan ja otettava selvää, miten yksi alter egoni on saanut alkunsa. Odotukset olivat korkealla:   selatessani kirjaa kaupassa silmiini osui kuva, jossa Astrid on kiivennyt puuhun – aikuisena. Ei siis mikään tavallinen täti. En kyllä olettanut Pepin keksijän olevankaan kovin tavis.

Kirja ei tuota tässä suhteessa pettymystä. Reilussa 400 sivussa lukijalle luodaan kuva aika epätyypillisestä äiti-ihmisestä. Astrid ei osoittautunut vain lahjakkaaksi kirjailijaksi, vaan myös hyvin epäsovinnaiseksi ja rohkeaksi ihmiseksi ilmaisemaan mielipiteitään koskivat ne sitten lapsia, kirjallisuutta tai politiikkaa.

Astrid Lindgren (os. Ericsson) (1907–2002) syntyi Samuel ja Hanna Ericssonin uskovaiseen maanviljelijäperheeseen. Auvoisesta lapsuudesta ei kerrota paljoakaan, mutta kun nuori Astrid alkaa seurustella eroavan ukkomiehen kanssa ja saa tälle lapsen, niin johan Andersenin kynä alkaa viuhua: nuoren neiti Ericssonin edesottamuksiin paneudutaan sitäkin innokkaammin.

Vaikka kirjallisella sektorilla meni hyvin, Lindgren ei säästy perhehuolilta myöhemminkään. Lasse-pojan syntymä ja siihen liittynyt piilottelu haukkaa ehkä hiukan liian suuren sivumäärän. Mutta kyse on elämänkerrasta eikä kirjallisuustutkimuksesta, joten sallittakoon pitkä selvitys. hän sai Lassensa luokseen ajan mittaan, meni naimisiin ja sai toisen lapsen. Avioliitto natisi liitoksistaan puolison uskottomuuden ja juomisen takia. Astrid jäi leskeksi varsin nuorena.

Vaikka omassa perheessä meni välillä miten meni, Astrid jaksoi sinnikkäästi seurata ympäristöään ja merkitä asioita muistiin: Astrid tarkkaili paljon ja teki havainnoistaan muistiinpanoja. Sotavuosina hän kirjoitti valtavasti sodan tapahtumista ja Ruotsin asemasta. Hän inhosi avoimesti Hitleriä, Mussolinia ja Stalinia ja pilaili näiden kustannuksella. Sodan seuraamisen lisäksi hän teki muistiinpanoja omista lapsistaan. Muistiinpanojen lisäksi hän ehti kirjoittaa valtavan määrän kirjeitä.

”Astrid Lindgrenin tuotannolle lienee luonteenomaista se, ettei hän koskaan kirjoittanut mitään sellaista, mitä hän itse kutsui moraalisaarnoiksi ja pyhäkoulutarinoiksi.”

Elämäkerta avaa varsin kattavasti Astridin maailmaa, kirjoja ja niiden taustoja. Reiluun neljäänsataan sivuun on pakattu valtava tietomäärä Pepin, Eemelin ja monen muun tutun satuhahmon syntyvaiheista kirja kirjalta ja niiden luojan elämäntarina kulkee sulassa sovussa kirjojen  kanssa. Kirjassa myös paljastui Lindgrenistä varsin yhteiskunnallinen ja poliittinen puoli. Politiikkaakin hän teki omalla tinkimättömän viekkaalla tyylillään. Lindgren ei ilmeisesti pelännyt ketään, hänessä oli näyttämään kaapin paikka valtion herroillekin. Hän oli pasifisti, joka piti huolta niin lapsista, eläimistä kuin demokratiasta.

Elämäkerran on kirjoittanut tanskalainen kirjallisuudentutkija ja toimittaja Jens Andersen.  Lindgrenistä olisi taatusti saanut paljon räiskyvämmänkin kirjan, tämä oli ajoittain hiukan kuivahko ja vähemmän viihdyttävä, mutta en pidä kirjaa missään tapauksessa huonona. Eipä silti, kaikessa näki Andersenin valtavan työn arkistoiden ja haastattelujen parissa. Kuvia ja päiväkirjakatkelmia on runsaasti elävöittämässä jokseenkin kuivaa tekstiä.

