Rosa Liksom: Väylä

 ”Hypin puroitten yli, läpi ohuessa lumessa riutivitten mettitten ja palsasoitten, joitten pääle yöpakkanen oli jääyttänyt paksun kannen. Piin lepotauon, mutta kylmyys näykki hopusta liikkeelle. Lonksutin tietä pitkin, kunnes kylmyys maailma alko kaota yön pimmeytheen.”

Rosa Liksom on värikäs taitelija ja vahvojen tarinoiden kirjailija. Odotin Väylää mielenkiinnolla, jo siksikin, että se on kirjoitettu meänkielellä. Viime vuonna luin Tommi Kinnusen uusimman kirjan ”Ei kertonut katuvansa” ja samoissa Lapin sodan maisemissa kulkee myös Liksomin ”Väylä”. Pidän vain hyvänä asiana, että tästäkin sodasta on alettu kirjoittaa aina vain enemmän. Joskus tuntuu, että sana evakko on synonyymi Karjalasta sodan jälkeiseen Suomeen evakoiduille karjalaisille, mutta tämä kirja nostaa esiin sen unohdetun tosiasian, että moni muukin suomalainen joutui evakkotielle aivan toisella puolen Suomea.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka toimii kirjassa kertojana. Lapsuudenkodissa oli monenlaisia ongelmia eivätkä olot ole olleet kovin häävit. Tytöstä kasvaa huolehtija, vastuunkantaja ja liian varhain aikuinen. 

Vuoden aikana tyttö taittaa matkaa evakkokaravaanin mukana, kun syyskuussa 1944 hän joutuu lähtemään muiden tavoin evakkoon Lapin sodan jaloista perheen lehmät mukanaan. Matka on raskas, vaikea ja täynnä haasteita. Tyttö kohtaa välinpitämättömiä ja julmiakin ihmisiä, mutta matkaan mahtuu muutama hyväsydäminen vastaantulija. Tutut ihmisetkin kaikkoavat, kun tyttö etsii äitiään, mutta kun löytää tämän, vastuu kaikesta senkun kasvaa. Lopulta tulee aika palata kotiin, tuhottuun Lappiin. Moni tytön läheisistä ei palaa.

Kirja on koskettava, raadollinenkin. Raadolliseksi sen tekee tytön kova kohtalo, kaikki se mitä nuori teini joutuu kokemaan evakkotaipaleellaan. Mietin lukiessani kuinka monta tuollaista tyttöä on noina vuosina taivaltanut evakkotiellä ja sitä miten tämän ajan tytöt eivät ehkä selviäisi vastaavasta. Ellei ole aivan pakko, eihän kirjan kertojalla taatusti ollut mahdollisuutta valita. Kirjassa ollaan monella pakolaisleirillä eivätkä ne ole valitettavasti vieraita tänä päivänäkään niin monelle ihmiselle.

Taas sain huomata, miten Liksom on todellinen luonnon kuvaaja. Tyttö on sinut luonnon ja vuodenaikojen kanssa ja osaa elää sen mukaan. Hän suhtautuu ympärillä olevaan luontoon sellaisena kuin se on ja osaa arvostaa sitä. Toinen todella hieno asia on miten upeasti Liksom kuvaa tytön suhdetta eläimiin. Eläimiä tyttö kohtelee lämmöllä ja rakkaudella. Jokaisella lehmällä, hevosella, kissalla ja lemmikkihiirellä on oma nimi ja omanlaisensa luonne, ja jokaista arvostetaan ja rakastetaan persoonana. 

Erityisen hienoa, mutta myös hieman keskittymistä vaativaa kirjassa on se, että kirja on kirjoitettu meänkielellä, toriojokilaakson murteella. 

Tätä kirjaa ei voi liikaa hehkuttaa ja se tulee kokea itse. 

”Net  näytit levolisilta, tyytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net  ei tiehneet perisynnistä eikä kanthaneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tulee.”

Postaukseni Liksomin kirjoista ”Hytti nro 6” ja ”Eversinna” löytyvät kirjan nimeä klikkaamalla.

Tommi Kinnusen kirjan postauksen löydät tästä.

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. 270 s.

Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa

 ”Sitähän Pentti oli itsekin, yksinäinen susi.

