Jari Tervo: Loiri

 ”Loiri teki 17-vuotiaana läpimurron elokuvassa (Pojat), 21-vuotiaana teatterissa (Lapualaisooppera), 23-vuotiaana televisiossa (Jatkoaika) ja 33-vuotiaana musiikissa (Eino Leino). Saavutus on suomalaisessa kulttuurielämässä ainutlaatuinen.”

Jari Tervon Loiri-kirja ilmestyi viime syksynä melkoisen kohun säestyksellä. Julkisuudessa on lähinnä puhuttu huumeista, viinasta, lähellä kuolemaa käymisestä ja sperman aiheuttamasta liukastumisesta. Tiiliskiven paksuinen kirja sekoilusta? Kyllä nyt  luulisi Loirin elämästä olevan muutakin kirjoitettavaa kuin örvellys ja sekoilu. 

Ja totta vieköön on. Jari Tervo on laittanut yhden ainutlaatuisen mahtimiehen elämän sanalliseen pakettiin.

Kirja kulkee eteenpäin kuin mikä tahansa elämänkerta: syntymästä kohti nykyisyyttä. Helsingissä kasvanutta pikku-Mattia ei juuri koulunkäynti kiinnostanut, kotonakin tuli selkään kuten 1940-luvulla oli vielä tapana. Lapsuudenkoti sai jäädä 17-vuotiaana, kun näytteleminen valtasi nuoren miehen elämää aina vain lisää. Tuli Pojat-elokuva ja loistava tulevaisuus. No, tulevaisuus ainakin, jonka sivuille on mahtunut monenlaisia ihmissuhteita, päihteitä, seksiä ja sekoilua, mutta myös valtava määrä työtä ja taidetta. 

Ja sitä taidettahan Loiri on tehnyt niin monenlaista, että henki salpautuu: teatteria, elokuvia, tv-sarjoja, hupailua, musiikkia. Pelkästään Uunoja on tehty 19 elokuvan verran. Puhumattakaan siitä miten taitava urheilija Loiri on, elämän varrella hän urheili nuorena huipputasolla jalkapallossa, nyrkkeilyssä, vesipallossa, jääkiekossa ja biljardissa. 

”Tosielämän ja roolitöitten rajan hämärtymisestä kärsivät eniten taiteilijan läheiset. Heidän oli vaikeata ymmärtää ja työlästä sietää, kun rakas ihminen yhtäkkiä reagoi arkipäiväiseen asiaan kuin muukalainen. Loirin perheen ruokapöytään Monan, Janin ja Vesa-Matin seuraan tuppautunut vieras oli lastenkodissa ja poikakodissa kasvattamatta jätetty, vankilassa ja armeijassa viimeistelty tykkimies Kauppala. Hän ei suhtautunut perhe-elämän mutkiin kivasti.”

Monella tavalla lahjakas Loiri ei kuitenkaan ollut kummoinen arjen asioissa: verot ovat jääneet hoitamatta, rahaa on löytynyt kotoa milloin mistäkin, laskut ovat jääneet maksamatta. Perheitä on hajonnut, mutta uusia on perustettu. Lapsia on syntynyt useampi. Mies on tulistunut milloin kenelle, myös omista kollegoista moni on saanut nyrkistä. Mielenterveyskin on järkkynyt. Kovien koettelemusten mies on tahtonut löytää vastauksia elämäänsä ja on kiinnostunut jälleensyntymisestä, teosofiasta ja buddhalaisuutta. Hän on käynyt jopa selvänäkijä Aino Kassisen vastaanotolla. Puhutteleepa myös ilmastonmuutos häntä ja siihen Loiri ottaa kirjassa vahvasti kantaa.

”Loiri innostui maanisuuteen saakka peleistä ja vedonlyönnistä, ja kuten kaikkia alan harrastajia, häntä kutkutti enenmmän jännitys kuin raha. Hän eli julkisuuden mukaan railakasta elämää, jonka täyttivät työ, naiset ja juhliminen. Hän pohti kuitennkin koko ajan Bodhisattvan lupausta. Milloin olen valmis antamaan sen?