Peppi ravisutti aikansa jäykkiä rakenteita. Niin teki myös Astrid, hän näytti ovelasti, että elämää ei pidä aina ottaa niin karmean vakavasti ja että erilaisuudellakin on tärkeä paikkansa yhteiskunnassa, jossa kaikki yritetään tunkea samaan muottiin.  

”Ei, ei tosiaankaan. Minulla ei ole mitään kuolemista vastaan. Mutta ei vielä huomenna. Sitä ennen minun pitää vielä tehdä kaikenlaista.”

Jens Andersen Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä, 

WSOY, 2016,  436s

Laura Save: Paljain jaloin

”En saata käsittää sitä, että kuolen. Että en koe enää kuin yhden joulun tai hyvällä onnella kaksi. Monet turhanpäiväiset asiat muistuttavat minua siitä, etten pääse kokemaan sitä kaikkea, minkä luulin vielä kokevani. Uusi kevättakki saa ajattelemaan, onko tämä nyt viimeinen kevättakki, jonka saan ostaa.”

Laura Save hakeutuu lääkäriin kipeytyneen polven takia. Siellä ei ollutkaan kierukkavamma, vaan osteosarkooma, reisiluuhun iskenyt syöpä. Tauti, johon hän on aina pelännyt sairastuvansa.

Siitä alkaa hänen kilpajuoksunsa kuoleman kanssa. Koko elämä muuttuu täysin, lääketieteen opiskelija joutuukin opiskelemaan lääketiedetä kantapään kautta, kun hoitoja ja lääkkeitä tulvii eteen kourakaupalla. Kotona on puoliso ja pieni lapsi, jotka joutuvat tasapainottelemaan omalla tavallaan syövän kanssa. Hoidot ovat rankkoja eikä tauti päästä otteestaan.

Silti Laura ei anna periksi. Hän kirjoittaa hoitojen aikana päiväkirjamerkintöjä, joihin kirja pohjautuu. Laura jatkaa opintojaan lääkiksessä, vaikka ei ole lainkaan varma ehtiikö hän koskaan valmistua. Hän kärsii ja kestää, tekee kaikkensa taudin voittamiseksi. Laura koettaa olla positiivinen ja katsoa tilannettaan toisin: hänen ei tarvitse pelätä dementiaa eikä hänen tarvitse koskaan pohtia urakehitystä tai kokea vaihdevuosia. Hän tulisi kuolemaan nuorena.

Kirja on myös hyvin fyysinen. Laura kuvailee varsin konkreettisesti kivun, hoitojen vaikutukset ja valtavan lääkevyöryn. Hän myös kertoo avoimesti syövän henkisestä puolesta ja millaista on valmistautua luopumaan elämästä. Hoitoon osallistuu Lauralle tärkeiksi tulevia lääkäreitä ja muita ammattilaisia, joiden ammattitaitoa hän ihailee vilpittömästi. Osastolta löytyy myös uusi ystävä ja kohtalotoveri: Katri.

Paljain jaloin on varsin koskettava kirja. Laura Save on jättänyt jälkeensä päiväkirjamaisen romaanin, joka ei peittele eikä vähättele, mutta ei myöskään mäsäile mitä on elää syövän kanssa. Kirjassa vilisee valtavasti lääketieteen termejä, mutta maallikkokin pysyy hyvin juonessa mukana. Kirjassa nousee voimakkaasti kysymys miksi. Sen Laura haluaisi tietää. Sen kyllä haluaisi lukijakin tietää, sen verran karmaiseva kirjassa kuvattu arki on. Laura toivoo kirjan lopussa, että ”Paljain jaloin” toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä. Ja että ihmiset eläisivät rohkeaa ja itsensä näköistä elämää. Oli se pitkä tai lyhyt.