Hän oli paradokseja: vahva ja herkkä, konservatiivi ja radikaali, lempeä ja kiivas. Sosiaalinen erakko. Oman yksinäisen tiensä päässä seisova monumentti. Monumentti suhteessa julkisuuteen, kameleontti läheisen silmissä - läheisenä jotain aivan  muuta kuin julkisuuden henkilönä, tämäkin sinänsä trivialiteetti.”

Pentti Linkola on mies, joka ei esittelyjä kaipaa. 

Linkolasta on kirjoitettu paljon, ja hänen omat tekstejään on tutkailtu lukemattomia kertoja. Mies on kiukustuttanut, kauhistuttanut, herättänyt ihailua ja kiehtonut monia. Myös minua. 

Tällaista teosta kuin ”Linkola ja minä” ei kuitenkaan Linkolasta ole aiemmin tehty.  Esiin nousee mies kohuotsikoiden takaa uudella tavalla, mies arjessa läheisen silmin. 

Kirja lähtee liikkeelle kesäkuusta 1989, jolloin Anneli Jussila saapui ensimmäisen kerran Ritvalaan Linkolan luo. Miehen, joka oli hyvin monitahoinen ja moniulotteinen. Siitä alkoi suhde ja vuosikymmeniä kestänyt ystävyys.

Kirjan alkupuolella kohtaamme inhimillisen miehen arjen keskellä: seuraa rakastavan Linkolan, joka oli suuri kasvisruokien ystävä, ja jolle puu oli täysikasvuinen vasta, kun ihmisen kädet eivät enää riittäneet rungon ympäri. Miehen, jonka lumoutui linnun laulusta ja joka piti kukista paljon. 

Linkolassa oli myös synkempiä sävyjä. Hänelle luonto oli kaikki kaikessa ja kerran hän jopa ryhtyi aatetovereineen jopa suunnittelemaan terroritekoa. Tarkoituksena oli räjäyttää Paatsjoen silta Inarissa ja estää puukuljetukset. Suunnitelma  ei koskaan toteutunut.

Jussila etenee kirjassa melko kepeän alun jälkeen kohti syvää päätyä käyden läpi liudan eri ajattelijoita, hengenheimolaisia ja aatteita peilaten niitä Linkolan ajatteluun. Läpi käydään myös Linkolan ajatuksia natsismista, kulutuksesta, kirjallisuudesta, uskonnosta ja monesta muusta mielenkiintoisesta teemasta. Unohtamatta tietenkään Luonnonperintösäätiötä. 

”Pentti Linkolalle kansa oli vain osa luontoa. Natsien pääpainotus sen sijaan oli aina kansassa, kansan ja veren yhteydessä maahan. Kolmas valtakunta ihannoi  nuoruutta, innosti nuoria (miehiä), miehitti valtion virkoja nuorilla - johtajienkin keski-ikä oli huomattavasti alempi kuin muissa Euroopan valtioissa - kun taas Linkolalle vanhojen viisaus oli korvaamattonan tärkeä yhteiskunnallinen voimavara. Linkolasta nuori ihminen oli aina keskeneräinen, ”raakile, törkile”.

Tätä kirjaa lukiessa Linkolasta tulee entistä enemmän ihminen kohuotsikoiden takana.  Anneli Jussilan kirjaa lukiessani huomasin itse, että pohjimmiltani ajattelen monesta asiasta samalla tavalla kuin Linkola. En kuitenkaan hyväksy terrorismia enkä väkivaltaa missään tapauksessa.

Jos Linkolan ajattelu kiinnostaa, tämä kirja on oiva pari Riitta Kylänpään kirjalle Linkolasta. Kylänpään teos kertoo enemmän Linkolan tekemisistä ja Anneli Jussilan taas enemmän Linkolasta itsestään, siitä mistä hän piti, ei pitänyt tai mitä hän ajatteli maailmanmenosta iän karttuessa.

Vaikka Linkolasta olisi mitä mieltä tahansa, ei häntä kannata tuomita ennen kuin on perehtynyt millaisesta henkilöstä on kyse. Otsikot ovat otsikoita, Linkola on paljon enemmän kuin ne yhteensä.

”Vapaus ei merkinnyt Linkolalle mielijohteiden seuraamista, vaan tavallista voimakkaampaa itsekuria. Itsekuri ja yhden johtotähden elämän näkemys vaikuttivat siihen, että hänen itselleen asettamansa rajat olivat tiukat. Ne olivat ”tyytymistä ja luopumista”. Koska hänelle puute on perustarve, ihmisen tulee rajoittaa toimintaansa säästäväisyydellä, oli hän rikas tai köyhä. On säästettävä kaikkea muuta, mutta ei itseään.”

Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa. Minerva. 2021. 221.

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö

 ”Populistisen puolueen puheenjohtajaksi ei tulla tasaisella luonteella. Tarvittava rosoisuus on joko synnynnäistä tai se pitää hankkia elämän opetuksessa suomalaisissa olosuhteissa - käsitykseni mukaan minun tarinan on yhdistelmä molempia.”

Timo Soini lienee yksi Suomen historian värikkäimpiä poliitikkoja. Hän kuuluu niihin henkilöihin, joista aika harva sanoo pelkästään ”Ihan kiva”.

Julkisuus on kertonut Soinista monenlaisia tarinoita ja kaikki me politiikkaa seuranneet tiedämme hänen olevan urheilu- ja ravimies, Veikko Vennamon oppipoika, taitava sanailija ja katolinen kristitty. 

Mutta mitä kaikkea Soini itse pohtii elämästään, melkoisen värikkäästä urastaan ja ihmisistä sen ympärillä? Tuohon kaikkeen löytyy vastaus tästä kirjasta.

Kirja on aika tyypillinen elämänkerta, siinä läpi käydään lapsuus, nuoruus, aikuisuus, ura ja perhe. Vaiheita ja käänteitä riittää vaikka millä mitalla. Palloa kierretään, mutta kaksi kiintopaikkaa Soinin elämästä löytyy: Espoon Iivisniemi ja Sastamalan Heinoo. 

Uskonto on Soinin elämää kannatteleva voima, se tulee kirjassa harvinaisen selväksi. Soini on vakaumuksen mies, nostan hattua sille peräänantamattomuudelle.

Politiikassa Soini on ollut miltei koko ikänsä: hän liittyi SMP:n jäseneksi lukioikäisenä, ja johti Perussuomalaisia 20 vuotta. Hänet valittiin ensi kerran 38-vuotiaana Espoon kaupunginvaltuustoon ja eduskuntaan Soinin vei vuonna 2003 kristillisten kanssa tehty vaaliliitto. Brysselissäkin Soini on ehtinyt meppinä pendelöidä  pari vuotta luoden siellä myöhemmin tärkeäksi muodostuneita suhteita. Ensimmäisen jytkyn jälkeen mies palasi takaisin eduskuntaan. Eduskuntaryhmä oli iso ja täynnä mitä erilaisimpien kohujen aiheuttajia. Toinen jytky vei Perussuomalaiset hallitukseen ja vennamolaisen miehen tie vei huipulle, ulkoministeriksi. 

Kunnes kaikki muuttui.  Kesällä 2017 ”Halal-aholaiset”, kuten Soini heitä  kirjassa nimittää, nappasivat puolueen johtopaikat itselleen. Puolue jakaantui. Soini lähti ja lopulta hänet erotettiin perustamastaan puolueesta. Soini itse jättäytyi Sinisessä tulevaisuudessa rivimieheksi ja keskittyi ulkoministerin työhönsä. Työhön, joka oli hänelle hyvien mieluinen ja tärkeä.

Politiikkaa on kovaa ja se vaatii paljon, se ainakin rivien välistä tulee ilmi. Ei käy kiistäminen, että mies on taitava, harva ihminen on nostanut puolueen tyhjästä sellaiseen menestykseen kuin Soini joukkoineen nosti Perussuomalaiset.

Soini ei juuri itseään säästele, vaan kertoo miltä kaikki on tuntunut. Miten hänestä tuli sellainen kuin on, miltä tuntui rakentaa puolue, luotsata se vaalimenestykseen ja miltä tuntui, kun puolue erotti hänet. 

Niin, kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Politiikan hevijuusereille, juu. Ja miksei myös muillekin yhteiskunnallisesta ajattelusta kiinnostuneille ja elämänkertoja lukeville. Tämä kirja on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu pala suomalaista yhteiskunnallista historiaa.

”Kun on ensimmäiset kymmenen vuotta omasta poliittisesta urastaan lyönyt löylyä kylmään kiukaaseen, ei pienestä säikähdä. Tiesin, että pystymme parempaan, mutta menestys tulee ennen työtä vain sanakirjassa.”