Kumpi oli oikea Loiri? Värikuulilla sotiva lapsellinen keski-ikäinen mies vai olemassaolonsa eettisen perustan etsijä? Molemmat.”

Tervon kirja on paljon parempi kuin sen julkisuudessa saama maine. Vesa-Matti Loiri on niin hirvittävän paljon muuta kuin ne kirjasta repäistyt klikkiotsikot. Vaikka teos on varsinainen järkäle, sen järkälemäisyyden unohtaa lukiessa, koska Tervon tapa kirjoittaa on todella loistava. Kaikesta näkee, että Tervo on paneutunut aiheeseensa toimittajan ja kirjailijan rautaisella työotteella. Kirjasta myös huokuu molempien miesten paneutuminen asiaansa: Loiri on kertonut ja tullut kuulluksi.

Kirja on hurja läpileikkaus Loirin elämään. Seikkailua, päihteitä, urheilua,  työtä,  taidetta, ylä- ja alamäkiä. Niistä kirja kertoo. Elämästä isolla eellä. Paitsi, että se kertoo yhden miehen tarinan, se kertoo tarinan sodanjälkeisestä Suomesta. Ikäiselleni kirja on myös kurkistus lapsuuteen, me tämän ajan keski-ikäiset kasvoimme Uunon ja Nasse-sedän parissa. Siksikin halusin lukea kirjan ja kurkistaa Turhapuron taakse. 

Loiri ei ole todellakaan mikään turha ukko. Vaikka kirjasta sen ilmestymisen aikana nostettiin esiin kohu toisensa jälkeen, en toivoisi kirjaa niistä muistettavan. Kirja kertoo ennenkaikkea aivan äärimmäisen lahjakkaasta taiteilijasta, ja niistä lukuisista rooleista, lauluista ja esiintymisistä, joita Loiri on tehnyt. 

Ei näin värikkäästä elämästä voi muunlaista kirjaa saada kuin paksu elämänkerta, joka tekee kunniaa elämälle, joka on vertaansa vailla. 

”Loiria alettiin kutsua legendaksi, ikoniksi, kansallisaarteeksi. Hänelle olisi riittänyt taiteilijan titteli. Kiusallisilla luonnehdinnoilla tarkoitettiin hyvää. Samalla ne pyhittivät Loirin arvostelun yläpuolelle, omaan sarjaansa. Hän on sotienjälkeisen ja internetiä edeltävän suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti. Kun hän kuolee, haudataan aikakausi.”

Jari Tervo: Loiri. Otava. 2019. 719s.

Tiitu Takalo: Memento mori

On aivan tavallinen joulukuun ilta vuonna 2015. Työpäivä on takana ja 38-vuotias sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo on menossa nukkumaan. Yht´äkkiä Takalon päätä alkaa särkeä poikkeuksellisen ja oudon kovaa. Hän saa soitettua päivystykseen. Alkuun Takaloa ei meinata huolia sinne, mutta kun kohtauksen syy selviää, alkaa tapahtua.

Ja onneksi alkaa, koska kyseessä on aivoverenvuoto. Takalolla on paljon onnea matkassa, hän selviää hengissä ja ilman sen suurempia vammoja, mutta toipumisen tie on silti kuoppainen ja vaivalloinen. Ongelma toisensa perään muistuttivat tapahtuneesta: väsymystä, kipuja, keskittymisvaikeuksia, masennusta. Ei mitään kivoja asioita ihmiselle, joka työskentelee itsenäisesti ja deadlinet huohottavat niskaan. Kaiken huipuksi terveydenhuollossa ei tahdota ymmärtää masennusta aivoverenvuodosta johtuvaksi. Kaiken keskellä on jaksettava puolustaa itseään. Lopulta kaikki oli siinä mallissa, että oli aika ottaa kynä käteen ja piirtää tapahtuneesta kirja.

