Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

”Aivan hänen yläpuolellaan makasi Eirin. >>Ole kiltti äläkä ammu, en mä halua kuolla!>> Eirin oli huutanut, kun hänen jalkansa petti. Luoti jäi hänen polveensa. Sitten häntä osui selkään ja nyt hänen vatsastaan pulppusi verta. ”

Luin tämän kirjan vuosi sitten, mutta se ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan. Elämäni varrella olen toiminut pitkään kuolemaantuomittujen tukihenkilönä ja sitä kautta tottunut ties mihin raakuuksiin, mutta tämä kirja on aivan oma lukunsa. Tämä kirja pysäyttää.

Tämä kirja kertoo Norjan vuoden 2011 terrori-iskujen tekijän Anders Breivikin ja hänen uhriensa tarinan. Breivikin tekemässä terrori-iskussa 22.7.2011 Oslossa ja Utøyan saarella kuoli 77 ihmistä. Norja oli tuohon päivään asti lintukoto eikä kukaan voinut kuvitella, että kansan riveistä yksi tekee Norjan historian pahimman terrori-iskun.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa, jotka valitettavalla tavalla kohtaavat. Toisessa tarinalinjassa Seierstad kertoo Banon, Simonin, Andersin ja Viljarin elämäntarinat lapsuudesta nuoruuteen ja tutustuttaa samalla lukijan näihin elämänmyönteisiin ja aktiivisiin nuoriin. Näitä nuoria kiinnostaa politiikka. He ovat päättäneet vaikuttaa asioihin ja liittyneet työväenpuolue AUF:n jäseniksi. Seierstad kertoo myös hyvin yksityiskohtaisesti miten näiden nuorten elämä päättyi, kuinka monta luotia häneen osui ja kuka piti kädestä kiinni, kun Breivik ampui.

Kirjan toinen rankka tarinalinja on Breivik itse.

”Anders oli taas yksin.Mutta eräänä päivänä hän alkoi saada luokassa kavereita. Eikä se tosiaan edes ollut vaikeaa. Ei tarvinnut kuin sanoa hei, niin toiset vastasivat samalla tavalla.Koko ala-asteen ajan Anders oli ollut aika huomaamaton. Hän ei tuonut itseään joukossa esille millään tavalla. Nyt hän alkoi käydä partiossa, pelasi jalkapalloa, pyöräili kavereiden kanssa.Mutta toisin kuin muiden vanhemmat, hänen vanhempansa eivät koskaan osallistuneet lapsensa harrastuksiin. Ei äiti eikä isä. ”

Andersin lapsuus ei ollut onnellinen. Hän joutui isänsä hylkäämäksi, eikä mielenterveysongelmista kärsivän äidin kanssa mennyt kovin hyvin. Perhe oli sosiaaliviranomaisten tarkkailussa. Anders oli yksinäinen ja outona pidetty poika, joka kaipasi kipeästi huomiota ja hyväksyntää. Hän koki toistuvasti hylkäämisen ja epäonnistumisen tunteen. Aikuistuttuaan Anders kokeili siipiään eri alojen parissa hyvin huomionhakuisesti. Lopulta hän pakeni pelimaailmaan ja myöhemmin äärioikeistolaisiin aatteisiin. Hän alkoi toteuttamaan hirvittämää suunnitelmaansa hyvin peräänantamattoman  sinnikkäästi. Breivik tiesi, että teollaan hän saisi myös huomiota osakseen. Huomiota, jota hän oli aina kaivannut. Minusta tämä selittää sen, ettei hän tappanut itseään tekonsa päätteeksi.

Kirja on paksu, lähes 600 sivuinen järkäle. Kerrottavaa on ja paljon. Breivikin ja nuorten lisäksi Seierstad kuvaa paljon norjalaista yhteiskuntaa ja taustoittaa sitä henkistä ilmapiiriä, missä toisaalta AUF:n nuoret ja toisaalta Breivik elivät. Kritiikkiä saa Norjan poliisijärjestelmä, jonka tunarointi helpotti Breivikin hirvittävän suunnitelman toteuttamista.