”Käyn toistuvasti mielessäni kuolemaan liittyviä pelkojani. Tuleeko helvetillisiä kipuja? Joudutaanko ruokatorveeni tai henkitorveeni laittamaan stentti, jotta se pysyisi auki loppuun saakka? Pystynkö pahoinvvoinniltani syömään tai ylipäätään nielemään mitään? Tuleeko minulle etäpesäkkeitä aivoihin ja mitä siitä sitten seuraa?”

Laura Save: Paljain jaloin, Wsoy 2013, 380s

Heidi Köngäs: Hertta

”Sinä olet Suomen vihatuimman miehen tytär. Sinut haetaan täältä ihan pian, voit olla varma, syyte luetaan vaikka väärän värisistä silmistä ja hymykuopista jos muuta vikaa ei löydy.”

Hertta Kuusinen ei ollut kuka tahansa. Hän oli Otto Wille Kuusisen tytär ja aikansa yksi merkittävimpiä poliitikkoja. Viime talvena Yle esitti draamasarjan ”Punainen kolmio”, jonka kylkiäisenä tämä kirja on syntynyt. Sarja oli sekin kovin mielenkiintoinen, mutta poliittisempi kuin ”Hertta”.

Kirjassa ääneen pääsevät Hertta, Leino ja Riekki. Hertta Kuusinen on epäsovinnainen ja vahva nainen. Hertan elämässä aate menee kaiken edelle, hän jättää sen takia lapsensa lastenkotiin kun hän itse lähtee rakentamaan kommunismia Suomeen. Pari viikkoa Hertta sai olla vapaalla jalalla Suomessa, kunnes hän joutui vuosiksi vankilaan.

Kirjan alussa Hertta on juuri vapautunut vankilasta, tapaa Leinon ja rakastuu. Leino on tahollaan naimisissa, mutta mitä siitä, erotkoon! Hertta kun ei usko porvarilliseen avioliittoon eikä kovin paljon muuhunkaan ajan ilmiöihin. Hertta uhkuu intoa ja janoaa politiikan pariin. Hän uskoo lujasti aatteeseen ja työskentelee hurjasti ideologiansa puolesta. Hertta uskoo myös lujasti Staliniin, vaikka hänen on vaikeaa niellä uutisia tovereidensa katoamisista.

Sotien ja vankilavuosien jälkeen Hertta pinkoo eduskuntaan ja pääsee lopulta vallankahvaan kiinni. Aate menee taas kaiken edelle ja yksityiselämässä on taas edessä suuria muutoksia.

Kirjan toinen päähenkilö, Yrjö Leino, on vietävissä oleva mies. Naisten, Riekin ja lopuksi viinan vietävissä. Leino on myös koomisuuteen asti bakteerikammoinen ja neuroottinen. Hänellä on takanaan avioliittoja, lapsia, velkaa ja ties mitä. Leino pyörii Hertan kintereillä, hän myös piileskelee Hertan kanssa talvisodan ajan eikä osallistu jatkosotaankaan. Leinosta tulee ajan mittaan ministeri, mutta lopulta hän joutuu jättämään paikkansa.

Köngäs antaa äänen myös Etsivän keskuspoliisin entiselle päällikölle Esko Riekille. Riekin osuus tarinassa jää ehkä hieman irralliseksi. Hän etupäässä käskyttää Leinoa tekemään sitä ja tätä, yleensä asiat liittyvät Herttaan. Kirjailija luo lukijalle tulkinnan, jonka mukaan Leino oli lujasti Riekin talutusnuorassa ja toimi vasikkana. Oliko Leino oikeasti kavaltaja, mene ja tiedä. Kuitenkin Riekki tuo kirjaan näkökulman vastapuolelta. Hertan toimista ei todellakaan kaikki pitäneet ja Hertta tiesi sen.

Köngäksen teoksen pohjana on nippu historiallisia lähteitä, mutta kirja on fiktiolla väritetty. Kolmen kertojan vuoropuhelu on sujuvaa ja sopivan vaihtelevaa. Luettuani tämän kirjan iloitsin siitä, että meillä on Suomen historiassa nainen nimeltä Hertta Kuusinen. Kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua, jos on kiinnostunut poliittisesta historiasta tai hyvistä elämänkerroista. Tai ihan vaan huikeista naisista maamme historiassa. Sellainen kirjan Hertta on, enkä epäile lainkaan hänen oikeasti muuta olleen.