Memento mori on vuonna 2015 sarjakuva-Finlandian voittanut sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon yli 200-sivuinen, omaelämäkerrallinen sarjakuva siitä, miten hän sai aivan yllättäen aivoverenvuodon 38-vuotiaana. Kirja kertoo itse tapahtumasta, mutta herättelee Takalon omien kokemusten kautta pohtimaan myös voimattomuutta, itsemääräämisoikeutta ja sen menettämistä, äkillistä sairastumista ja mahdollista kuolemaa, sairastumisen ja toipumisen asettamia rajoitteita sekä suhdetta terveydenhuollon kanssa.

Kirja on monin tavoin puhutteleva eikä vähiten miten tapahtumat kuvataan,. Takalon piirosjälki ja värimaailma ovat hyvin puhuttelevia ja tarkkoja. Värejä kirjassa on käytetty tehokkaasti kuvamaan niin itse kohtausta kuin masennusta ja selviämistä. Tässä kirjassa monessa kohtaa kuva kertoo kaiken olennaisen ilman sanoja.

Aivoverenvuodosta kertova sarjakuva ei minunkaltaiselle mangan kuluttajalle ole ihan tavallisin aihe, varsinkin, kun en yleensä lue länsimaisia sarjakuvia. Sattumalta internetissä vastaan tullut juttu tästä kirjasta sai mielenkiintoni heräämään. Kun kirjan sain käsiini, ahmin sen kutakuinkin siltä istumalta. Ei kaiken tarvitse olla söpöä ja kevyttä, koska harvoinpa elämä sellaista on.

Jos tartut vain yhteen sarjakuvaan: lue tämä. Kirja ei ole kepeä, mutta se on todella taidolla tehty ja sen todellisuus tekee siitä hurjan puhuttelevan. Kirja jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Se herättää meitä jokaista ajattelemaan, että entä jos tämä kaikki tapahtuisi minulle. Ehkäpä sitä kautta se saa arvostamaa sitä kaikkea mitä on, koska se saattaa äkillisesti muuttua radikaalisti. Sitten on aika ennen ja aika jälkeen. 

Tiitu Takalo: Memento mori. WSOY. 2020. 232s.

Enni Mustonen: Pukija

”Kun näyttämöllä kuulutettiin, että maailman kaunein tyttö Miss Universum oli Miss Finland Armi Kuusela, Armi nousi uusi Miss Universum 1953 - nauha olallaan tyynesti portaita ylös, käveli reippaasti keskelle lavaa ja kätteli juontajia hymyillen. Meidän kaunottaremme ei päästellyt teatraalisia huudahduksia eikä purskahtanut itkuun niin kuin Miss USA ja hänen kanssakilpailijansa eilen.”

Menneenä keväänä kaikki tuntui olevan toisin. Yhtä asiaa korona ei kuitenkaan muuttanut: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - kirjasarjan kahdeksas osa ilmestyi keskellä kevättä ja jäi odottamaan kirjastoiden uumeniin karanteeniin odottamaan viruksettomia aikoja. Ja varausjonot: ne ovat olleetpitkät kuten ennenkin.

Kuten sarjan edellisen osan postauksessa arvelin, tässä kirjassa äänen saa sarjan ensimmäisten osien keskushenkilön Idan tyttärentytär Viena. Vienan Kirsti-äitikin on tuupattu sivuhenkilöksi. Kirsti-äidiillä on uusi miesytävä, Ida-mumma on mennyt uudelleen naimisiin ja Vienalle on tupsahtanut seuraksi serkkuja sekä edesmenneen isän avioton poika.

Viena on samanlainen neito kuten äitinsä ja isoäitinsä: tomera, aikaansaava ja järkevä.  Kirjan alussa eletään 1950-luvun vaihdetta ja Viena palaa takaisin Leppävaaraan Skotlannista. Sinne hän ei halua jumittaa, vaan päätyy töihin Liisankadun elokuvapuvustamon kautta Amerikkaan, mukavasti lentokoneen kyydissä. Suomi paljastuu varsinaiseksi takapajulaksi Vienan matkatessa maailmalla. Matkustamisen ja vaatteiden lisäksi keskeiseen rooliin nousee elokuvateollisuus, suomi-filmien ihmeellinen maailma. 