Seierstad on tehnyt mittavan työn. Hän ei ole jättänyt kiviä kääntämättä saadakseen niin uhrien kuin tekijänkin tarinat kerrottua. Kirja on suora, raaka ja peittelemätön. Tämä kirja ei anna vastauksia miksi niin tapahtui, mutta hiukan selkeyttä asiaan se antaa. Kaikesta kauheudestaan huolimatta tämä tiiliskivi on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos ei menetä yöuniaan raakuuksien takia. Seierstadin kuvaama väkivalta hyppii kaikessa raakuudessaan suoraan syvälle mieleen.  Kirjan kansien välissä on kuvattu tositarina, joka kertoo, että terrori ei aina tule kaukaa, vaan sellaista voi tehdä yksi meistä.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta, WSOY 2014,
585s.

Raija Oranen: Aurora

”Aurora itse asui toisten hovineitojen tavoin Talvipalatsi sivusiivessä varsin vaatimattomassa,  mutta riittävän mukavassa huoneessa. Hän sai liikkua palatsissa vapaasti,  hänellä oli käytettävissään vaunut yötä päivää kuten myös livreepukuinen palvelija suojelijana ja  käskyläisenä. ”

Aurora Karamzinista, os. Stjernvallista on kirjoitettu paljon. Tämä historiamme merkkihenkilö on ollut aikansa merkittävä sivistynyt tahtonainen ja superjulkkis. Upporikas hyvää tekevä seurapiirien juhlittu nainen. Orasen romaanissa historian kirjoista tuttu Aurora herää henkiin.

Kirja alkaa vuodesta 1824, jolloin Aurora on kuusitoistavuotias. Hän on menettänyt isänsä ja saanut uuden isäpuolen. Isäpuoli on välittävä mies, josta tulee Auroralle tärkeä isän korvike koko loppuelämäksi.

Aurora oli kaunis, aatelinen ja suosittu. Ikää karttui, mutta Auroraa alkoi uhata ikäneidon titteli. Nuoremmat sisaruksetkin ehtivät naimisiin ennen Auroraa. Kaikki sulhoehdokkaat eivät kelvanneet perheelle, yksi heistä ehti kuolemaan ennen häitään. Aurora päätyi keisarinnan hovineidoksi Pietariin ja päätyi siellä naimisiin Paul Demidovin kanssa. Mies oli varsinainen elostelija, mutta myös upporikas.

Auroran ei tarvitse kovin kauaa olla naimisissa, kunnes hän oli leski ja valtavan omaisuuden perijä. Uusi sulho löytyy, mutta hänkin kuolee ennen aikojaan. Auroran ainoa poika tuottaa äidilleen monta harmaata hiusta ja Auroran edesmenneen sisaren, Emilien, tytär Marie ei hänkään päästä kasvattiäitiään helpolla.  Perheenjäsenet asuivat välillä kaukana toisistaan, matkusteltiin paljon ja kirjeitä kirjoitettiin kynät sauhuten. Välillä kokoonnutaan Träskendan kartanoon.

Jäätyään leskeksi toistamiseen rikas Aurora toteuttaa unelmansa: hän perustaa diakonissalaitoksen. Hän keskittyy hyväntekeväisyyteen ja uskonnollisuuteen. Vastoinkäymisiltä tämä kovia kokenut nainen ei elämänsä viimeisinä vuosinaan säästy.

Aurora Karamzin on yksi historian lempihenkilöitäni. Olen lukenut hänestä likimain kaiken, mitä olen onnistunut löytämään ja romaani oli tuohon kirjakasaan mukava lisä. Kirja on viihdyttävä, mutta ei viihdekirja. Paksu kirja etenee hyvin, mutta loppua kohden tarinan kerronnan vauhti kovenee. Kirja on kuitenkin ansioitunut kuvaus 1800-luvun Suomesta, jonka tiimellysten keskellä Aurora elää vaiherikasta elämäänsä. Maassa, johon hän jättää perinnöksi sen, joka oli hänelle hyvin, hyvin rakasta: diakoniatyön.