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö. Otava. 2021. 400s.

Enni Mustonen: Martan tarina

 ” - Mulle on tarjottu piianpestiä, tokaisin kuin ohimennen. - Pääsisin töihin jo ens viikolla, niin olis teilläki yks suu vähemmän ruakittavana, sanoin Mattiin vilkaisten. Velipoika ei puhunut mitään, puhalteli vain tulikuumaa perunapalaansa.

 - Jaa, mihnäpäin solis? Isä kysyi ja ojensi tyhjentyneen viinapikarinsa Mattia kohti.

 - Siällä mihnä Siirikin on, vastasin kepeästi. - Huamenna pitää heti aamusta lähettää sana, notta pääsenkö mä tulemahan.

 - No mikä ettei! Senkus meet! Isä julisti tyhjennettyään ryyppylasinsa. - Johan soot aikaihminen, ripille päässy ja rokotettu!”

Hakiessani syyskuussa kiinan kielen oppikirjaa kirjakaupasta sain Martan tarinan kaupanpäälle Kirjan päivän kunniaksi. Kyseessä on Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan spin-off-kirja.

Kirjan päähenkilönä on tällä kertaa Martta Valo, sarjan lukijoille tuttu henkilö Pukija ja Näkijä- kirjoista. Martta on se totuuksia pohjalaismurteella laukova puvustaja, joka ottaa nuoren Vienan siipiensä suojaan Yhdysvalloissa.

Kirja alkaa vuodesta 1917. Martta alkaa haaveilla rippikoulun jälkeen muutosta ja palveluspaikasta. Kotona on juopotteleva isä ja kurjat olot.  Pian Kurikka vaihtuu Längelmäkeen, jossa Martta ahertaa piikana, rakastuu ja selviytyy. Kunnes sisällissota sotkee kaiken.

”Minut sanottiin ylös heti hautajaisia seuraavana päivänä. Olin kuulemma punikki niin kuin veljenikin eikä semmoisia lunttuja Ylitalossa tarvittu.”

Kirjanen on taattua Mustosta, kepeä, taitavasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Martta on kieltämättä sarjan kahdessa viimeisessä kirjassa sen verran suuressa roolissa ja hänen menneisyyteensä viitataan Näkijä-kirjassa, että kurkistus siihen pienen kirjan verran oli paikallaan. Kirja antoi myös hyvän peilin Idan ja Kirstin elämään samana aikana. Sisällissota kohteli kaikkia yhtä huonosti, mutta eri tavoin. 

”Kai se ajatus Amerikkaan lähdöstä iski päähän siinä kylmällä lattialla maatessa, kun kyyneleet vihdoin kuivuivat. Koska Jaakkoakaan ei enää tarvinnut odottaa, ei meillä ollut mitään syytä jäädä tähän kurjuuteen.”

Enni Mustonen: Martan tarina. Kirjakauppaliitto. 2021. 133 s.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

 ”Kosti kumartui häntä kohti ja puuskahti. - Jenny, älä ole typerä. Sinä joudut joka tapauksessa muuttamaan täältä pois, koska Kaarinan pappilaan muuttaa uusi kirkkoherra. Ja mitä rakkauteen tulee, sellaista on vain romanttisissa kirjoissa. En olisi uskonut sinun uskovan moiseen pötyyn. Oikea ja toimiva avioliitto ei rakennu intohimolle, vaan toveruudelle ja kunnioitukselle.”

Eletään 1800-luvun loppua Turussa. Siellä asuu myös alle kolmikymppinen Jenny Malmström, Liedon kappalaisen Matias Malmströmin leski. Lapseton Jenny on palannut leskeksi jäätyään takaisin lapsuudenkotiinsa Kaarinan kirkon pappilaan hoitamaan leskeksi jääneen kirkkoherraisänsä taloutta.

Jenny tekee toki muutakin kuin puuhaa emäntänä pappilassa. Hän on hyvin emansipoitunut nainen ja kokee muun muassa köyhien asian omakseen. Hän osallistuukin aktiivisesti säätyläisrouvien rientoihin ja kuuluu muun muassa Turun Rouvasyhdistyksen kantaviin voimiin. Siellä Jenny pääsee ajamaan hänelle tärkeitä asioita.