”Ymmärsin, että toveruus pitää sisälllään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin uskoin.”

Heidi Köngäs: Hertta, Otava, 2015, 285 sivua

Justyn Barnes, Julian Fellowes: Downton Abbey - Ohjeet palvelusväelle

”Oikeanlainen kumartuminen
Kun poimitte jotakin lattialta, välttäkää rojahtamatta kaksin kerroin vyötäröltä jalat suorina ja selkää liiaksi kaarelle taivuttaen alas yltääksenne.
Asettakaa toinen jalkateränne lyhyen askeleen päähän toisesta ja -pää ja selkä suorina – notkistakaa polvien ja reisien niveliä, kunnes ulotutte nostettavaan esineeseen asti. Palatkaa yläasentoon samalla tavalla, taaemmalla jalalla ylös ponnistaen.”

Kunnianarvoisa herra Carson, Downton Abbeyn hovimestari, pitää palvelijan ammattia maailman parhaana kutsumuksena.

Downton Abbey on hieno herraskartano ja sen taloudessa työskentelevä palvelusväen tulee hoitaa tehtävänsä vaivattoman arvokkaasti, taidolla ja ylpeydellä. Näin herra Carson ajattelee. Työ ei ole kuitenkaan niin helppoa miltä kuulostaa. Kuinka oikeastaan katetaan pöytä, koska poistutaan huoneesta äänettömästi ja jätetään lordi ja lady Grantham nukkumaan omaan rauhaansa, miten lady Maryn turkiksista huolehditaan ja mihin asuun kulloinkin on syytä pukeutua? Tämä herra Carsonin myötävaikutuksella tehty palveluskunnan käsikirja tarjoaa edellä esitettyjen ohella vastauksen lukuisiin muihin kysymyksiin.

Kirjan sisältö kattaa kaikki tärkeimmät Downtonin kartanon työtehtävät miespalvelijasta kamarineitiin, taloudenhoitajasta keittiöpiikaan ja niin edelleen. Jokaisen palvelijan työtehtävät on eritelty varsin yksityiskohtaisesti. Suurin osa ohjeista koskee viinien käsittelyä, vaatehuoltoa ja puhtaanapitoa, mutta löytyy kirjan sivuilta ohjeita palvelijan sopivaan käyttäytymiseen ja hygieniaan. Käsikirja sisältää kaiken tarvittavan Downton Abbeyn kartanon alakerran väelle.

”Palvelijana toimiminen on oman näkemykseni mukaan jalo kutsumustyö.”

Herra Carsonin mielestä palvelijat parantavat lääkärien ja hoitajien tavoin huolten ja vastuun rasittamaa elämää. Palvelijat nostavat hertioillensa sellaiset asiat, jotka herrasmiehelle tai aatelisnaiselle olisiva uuvuttavia raskaita kantaa.

Palvelija on näkymätön ja äänetön työmyyrä, joka ainakin Carsonin mielestä helpottaa herrasväen elämää. Herrasväen tulee saada elää ilman arkisia huolia. Palvelija herää aikaisin aamulla, miltei aamuyöllä siivoamaan ja kohentamaan tulta, että herrasväki saa herätä myöhemmin siistiin taloon ja käydä heti aamupalalle. Herrasväen ollessa hereillä kunnon palvelija passaa ja puunaa koko päivän. Vapaa-aika alkaa, kun ladyt ja lordit ovat menneet nukkumaan ja omat hommat on tehty. Eli sitä on aivan minimalistisesti. Kunnon palvelija pitää talon puolia, ei juorile eikä vastaile nenäkkäästi. Kirjaa lukiessa alkaa pohtimaan miten yli-ihmisinä palkollisia on pidetty, jos he oikeasti täyttivät kaikki ohjeet ja neuvot. Kunnon palvelijalle työn on täytynyt olla koko elämä, naimisiinmenoa ei suositella. Se kun estää uralla etenemisen.