”Aurora tiesi ja tunsi saaneensa osakseen suuren onnen. Mutta hän ei mitenkään voinut estää sitä kasvavaa katumusta, jota muutamat menneet vuodet hänessä nostattivat.”

Raija Oranen: Aurora, Teos, 2014, 632s. 

Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

”Aika monella on harha, että me ollaan lakimies, lääkäri ja oikeusaputoimisto, ja kun me soitetaan yksi puhelinsoitto, niin alkaa asiat järjestyä. Se ei tietenkään mene näin.”

Politiikasta voi kirjoittaa kuivasti tai mielenkiintoisen jouhevasti. Tämä kirja on jälkimmäistä sarjaa. Tässä kirjassa kuuluu ihmisen ääni työstä, jossa harvoin kukaan kuuntelee ääntä asian takana.

Kuka oikeastaan haluaa yhden maamme huonoimmin arvostetun ammatin, jossa olet koko ajan vaarassa joutua minimalistisen pienestä rikkeestä juorulehtien lööppeihin ja hurjimmillaan jopa potkujen kera työttömäksi?  Kuka haluaa olla jakamassa vain lämpimiä sanoja tehden taloudellisia leikkauksia?  Tai kuka haluaa olla töissä niin, ettei juuri ehdi nähdä perhettään? Elämässä voisi päästä paljon helpommallakin.

Kirja etsii vastauksia näihin ja moneen muuhun politiikan arkeen liittyvään kysymykseen. Blåfield ja Räty ovat haastatelleet kirjaa varten lukuisia poliitikkoja ja vaikuttajia. Ääneen pääsevät tavalliset kansanedustajat ja Arkadianmäen ulkopuoliset vaikuttajat. Sanansa pääsevät sanomaan muun muassa presidentti Tarja Halonen, ex. pääministeri Matti Vanhanen, kahteen kertaan eduskunnan jättänyt Osmo Soininvaara, yritysmaailmasta eduskuntaan tullut Sampsa Kataja ja nykyinen työ – ja oikeusministeri Jari Lindström. Puolueiden ulkopuolella politikoivat Jasper Pääkkönen ja Paleface kertovat, miksi eivät lähde vaaleihin. Kirjassa osoitetaan, ettei kaikista vaikuttajista tule poliitikkoja, vaan osa heistä häärää kulisseissa. Sillä, joka kirjoittaa puheen ensimmäisen version, on yllättävän paljon sanavaltaa.

Kirja on kurkistus siihen työhön, joka meille näyttäytyy Suuressa Salissa käytyinä väittelyinä ja uutisissa kerrottuina leikkauslistoina.  Nurinaa saa yksityisyyden puute, tavallisen elämän katoaminen ja pieni palkka.  Suuren osan pohdinnasta kirjassa haukkaa myös poliitikkojen ja median suhteen pohtiminen. Kirja ei silottele kansanedustajan arkea eikä peittele sen huonoja puolia. Blåfieldin ja Rädyn haastattelemat ihmiset eivät halua näyttää työstään vain sen huonoja puolia.

”Jostain syystä poliitikolta edellytetään enkelimäistä käytöstä yksityiselämässä. Jotta pystyt säätämään jotain lakeja, sun pitäisi olla hyvyyden perikuva. ”

 Kuka hullu haluaa poliitikoksi?-kirja kannattaa lukaista, jos harkitsee poliittista uraa. Se avaa uudella tavalla politiikkaa myös poliittiselle penkkiurheilijalle tai yhteiskunnan toiminnasta kiinnostuneelle.