Yhdistyksen puitteissa Jenny tapaa ensimmäisen kerran Fredrik Barkerin, puuvillatehtailija John Barkerin pojan. Jenny on saanut tehtäväkseen mennä tapaamaan tehtailija Barkeria. Tarkoitus olisi saada tehtailija mukaan muiden tehtailijoiden hankkeeseen, jossa on ideana rakentaa tehdastyöläisille inhimillisempiä asuntoja. Jenny on sopinut tapaamisen johtajan kanssa, mutta yllättäen kohtaakin tehtailijan pojan. Tapaaminen ei pääty kovinkaan lupaavasti.

”Jenny tuhahti ajatuksissaan. Maailma oli miesten ja heillä oli valta päättää naisten asioista ja myös naisten palkoista. Hän kiitti Luojaa siitä, että hänellä oli niin viisas isä, joka oli antanut hänen opiskella ja maksanut hänen koulutuksensa. Jonain päivänä myös naiset voisivat opiskella yliopistoissa ja saisivat samat oikeudet kuin miehet. Siihen hän halusi uskoa ja tehdä kaikkensa sen eteen.”

Jennyn elämään tulee monia muita enemmän samaa mieltä olevia miehiä. Eräällä luennolla Jenny kohtaa opettaja-maisteri Vanhasen, joka on mukana perustamassa suomenkielistä sanomalehteä Turkuun. Jennyä kiinnostaa antiikki ja muinainen historia ja kun Koroistenniemen kaivaukset alkavat, päätyy Jenny mukaan sen toimintaan. Siellä hän tapaa työnjohtaja herra Aaltosen.  Barkerkaan ei jää yhteen kohtaamiseen.

Mutta mitä niistä miehistä, Jenny on yksinkin päättäväinen ja rohkea nainen. Hän pärjää, päätyy pois pappilasta ja tekee tuolle ajalle hyvin epätavallisen ratkaisun. 

Puuvillatehtaan varjossa on turkulaisen Ann-Christin Antellin  esikoisteos, mukava, kepeä, mutta hiukan ehkä ennalta-arvattava. Kieltämättä näppärää laittaa päähenkilöksi leskeksi jäänyt säätyläisnainen. Jennyllä on leskenä mahdollisuus päättää omista asioistaan ja säätyläisenä hän on hyvässä asemassa yhteiskunnassa. Juuri tämä seikka tekee tästä kirjasta hyvinkin erilaisen kuin esim. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan, vaikka saman genren kirjoja ovat molemmat. Saa nähdä mihin Jennyn elämä etenee, sillä kirja on saamassa jatkoa.

Jos tästä genrestä tykkää, niin mikä ettei. Hyvää vastapainoa harmaaseen arkeen.

”_Teille on nyt tarjoutunut elämässä sellainen onnenpotku, että te pääsette kouluun, ja kun te opitte lukemaan ja laskemaan, koko maailma on teidän saavutettavissanne. Kun te osaatte asioita, te pääsette arvostettuihin ammatteihin eikä teidän tarvitse raataa ja kärsiä köyhyyttä. Ymmärrättekö te minua?”

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus. 2021. 335s.

Tiia Palmén: Koskelan teinisurma

 ”Ville ja Henri olivat shokissa, ja heitä pelotti. Ville meni kuitenkin sen verran lähelle, että hän laittoi sormensa Oton nenän alle ja korvan suun eteen. Mitään ei kuulunut.

”Ei se ei enää hengitä”, Ville totesi.

He tajusivat, että Otto oli kuollut. Henri kokeili pulssia Oton kaulalta, mutta sitä ei tuntunut.Pojat keräsivät edelliseltä illalta jääneet kaljatölkit mukaansa, ja he lähtivät vähin äänin pois.”

Olipa kerran Otto. Otto oli kiltti  ja ujo poika, joka rakasti eläimiä. Erityisesti kissoja. Hän myös rakasti legoja. Hän puuhaili niiden parissa, vaikka oli jo teini-ikäinen. Otto oli kovin vähäsanainen kaveri, ei välittänyt juurikaan ihmisten seurasta., hän oli hieman erilainen. Ottoa kiusattiin koulussa, mutta oli hänellä joitakin kavereita.

Kuten Ville ja Henri. Otto oli tutustunut heihin jo päiväkodissa ja Villen kanssa Otto oli kyläillyt toistensa kodeissa leikkimässä. Kaveruudesta huolimatta pojat kiusasivat Otto koulussa, mutta niin teki moni muukin. Otto masentui eikä arki meinannut sujua. Poika otettiin huostaan ja hän muutti lastenkotiin. 