Kirjan lopusta löytyy kattava lähdeluettelo, joten ihan tuulesta temmattuja kirjan ohjeet eivät ole. Mitään kovin kepeää luettavaa tämä opus ei ole, sen verran yksityiskohtaisuuksiin vaikkapa viinin säilytyksessä ja eri esineiden puhdistuksessa mennään. Suomennokseen olisin kaivannut myös brittiläisten mittojen kääntämistä meikäläisiin ja joidenkin aineiden aukikirjoittamista. Mutta kaikenkaikkiaan kirja on tiivis kuvaus palvelijan arjesta englantilaisessa aateliskartanossa. Se ei todellakaan ole ollut kevyttä puuhaa.

”Kun päivän työt on tehty, palvelijoilla on usein tapana lepäillä hetkinen ja seurustella keskenään, mutta keittiöpiikojen parasta ajatellen keittäjä usein ohjaa heidät vuoteeseen, kun ateria on syöty niin, että he voivat aloittaa seuraavan päivän työtehtävät hyvin levänneinä.”

Justyn Barnes, Julian Fellowes: Downton Abbey - Ohjeet palvelusväelle, readme.fi, 2015, 10s.

Jenni Kirves: Aino Sibelius, ihmeellinen olento

"Minä luotan sinuun lujasti. Minä uskon sinuun. Minä olen kuin lasiprisma. Kaikki riippuu siitä missä valaistuksessa minut näkee. Sinä olet timantti. Sinä loistat pimeässäkin."

Sibeliuksista on kirjoitettu paljon. Jean Sibeliuksen juhlavuoden aikana Ainokin vilahteli tämän tästä julkisuudessa, mutta lieneekö ainoatakaan eeposta, jossa hän olisi päässyt pääosaan? No nyt on.

Aino Sibelius, ihmeellinen olento- kirja kertoo Ainon version tuon kuuluisan pariskunnan varsin myrskyisästä elämästä. Kirja sisältää lukuisia katkelmia pariskunnan kirjeenvaihdosta ja kirjassa onkin lainattu heidän kirjeistään runsaasti otteita. Niistä huokuu pariskunnan syvä kiintymys toisiinsa.

Tuon kuuluisan rakkaustarinan päähenkilöiden lisäksi tavallaan kirjan kolmantena henkilönä on Suomi. Sibeliusten kautta peilautuu Suomen 1800-luvun loppuvuodet, 1900- luvun alkuvuodet ja ennen kaikkea sortokaudet. Suuret yhteiskunnalliset mullistukset ja sodat tuntuivat ja näkyivät myös Ainolassa ja Aino-rouva otti niihin kantaa vahvemmin kuin miehensä.

Minusta Aino ei ollut kovin ihmeellinen olento, mutta ihan tavallinen pulliainen hän ei sentään ollut. Lahjakas ja jalosukuinen Aino joutui kestämään paljon, eikä elämä Jeanin kaltaisen juopottelevan neron kanssa ollut varmasti helppoa. Yllätyin myös miten konservatiivinen Aino oli. Paljon konservatiivisempi kuin miehensä. Aino oli kuitenkin lähtöisin hyvin modernista perheestä eikä Sibeliusten ystäväpiiriä voi kovin vanhoilliseksi moittia. Toinen asia, josta yllätyin, oli se miten vankasti Aino kannatti Hitleriä ja kansallissosialismia. Hän oli henkeen ja vereen valkoinen.

Aino Sibelius - Ihmeellinen olento on sujuvasti etenevä kirja, jota rytmittää Sibeliuksen pariskunnan pääasiassa toisilleen kirjoittamat kirjeet. Jenni Kirves on koonnut kirjekatkelmat ja suorasanaisen selostuksensa toimivaksi kokonaisuudeksi. Kirja on tiiviisti, mutta selkeästi toteutettu kuvaus kaiken voittavasta rakkaudesta, hyvin sitkeästä naisesta ja elämälle vieraasta miehestä. Se on myös kuvaus Suomen taiteen kultakauden taiteen mahdollistaneista kulisseista. Ainon elämäntyöstä, joka oli hänen miehensä musiikki.