Raflaavaan otsikkoon kirja ei anna suoria vastauksia vaan enemminkin jättää kysymyksiä ilmaan. Kirjan luettuani en pidä poliitikkoja yhtään sen hullumpina kuin ennen, vaan sitkeinä puurtajina. Politiikka vaatii kovanahkaisuutta, pitkää pinnaa ja valtavaa sisäistä paloa työhön, jota niin harvat arvostavat, mutta jota ilman tämä yhteiskunta ei pyöri.

”Valtiomieheksi nousevat vain harvat, ja heitäkin kehutan vasta nekrologeissa.”

Ville Blåfield ja Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi?, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2015, 245 s

Sofi Oksanen: Norma

”Tällä taikasauvalla tehdään unelmista totta. Me olemme pappeja, kätilöitä, terapeutteja, lääkäreitä, siirtymäriittien suorittajia, me käärimme naiset foliosuikaleisiin, pyyhkeisiin, kappoihin, pesemme popis vanhan elämän ja lähetämme heidät kohti uutta. Meistä riippuu elämän käännekohtien onnistuminen. Parasta tietenkin on se, että naiset ovat valmiita maksamaan hyvästä tukasta mitä hyvänsä, jos pääsevät sellaisen makuun.”

Sofi Oksanen on lempikirjailijani ja yksi suurimmista esikuvistani. Sofin viidettä kirjaa odotin jännityksellä. Millainen Viro-tarina tällä kertaa on luvassa? Normastahan ei tihkunut juuri mitään tietoa ennen ilmestymistään. No, ei tullut Virosta kertovaa tarinaa, tuli moderni Tähkäpää.

Kirjan päähenkilö on Norma – niminen nuori nainen, jonka Anita - äiti on jäänyt metron alle. Tarina alkaa Anitan hautajaisista. Norma yrittää löytää syyn äitinsä itsemurhaan ja lopulta hänelle paljastuu äitinsä puuhista seikka jos toinenkin.

Norma ei ole ihan kuka tahansa. Hänen hiuksensa kasvavat huiman määrän vuorokaudessa ja sen lisäksi hän pystyy lukemaan ihmisistä eri asioita. Hiusten kasvun salaisuutta Norma ja hänen äitinsä ovat varjelleet vuosikausia. Norma ei ole sukunsa ainoa tähkäpää, vaan tarinassa kulkee mukana esiäiti Eva. Tai onko hän sittenkään esiäiti sanan biologisessa merkityksessä? Äidin jäämistöstä löytyy yllättäviä vastauksia. Samalla hän saa tietää mitä on tapahtunut Anitan hyvälle ystävälle.

Kepeän kuuloiseen tarinaan on upotettu yhteiskunnallisesti kaksi hyvin tärkeää ja räikeää asiaa: hiuspidennyksiin ja kohdunvuokraukseen liittyvät eettiset ongelmat. Tutkiessaan äitinsä kuolemaa Norma huomaa olleensa itsekin osa hiusbisnestä ja Lambert- nimisen hämäräpuuhilla elävän perheen jahtaama.

Norma on kielellisesti hyvin värikäs, mutta jos kaipaa jotakin kevyttä ja nopeaa luettavaa, Norma ei ehkä ole siinä tapauksessa paras valinta. Päähenkilöitä on paljon ja kirjaa pitää lukea ajatuksella, että pysyy kiinni juonessa.

Sofi ei petä tälläkään kirjalla, hän haluaa herättää keskustelua.  Norma on hyvin kirjoittajansa oloinen, rohkea ja kantaaottava teos, jossa pahaa ei näytetä hyvänä ja jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Suoraan ja kaunistelematta.

”Lambert ja blondi olivat onnellisia. He kulkivat käsi kädessä ympäri maailmaa jakamassa lisää onnea muille pariskunnille ja surua toisille, haikaroita oikealle, viikatteita vasemmalle. Silti Norma ei ymmärtänyt, mihin äiti oli tarvinnut videota Allasta katsastamassa mahdollisia synnyttäjiä.”

Sofi Oksanen:  Norma. Like, 2015, 303s.