Fiktion sekaan tupsahtaa tämän tästä ihka oikeasti olemassa olleita paikkoja ja eläneitä julkkiksia. Sivuille marssitetaan muun muassa maisteri Särkkä, Marimekko ja  Marilyn Monroe. Viena säästää estradit muille ja seuraa sivusta aikansa tapahtumia tehden oman osansa ahertaen työmyyränä milloin missäkin. Häntä tosin pidetään hienona neitinä ylioppilastutkinnon takia.

Pukija on taattua viihdettä, mutta kirja tarjoilee viihteen lisäksi myös nipun nippelitietoa ja faktoja. Taustatyön määrää en uskalla edes ajatella, se on ollut huikea, ja sen näkee joka sivulla. Itselleni mielenkiintoisin fakta oli se, ettei mustavalkoisissa filmeissä käytetyt vaatteet itseasiassa olleet valkoisia tai mustia. Kielellisesti kirja on taattua Mustosta, hän taitaa murteet ja ripottelee vieraskielisiä repliikkejä sujauttaen suomennoksen perään kerrontaan. Ajan kuvan siirtyessä lähemmäs nykypäivää kielikin vaihtuu enemmän meikäläiseen mä - sä -kieleen ja se hiukan ärsytti. 

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin  sarjan kahdesta edellisestä kirjasta, vaikkakin kaipailen edelleen 1800-luvulle. Viena tuntuu tulleen mummaansa enemmän kuin äitinsä, ja hyvä niin.

Kirjasarjaan on luvattu vielä jatkoa. Saa nähdä mistä Viena seuraavaksi itsensä löytää. Miten käy vanhenevan Idan ja keski-ikäistyneen Kirstin? Tai ylipäätään koko Leppävaaran kodin. Eiköhän  se selviä, kun lehdet tekevät tuloaan puihin ensi keväänä.

” - Minä olen ompelija, sinä olet pukija, äiti totesi ja alkoi sitten muistella, miten oli itse jo pikkutyttönä nauttinutpenkoessaan Miilin tilkkuvakkaa ja löytäessään juuri oikeanvärisen kangastilkun johonkin nukenvaatteeseen.”

Enni Mustonen: Pukija. Otava. 2020. 523s. 

Heather Morris: Cilkan tarina

”Nimiä. En ole numero. Ja kuitenkin minulla on numero. Cilka katsoo peitettyä vasenta käsivarttaan ja numeroa, joka on nyt kiinnitetty hänen ruskeaan kutittavaan takkiinsa. Minulla on nimi.”

Keskitysleirikokemukset ovat päätyneet (onneksi) yksi toisensa jälkeen kansien väliin, mutta mitä näille ihmisille on tapahtunut II maailmansodan loputtua? Miten he selvisivät hirveistä koettelemuksistaan? Osalle kävi hyvin, he pääsivät sodan loputtua jatkamaan elämäänsä, mutta osalle ei. He päätyivät leiriltä toiselle. Yksi heistä oli Cilka Klein.

Cilka oli vain 16-vuotias, kun hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille.  Hän yritti parhaan kykynsä mukaan selviytyä karmeissa olosuhteissa, mutta ennenpitkää kaunis nuori juutalaistyttö ajautui vaikutusvaltaisen natsin seksileluksi. Hän sai omiltaan huoran leiman. Kun Auschwitz vapautettiin, neuvostovapauttajat tuomitsivat hänet yhteistoiminnasta natsien kanssa. Tuomio oli 15 vuotta vankileiriä Siperiassa.

”Kerran hänen oli pakko hyväksyä tällaiset olosuhteet. Miten hän voisi tehdä niin uudelleen?”

Siperiassa odotti toisenlaiset, mutta likimain yhtä hurjat olot kuin Puolassa. Kaasukammioita ja uuneja siellä ei sentään ollut, mutta vastassa oli kylmyys ja jatkuva nälkä. Vankien keskuudessa vallinnut hierarkia oli luja, kirjoittamattomien sääntöjen lista todella pitkä, työ raskasta ja naisvangit olivat vapaata riistaa jatkuville raiskauksille ja hyväksikäytölle. Ja jos jonkun mielestä töpeksi, odotti kuoppa, josta ei takaisin tultu entisellään, jos ollenkaan.