Elokuussa  2020 Otto joutui ryöstön kohteeksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että Ville, Henri ja uusi kaveri Antti olivat koko jutun takana. Marraskuussa alkoi ns. rankaisuleikit, joita Henri, Antti ja Ville tekivät Otolle. Tosin niistä oli leikki kaukana. Kolmikko pahoinpiteli ja nöyryytti Ottoa, juottivat tämän vahvaan humalaan ja virtsasivat tämän päälle. Kaiken kukkuraksi he videoivat tekonsa. 

Näin ehti tapahtua useammin kuin kerran. Kunnes tuli viimeinen kerta. Kerta, jolloin Otto kuoli julman pahoinpitelyn seurauksena. 

Helsingin Koskelassa tapahtuneesta surmasta on kulunut vasta alle vuosi, mutta siitä on jo julkaistu kirja.  Rikostoimittaja Tiia Palmenin kirjoittama kirja on tiivis, selkeä ja ymmärrettävä kokonaisuus Koskelan teinisurmana julkisuudessa kulkevasta teosta. Kirjan tiedot perustuvat viranomaislähteisiin: poliisin esitutkintaan, oikeudenkäynnin aineistoon sekä haastatteluihin. 

Kirja on suhteellisen helppo lukea, kieli on sujuvaa ja kirjoittaja säilyttää puolueettomuutensa hyvin. Kirja on jaettu kahteen osaan: Oton tarina kerrotaan tarinallisesti ja kirjan toinen puolisko pitää sisällään lukuja surmaa taustoisttavista asioista  kuten mm. nuorten tekemistä henkirikoksista, mielenterveysongelmista ja kiusaamisesta. Pari kirjan luvuista alkaa sisältövaroituksella, koska niissä perehdytään tarkkemmin Oton kokemaan raakaan väkivaltaan.

”Lauantai-iltana Ville, Henri ja Antti pohtivat kukin kotonaan, mitä tehdä. Kaikki ahdisti. Pojat soittivat ryhmäpuhelun. Siinä he kävivät läpi tapahtunutta ja illan kulkua. Antti ei muistanut paljoa, ja Ville ja Henri totesivat hänelle, että hän ei edes halua muistaa.”

Teon motiivi jää hämärän peittoon, eikä nuorten tekoa ymmärrä, ei sitten mitenkään. Tekonsa seuraukset pojat ilmeisesti ovat sentään ymmärtäneet. He ovat tajunneet tehneensä jotakin hyvin väärää. Tätä kirjoittaessani on enää muutama päivä tuomion julistamiseen. Mielentilatutkimuksissa heidät kaikki todettiin syyntakeisiksi.

On käsittämätöntä, miksi kukaan ei kyennyt suojelemaan Ottoa, vaikka tämä oli lastensuojelun asiakas ja hänellä oli monta aikuista ympärillään. Koskelan uhrin kohdalla yhteiskunnan turvaverkot pettivät pahemman kerran. Tätä kirjaa lukiessa mieleen tuli myös Vilja Eerikan tapaus, erilainen, mutta samanlainen, yhtä surullinen, turha lapsen kuolema. 

Nyt jälkikäteen on tärkeää tietää, mitkä osaset pettivät, missä tehtiin virheitä ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin, koska mitään lähellekään vastaavaa ei pidä enää koskaan tapahtua. Oton elämä loppui aivan liian varhain, mutta hän ansaitsee sen, että asioihin nyt lopultakin tulee kunnolla korjauksia. Tärkeintä on, ette yksikään nuori jää sivuun huomaamatta ja ettei ketään enää kiusata.

 

Osa kirjan tuotoista lahjoitetaan vähävaraisten nuorten perheille.

”Näin vakavaa rikosta ei haluta salata yhteiskunnalta, sillä siitä pitää ottaa opiksi.”

Tiia Palmén: Koskelan teinisurma. Deadline kustannus. 2021. 215s.

Enni Mustonen: Näkijä

 ””Näähän on sen oikean jalkaväkirykmentin miehiä, siis niitä, joista Väinö Linna on sen kirjansa kirjoittanut, Helena selitti. - Aika moni näyttää ottaneen vaimonsa mukaan. Särkkä ja Edvin jännittävät kuulemma kovasti, mitä mieltä nämä ovat elokuvasta.””