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja

”Me joudumme sietämään tätä koko ikämme.  Me emme voi vetäytyä syrjään ja ryhtyä yksityishenkilöiksi niin kuin poptähdet ja poliitikot voivat.”

On vaikeaa olla kuninkaallinen. Eikä sellaiseksi ole helppo tulla.

Syntyjään Sonja Haraldsen, Norjan nykyinen kuningatar, tietää tämän omakohtaisesti.  Sonja syntyi aivan tavalliseen norjalaisperheeseen. Hänen lapsuutensa ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, sisaren sodanaikaiset traumat sekä isän kuolema varjostivat tulevan kuningattaren nuoruutta. Sonja oppi jo nuorena ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja perheen yrityksen asioista. Hän hankki nuorena hyvän koulutuksen ja kielitaidon.

Ennen avioitumistaan Sonja ja Harald seurustelivat 9 vuotta. Sonjan tausta aiheutti paljon jännitteitä ja puheita. Kruununprinssi Haraldin avioaikeet jakoivat 1960-luvulla Norjan kahtia. Isä kuningaskin suhtautui niihin hyvin nihkeästi.  Vasta kun prinssi uhkasi luopua kruunusta, hän sai luvan mennä naimisiin rakastamansa naisen kanssa.

Sonjalle nousu valtaistuimelle ei ollut helppoa. Kuningattaren paikka oli ollut tyhjänä vuosikymmenet, mutta kansanomainen ja aateliton Sonja valloitti muut monarkit ja ennen kaikkea oman kansansa. Mentyään naimisiin hän sai taistella miesvaltaisessa hovissa saadakseen oman toimistotyöntekijän tai oman huoneen.  Naisten oikeuksien puolesta taistelu ei jää vain häneen itseensä, vaan hän on parantanut myös merkittävällä tavalla naisten asemaa Norjassa. Kuningattarena Sonja on ahertanut myös Norjan tunnettavuuden edistämisen eteen yritysmaailman, matkailun ja kulttuurin saralla. Kirjassa yritetään luoda lukijalle kuvaa, ettei kuninkaallinen perhe ylenpalttisesti tuhlaa valtion varoja. Välillä tuntuu hiukan huvittavalta, että hallitsijaperhe kuvataan melkoisen varattomana, kun he kamppailevat valtion myöntämien määrärahojen kanssa. Kolloenin mukaan Norjan hallitsijahuone on ollut eurooppalaisittain kaikkein vähämenoisin.

Tällä hetkellä 78-vuotias Sonja on minusta ikinuori ja ikienerginen. Hänen elämäntyönsä on mittava, ja tämä kirja antaa sille arvoisensa kertomuksen. 377 sivuun ei ole mahdutettu skandaalinkäryisiä paljastuksia, vaan asiat on kerrottu suoraan kuningattaren näkökulmasta. Yllätyin hieman siitä, ettei kirjassa ei mainittu sanallakaan 2011 tapahtumia, Breivikiä tai kuningattaren tunnelmia aiheesta. Sonjan elämäntarina on, jos ei nyt tuhkimotarina, niin kuitenkin tarina siitä miten sitkeys palkitaan.

”Sonja oli kuin luotu raivaamaan tietä seuraajilleen. Hänessä voi havaita samaa voimaa ja päättäväisyyttä kuin kaksi vuotta nuoremmassa Gro Harlem Brundtlandissa ja muissa tämän kaliberin naisissa, joten hän on selvästi ollut kuningashuoneen uudistamisen liikkeellepaneva voima ja saanut aikaan sen, että entinen patriarkaalinen leskimiehen ympäristö on alkanut muistuttaa ulkopuolellaan olevaa avointa ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. ”                 

Ingar Sletten Kolloen: Kuningatar Sonja, WSOY, 2013, 377s

  

                      

Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja Halmeen tarina

”Tony esitteli asuntoaan isännän elkein. Hän neuvoi yksityiskohtaisesti mistä Katja löytäisi keittiö- ja siivousvälineet, pyykkäystarvikkeet ja alakertaan sijoitetun taloyhtiön yhteisen pesukoneen. Kun Katja ei heti osannut tarttua toimeen, Tony huomautti asiasta niin painokkaasti, että hän viimein tajusi, mikä oli pelin henki: kun mies tuo pöytään leivän, nainen kokkaa, siivoaa ja pesee pyykkiä. Tästä periaatteesta Tony ei tinkinyt koskaan.”