"Ainon 75-vuotispäivillä Janne piti jälleen koskettavan puheen: "Sinä olisit kenties voinut tulla onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, mutta minä en milloinkaan.""

Jenni Kirves: Aino Sibelius, ihmeellinen olento, Johnny Kniga, 2015, 288

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

” - Kyllä vain, montakin.  Olen Mikko Virtanen, olen hakenut Ruotsin kansalaisuutta jo useamman kerran ja saanut aina kieltävän vastauksen.
 -Siltä näyttää. Olen selannut papereitasi enkä tajua mitään. Et ole asunut päivääkään Ruotsissa.
 - Olen asunut Suomessa vain koska sairaat vanhempani tarvitsivat minua. Olen aina ollut ruotsalainen, syntymästäni saakka. Kuuletko miten puhun ruotsia? Teenkö virheitä?”

 Paha Suomi, hyvä Ruotsi.  Ruotsissa ei ole mitään vikaa. Sehän on täydellinen. Siellä asuu vain onnellisia ihmisiä. Lapset ovat kilttejä, työntekijöistä pidetään huolta ja ihmiset osaavat käyttäytyä. Suomessa ei ole mitään hyvää. Tätä mieltä on Mikko Virtanen.

Kirjan päähenkilö, Mikko Virtanen kokee olevansa kansallisuustransu.  Mikko kokee syntyneensä väärään kansallisuuteen ja haluaa olla ruotsalainen. On aina halunnut pienestä asti. Hinnalla millä hyvänsä.  Niinpä hän yrittää kaikin keinoin päästä ruotsalaiseksi, mutta tuloksetta.

Mikko näkee hurjasti vaivaa asiansa takia.  Yksi hänen elämänsä tärkeimpiä henkilöitä on Olof Palme ja raamattuna toimii Per Albin Hansonin tekstit. Mikko tahtoo viettää ruotsalaisia juhlapyhiä ja mankuu niihin vapaata töistä. Kun niitä ei tule, mies ei ymmärrä miksi. Eikä ymmärrystä heru myöskään sääennustajalle, joka seisoo aina ennustaessaan Ruotsin edessä.  Mikko matkii ruotsalaisia kaikessa, treenaa kieltä ja kulttuuria. Monen ruotsalaisen tavoin hän matkustaa Thaimaahan salakuuntelemaan ruotsalaisten bungaloweja oppiakseen miten ollaan aito ruotsalainen.  Mikko pöllii ruotsalaisten kotien avaimia ja lavastaa ruotsalaisen joulun, johon palkkaa työttömän näyttelijän.  Hän on haluaa epätoivoisesti olla ruotsalainen, mutta asia ei ota onnistuakseen. Kunnes hän tapaa Mikael Anderssonin ja unelma toteutuu.

Mikosta tulee Mikael. Hän pääsee elämään sellaista elämää, josta on aina haaveillut. Siihen kuuluu vaimo ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Mikko uppoaa yhä syvemmälle valheiden ja rikosten suohon, kunnes eräänä päivä kaukana Ruotsista hän menettää kaiken.

Vadelmavenepakolainen on hupaisa kirja. Kirja leikittelee suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden stereotypioilla taidokkaasti ja Mikon toilailuille ei voi kuin nauraa. Ruotsalaisuuden ihannointi nousee välillä varsin imeliin tasoihin, mutta vastaavasti suomalaisista löydetään vikoja vastaava määrä. Päiväkirjamaisuus tekee kirjasta myös helposti luettavan. Loppuratkaisu on jokseenkin yllättävä, mutta se osoittaa, miten syvällä ihmisessä on se maa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut.

”Poltan kaikki asiakirjat, joista ei ole minulle koskaan ollut kuin harmia. Sinne palaa Mikko Virtanen, turha mies.  Mies, jota ei koskaan ole ollutkaan suomalainen. Mies, jota ei ole ollut, eikä enää tule olemaan.”

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen, Otava 2007, 270.