Enni Mustosen uutukainen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjaan ilmestyi jo viime keväänä, mutta kesti pitkä tovi ennen kuin sain sen kirjastosta käsiini. Ja tällä kertaa ei voi syyttää koronaa, vaan pitkiä varausjonoja. No, se on ihan tavallista näin laatukirjan kohdalla. Hyvää kannattaa jonottaa.

Näkijän alussa eletään vuotta 1953. Edellinen sarjan kirja päättyi Vienan iskiessään silmänsä naapurinpoikaan, tai no, mieheen ja paljastui, että Viulisti-Jon on sama mies, jota Vienan vanhemmat auttoivat  pakenemaan natseja. Viena työskentelee Foxilla riuskanpuoleisen Martan apuna puvustaen maailmankuuluja tähtiä ja supersuosittuja elokuvia. Yksi maailmanluokan tähtönen on erityisesti mieltynyt Vienaan ja pyytää tältä apua milloin mihinkin. Kirjan alussa Viena saa äitinsä, isäpuolensa ja pikkuveljensä kylään suureen maailmaan ja kierrättää heitä pitkin poikin. Tarinan edetessä lukija pääsee Vienan matkassa kurkistamaan 50-luvun Los Angelesiin ja hieman muuallekin Yhdysvaltoihin.

Suomeakaan ei ole kirjassa unohdettu. Sydänsurujen saattelema Viena palaa kotiin ja päätyy, no minnekäs muualle kuin Tuntemattoman sotilaan puvustajaksi. Ihan Hollywood-meininkiä se ei ole, mutta suomalaisittain mittava projekti. Touhussa piti vielä olla suututtamatta mahtavaa itänaapuria. Kun Tuntematon on saatu purkkiin ja ennakkonäytös nähty, Viena suuntaa kuitenkin takaisin valtameren taa. On miltei harmi, että Vienan suomalainen perhe jää tarinassa vahvasti sivuosaan.

Viena kuvataan suorana, aina jaloilleen nousevana ja käytännöllisenä suomalaisena, joka ei juurikaan amerikkalaistu. Ehkäpä siksi, että Vienan lähipiiri Kaliforniassa muodostuu suomalaissyntyisistä ihmisistä, niin ja Jonista. Vaikka työnsä puolesta Viena näkeekin tähtiä ja glamouria roppakaupalla, on elämä työn ulkopuolella vaatimattomampaa. Helteet ovat suomalaisneidolle raskaita, puhumattakaan maastopaloista ja monista muista hankaluuksista. Kirjan paras hahmo ei minusta ole Viena, vaan Vienan varaäiti pohjalaistaustainen sisukas ja neuvokas Martta. Martassa on minusta paljon samaa kuin Vienan Ida-mummassa.

Vaikka tarina on varsin mainio, se on myös pitkä. En ole mikään USA-fani ollut koskaan ja 1950-luvun Hollywood on täysin vieras. En tunnistanut ainoataan kirjassa mainittua amerikkalaista elokuvaa eikä ollut aiemmin edes tiennyt, että Sinuhesta on tehty Hollywoodissa elokuva. Joitakin kirjassa mainittuja tähtiä sentään tiesin ennestään. Amerikanseikkailuja enemmän pidin kirjan Suomen osuudesta ja kaikesta Tuntemattomaan liittyvästä. 

Näkijä on loistavaa ajanvietettä kiireen keskellä. Vienan tarina vie ajatukset kyllä näppärästi pois arkisista murheista. Kirja on taattua Mustosta, kieli on sujuvaa ja Martan fingelska luo väriä tähän paksuun opukseen. 

Ensi vuonna ilmestyy sarjan kymmenes ja viimeinen osa. Saa nähdä miten tarina päättyy. Päättyykö se suvun kantaäidin Idan kuolemaan ja minne suuntaan Kirstin ja Vienan elämät lähtee kulkemaan. Ja ennen kaikkea, ketkä tosielämän henkilöt päätyvät osaksi Idan, Kirstin ja Vienan elämää? Tämä selviää, kun ”Tekijä” ilmestyy ensi vuonna.

”- Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. – Kun yks kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.”

Enni Mustonen: Näkijä. Otava. 2021. 666s.