Tämä kirja sai minut välillä hyvin vihaiseksi. Vihaiseksi siksi, että tämä tarina on totta.

Kirjan päähenkilöinä ovat koko kansan tuntema nyrkkeilijä ja kansanedustaja Tony Halme ja hänen vaimonsa Katja. Katja oli Tonyn tavatessaan pikkukaupungin turvattua elämään elänyt parikymppinen nuori nainen. 13 vuotta vanhempi Tony piiritti häntä ahkerasti, osteli ruusuja, tarjosi illallisia ja pikakihlasi tämän. Edessä oli muutto Yhdysvaltoihin. Siellä odotti häät ja aivan uusi elämä.  Tony oli siinä vaiheessa jo kuuluisa mies ja Katja oli otettu, kun Tonyn kaltainen julkkis tahtoi tavallisen maalaistytön vaimokseen.

Vähitellen kaikki muuttui ja Katjan elämä kiristyi kiristymistään. Kotona alkoi olla räjähdysaltista. Tony sai raivokohtauksia milloin mistäkin asiasta: Tonyn mielestä nainen ei voi olla kaveri yhdenkään miehen kanssa tai jos Katja vahingossa unohti ostaa miehensä kirjoittamasta ostoslistasta jotakin. Tony puuttui aivan kaikkeen mitä mieleen voi juolahtaa, morsiamen hääpuvunkin tuli olla hänen standardinsa täyttävä. Katja sai olla koko ajan varpaillaan ja kiltisti kantaa ruoat miehensä eteen ja toteuttaa tämän pienimmänkin oikun. Kaiken vaivan palkaksi hän sai kuulla hurjan määrän solvauksia ja lopulta pelätä henkensä puolesta. Sen verran paljon Tony riehui kirveen ja aseiden kanssa. Avioeroa miettivälle Katjalle Tony kertoi naisen päätyvän katuojaan, jos tämä jättää miehen. Kuitenkin vuosien kypsyttelyn jälkeen Katja lähtee, jättää Tonyn eikä pääty katuojaan, vaan päätyy toipumaan traumaattisesta avioliitostaan kohti itsenäistä elämää.

”Tolla ämmällä ei ole latin latia taskussa! Se on maalainen ja vain mun ansiosta jotain. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, ellei se olis MUN muija.”

Salomaa kulkee läpi Halmeiden kotoa nyrkkeilykehien ja Halmeen saaman hurjan äänivyöryn kohti vääjäämätöntä loppua.  Halme oli vahvasti riippuvainen päihteistä ja ne veivät hänet teho-osastolle ja rikosrekisteri venyi entisestään. Järkähtämättömällä vallanhalullaan hän halusi paikata lapsuutensa syviä haavoja.

Tässä kirjassa on hiukan tilityksen makua, mutta paljastuskirja se ei ole. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta sillä ei mässäillä. Väkivallan värittämän alun vastapainona kirjan loppupuolella etsitään psykologian keinoin vastauksia Tonyn sekä Katjan käytökseen. Tämän kirjan suurin ansio on siinä, että se antaa toivoa selviämisestä. Katja ei taatusti ole ainoa väkivaltaisen avioliiton kokenut nainen. Eikä Tony ole ainoa traumaattisen lapsuuden kokenut päihteisiin vajonnut mies. Paljon on tehtävissä, ettei niin enää kävisi kenellekään.  

Paula Salomaa: Viikingin varjossa – Katja halmeen tarina, Otava, 2015, 220s.