Sattumalla oli taas sormensa pelissä ja Cilka päätyi töihin sairaalaan, jossa ystävällinen naislääkäri pyrki kohentamaan Cilkan oloja leirissä. Hiljalleen työleirin synkeään arkeen alkoi löytymään valoa uusien ystävien ja  jopa rakkauden muodossa. Stalinin kuoleman jälkeen moni asia alkoi helpottua ja vanki toisensa jälkeen pääsi vapauteen. 

Cilkan tarina on aiemmin ilmestyneen Auschwitzin tatuoijan rinnakaisteos. Tuossa kirjassa Cilka mainitaan Lalen Sokolovin puolison, Gitan ystävänä.  Sokolov kertoi tatuoijatarinaa kirjoittavalle Heather Morrisille Cilkasta ja kirjailija tiesi, että tässä on toinen tarina kerrottavaksi. Cilkaa hän ei koskaan tavannut. Tarina on syntynyt Cilkan tunteneiden sekä Siperian työleireiltä selviytyneiden kertomusten pohjalta eli kyseessä on faktaan pohjautuvaa fiktiota.

Cilkan tarina on vaikuttava ja puhutteleva kirja, minusta parempi kuin Auschwitzin tatuoija. Teksti  on sujuvaa ja helppolukuista, lukija pidetään sopivasti jännityksessä. Välillä kurkistetaan Cilkan kokemuksiin Auschwitzissä. 

Niin tärkeää kuin onkin saada keskitysleirikokemukset tallennettua jälkipolville, tämän kirjan näkökulma holokaustin jälkeiseen aikaan tekee siitä erityisen mielenkiintoisen. Vaikka tarina liittyy vahvasti juutalaisvainoihin, nousee kirjassa esille Suomessa paljon vähemmän huomiota saanut aihe: Stalinin hirmuteot. Nimittäin ei hän niissä Hitlerille häviä.

Rohkea, sitkeä ja periksiantamaton Cilka valitettavasti joutui kokemaan sekä Hitlerin että Stalinin julmuudet. Toivottavasti hänellä oli hyvä elämä kaiken kokemansa jälkeen.

”Valkeat yöt alkavat jälleen. Cilka ja hoitajat käyvät ulkona iltakävelyillä. Toisinaan Cilka miettii, uskaltaltautuisiko hän piipahtamaan yleisellä alueella katsomassa ystäviään, vaeltamassa majojen välissä, jakamaa heidän kanssaan naurun, jota kuulee vain tähän aikaan vuodesta. Ja löytäisikö hän viimein sanat?”

Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. 404s.

Jarmo Latvala & Lisse Tarnanen: Kiehtovat kyyt. Tunsitko? Tiesitkö?

”Kyy ja susi ovat Suomen väärinymmärretyimmät eläimet, ja niistä puhuminen on monelle tulenarka aihe, joka nostaa tunteet pintaan. Tilastojen mukaan kumpikaan näistä pelätyistä eläimistä ei kuulu Suomen vaarallisimpien eläinten joukkoon, vaan molemmilla on oma tehtävänsä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisessä.”

Kyy. 

Harvan eläimen silkka maininta nostattaa niin paljon tunteita pintaan kuin kyykäärmeen.

Mutta minkä ihmeen takia sitä vihataan niin paljon? Mitä me suomalaiset oikeastaan tiedämme koko käärmeestä? 

Tiedämme, että se on myrkyllinen ja sahalaitainen. Tiedämme, että se horrostaa talvet. 

Siihen se sitten aika usein jääkin. 

En ole keski-ikään ehtineen elämäni aikana tavannut kyyn luonnossa kuin lapsena pari kertaa. Olen ollut aina kiinnostunut matelijoista, erityisesti käärmeistä ja kyy-juttuja on tullut seurattua vuosien varrella milloin mistäkin. Kirjastojen ollessa suljettuina koronan kourissa törmäsin netissä yhteen tämän kevään uutuuskirjoista, joka sai minut odottamaan ovien avautumista. Kyykäärme on saanut oman kirjan!

Kiehtovat kyyt - kirja on muhkea tietopaketti Suomen luonnossa luikertelevasta kaikkien tietämästä matelijasta aloittaen kyyn arjesta. Kyyn vuosihan oikeastaan kulkee  horroksesta horrokseen. Keväällä koiraat heräävät ensin lämmittelemään, luomaan nahkansa ja sitten juhlatamineissa ne kisaavat herrasmiesmäisesti lisääntymisvuorossa olevista morsiammista. Parittelun jälkeen on aika luikerrella kesälaitumille metsästämään, jossa vapaavuorolla olevat naaraat ovatkin jo. Tulevat emot jäävät talvikolon lähistölle odottamaan kyyvauvojen syntymistä loppukesästä. Ja pian onkin syksy, on aika luikerrella takaisin talvikololle ja mennä nukkumaan. 

Kyitä löytyy miltei kaikkialta Suomesta, mutta eniten niitä on Etelä-Suomessa, rannikolla ja saaristossa. Niiden määrää ei tiedä kukaan, mutta asutuksen laajeneminen ja teiden rakennus ovat vieneet niiden elinpiiriä. Eikä ilmastonmuutoskaan mitään hyvää tiedä kyille. Kun elämän perusedellytykset ovat kunnossa, kyykin on tyytyväinen. 

”Kyy on väreiltään ja kuvioiltaan yksi monimuotoisimmista käärmelajeista.”

Kyyn tärkein tuntomerkki on yleensä selän sahalaitainen kuvio, mutta ihan kaikilla sitä ei ole. Itse asiassa kyiden värit ja kuvioinnit ovat häkellyttävän monimuotoiset. Enpä ole aiemmin tiennyt, että albiinokyitä on olemassa tai että niiden väripalettiin kuuluu oranssi. Värien ja vuodenkierron lisäksi kirjassa käydään läpi kyyn anatomiaa, sukupuolta, myrkkyä, esiintyvyyttä, vaihtolämpöisyyttä ja niin edelleen.

Hyvän tietopohjaisen ja elävästi kirjoitetun sisällön lisäksi kirjassa on aivan mielettömän upeat kuvat. Kirjassa on yli 200 kuvaa ja ainutlaatuisia kuvakertomuksia tilanteista, joita harvoin pääsee näkemään. Niitä ihastellessa näkee kuinka monipuolinen ja kaunis eläin kyy oikeasti on. Eikä voi kuin ihailla kuvaajien taitoa ja sitkeyttä kuvata näitä pikkuveijareita. Erityisesti kuvasuosikeikseni nousivat pari kuvasarjaa: toinen on kuvasarja miltei lettiä muistuttavasta kolmesta tanssivasta uroskyystä sekä söpöstä ja toinen tarmoa täynnä oleva vauvakyy, jonka eteen on laitettu 20 sentin kolikko. Muutaman hyvän kuvausniksin tekijät jakavat myös lukijoille.  

”Kyytä ei pidä ärsyttää tai yrittää ottaa kiinni käsin, koska silloin se puolustautuu. Suuri osa puremista on seurausta omasta järjenvastaisesta käyttäytymisestä.”

Kyylle ja varmasti sen pahimmalle viholliselle, ihmiselle on kirjassa omistettu yksi luku,  jossa annetaan neuvoja kyiden kohtaamiseen ja muutama sitkeästi elävä uskomuskin saadaan heitettyä romukoppaan. Samalla annetaan tärkeää tietoa siitä miten toimia, jos nyt käy niin kurjasti, että kyy puree ihmistä tai lemmikkiä. Tulee kuitenkin muistaa, että kyy ei todellakaan ole vaarallisimmasta päästä Suomen eläinkuntaa eikä ole millään tavalla halukas puraisemaan ihmistä. Päin vastoin, kyy väistää ihmistä aina kun se on mahdollista. Kyy on  todellinen selviytyjä ja oikeasti hyödyllinen eläin, koska se syö myyriä, jotka taas ovat borrelioosia ja puutiaisaivokuumetta levittävien puutiaisten tavallisia väli-isäntiä. Metsämyyrä taas levittää vaarallista myyräkuumetta. Ja mitä siihen myrkyllisyyteen tulee, olen useasti todennut, että jollakin senkin täytyy ruokansa pyydystää. Käärmeellä kun ei ole raajoja, jotka helpottaisivat elämää. 