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous

 ”Minun nimeni on Linus Jonkman. Olen introvertti. Elämääni mahtuu muutamia käänteentekeviä tapahtumia, ne vain eivät ole koskaan tapahtunut oikeasti. Minun olemisessani ja elämisessäni merkityksellisimpiä ovat pääni sisäiset tapahtumat. Kuvitelmat, tarinat ja pohdinnat ovat minun turvallinen kotilieteni aikakaudella, jolloin itsensä korostaminen, ainainen verkostoituminen ja ryhmätyö ovat normeja ja jolloin ulkoasu myy enemmän kuin sisältö, eikä nyt puhuta pelkästään kirjoista. "

Tämä kirja tuli vastaani jostakin lukemastani nettiartikkelista. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta, kurkkaus kirjaston sivuille, varaus ja kirjaa odottamaan. Alkuun ajattelin kirjan olevan jokseenkin tylsä tietokirja, mutta kirja olikin kaikkea muuta. Tietokirja kyllä, mutta ei todellakaan tylsä. Parin sivun jälkeen suorastaan hihkuin: tämä kirjahan kertoo minusta.

Yleensä kun sanan irtovertti googlaa, näytölle ilmestyy lista Breivikiin liittyvistä artikkeleista.  Yhdysvaltalaisessa psykologiyhdistyksessä on jo pohdittu pitäisikö introversio siirtää mielenhäiriöiden listalle. Introversio on persoonallisuuspiirre, jolle on ominaista se, että ihminen voimaantuu saadessaan ajatella kaikessa rauhassa. Jonkmanin tapa esitellä aihettaan on hyvin maanläheinen: hän käyttää esimerkkinä itseään ja perhettään. Mies introverttina todella tuntee aiheensa. Hän poistaa monia turhia käsityksiä ja myyttejä aiheen ympäriltä. Jonkman antaa myös työkaluja miten selvitä ekstrovertissä maailmassa omana itsenään – introverttina. 

”Kun astuu ulos introvertistä kaapista, tärkeintä ei ole muiden ihmisten suhtautuminen sinuun. Tärkeintä on, miten itse suhtaudut itseesi. ”

Tässä verkostoitumisen, avokonttoreiden, kännyköiden ja ryhmätöiden luvatussa maailmassa introvertit väsyvät. Introvertti on erittäin hyvää pataa yksinäisyyden kanssa, inhoaa yllätyksiä ja suuria ihmismassoja. Introvertti on ani harvoin yksinäinen sanan kielteisessä merkityksessä eikä ei tarvitse ulkoista maailmaa virikkeidensä lähteeksi. Taiteellisella ilmaisulla ja introversiolla onkin vahva yhteys.

Jonkmanin elämänmakuinen kirja on perusteellisen hauska tietopaketti introverttiudesta. Kirjassa on hitusen selfhelp-kirjan makua, mutta se ei sitä haittaa. Joka luvun lopussa on lyhyt yhteenveto ekstroverteille. Jonkmanin mielestä heille on turha kirjoittaa, ekstrovertit ovat liian kiireisiä lukemaan leijalautailun, zumbaamisen ja lattekahvittelun lomassa.

Kirjan lopussa on testi, jolla voi testata oman introverttiutensa. Ja kyllä, minussa on aimo annos introverttia, tosi ekstrovertein maustein.  Mitä muuta voikaan olettaa kirjoja alati ahmivasta lukutoukasta, jonka lempihetkiä on olla kotisohvalla uppoutuneena kirjaan YleKlassisen soidessa taustalla. Monia se on kummastuttanut, puhututtanut ja useasti myös ärsyttänyt, mutta, anteeksi nyt vain, minä olen sellainen – introvertti.

”Setvitäämpä perusteellisesti introversion väärin ymmärretyintä puolta. Minä en inhoa muita ihmisiä. Yleisesti ottaen ihmiset ovat mielenkiintoisia, mukavia, hauskoja ja lahjakkaita. Minulla vain ei ole kovin suurta tarvetta olla tekemisissä heidän kanssaan.”

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous, 2015, 296s