Kyy on todellakin kirjansa ansainnut! Tässä tapauksessa tieto ei todellakaan lisää tuskaa, vaan antaa ymmärrystä tuota pientä luikertelevaa otusta kohtaan.  On suorastaan huutava vääryys, ettei kyytä ole Suomessa rauhoitettu, kuten muualla Euroopassa. Suomi, tee parannus!

Olitpa käärmeihminen tai käärmekammoinen, tartu tähän kirjaan. Sen kansien sisällä luikerteleva pikku veijari kertoo, ettei sitä kannata enää pelätä. Onneksi ne ovat saaneet Latvalan ja Tarnasen puolelleen tekemään tämän kirjan, koska Kiehtovat kyyt ei ole vain mielenkiintoinen, se on myös taidolla tehty ja kaunis kokonaisuus. Kun siis seuraavan kerran kohtaat kyyn - olipa se sitten luonnossa, pihalla tai vaikkapa kuvana lehdessä - mitä jos et ajattelisi sitä inhottavana ja pelottavana otuksena, vaan eläimenä, jolla on oma tärkeä pieni osansa ekosysteemissä, ja josta on ihmiselle hyötyä.

”Satoja vuosia sitten Raamatussa kylvettiin viha ihmisen ja käärmeen välille. Kyy on kuitenkin luonteeltaan rauhallinen  ja väistää ihmistä, jos siihen vain on tilaisuus. Voisimmeko me ihmisetkin vastavuoroisesti käyttäytyä yhtä rauhallisesti?”

PS. Tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt Suomen käärmeet ja liskot -kirja. Siitä juttua tulossa myöhemmin tänä kesänä. 

Jarmo Latvala & Lisse Tarnanen: Kiehtovat kyyt. Tunsitko? Tiesitkö? Madella. 2020. 176 s.

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola: ihminen ja legenda

”Oliko Linkola vain fanaattinen, vanha, katkera ja pettynyt impivaaralainen? Vai sopeutumaton taiteilija, joka sai innoituksensa luonnosta? Varmasti hän oli kauneuden rakastaja, joka halusi, että myös tulevat sukupolvet voisivat nauttia alkuperäisen luonnon kauneudesta.”

Huhtikuisena sunnuntaina olin lähdössä työpaikalta kotiin, kun vilkaisin nopeasti uutisotsikot. Pentti Linkola on kuollut. Se pysäytti. Kuka nyt jyrähtäisi maapallon tilasta ja herättelisi meitä ajattelemaan ympäristöämme? 

Pentti Linkola on ihminen, joka jostakin syystä on kiehtonut minua. Olen nuorempana lukenut hänen kirjojaan ja ne tekivät minuun vaikutuksen. Mietin pitkään minkä kirjan hankkisin tämän vuoden Suomalaisen kirjakaupan bonuskertymällä ja päädyin Riitta Kylänpään kirjoittamaan kirjaan Linkolasta. Kun kirja ilmestyi ja sai Tieto-Finlandian 2017, en ehtinyt sitä lukemaan. 

Kyllä, tiedän mitä mieltä hän oli väestön lisääntymisestä ja miten hänestä sitä tulisi rajoittaa. Kovin julmaa tekstiä keneltä hyvänsä. Halusin kurkistaa julkisuuskuvan taakse. Välillä nimittäin tuntuu, että media halusi oikein paisutella Linkolan lausuntoja ja piilottaa sen miksi hän niin sanoi.

Koska oma pointtinsa Linkolalla on. Sen ja paljon muuta Riitta Kylänpään kirja pitää sisällään.

Kirja alkaa Linkolan lapsuudesta ja etenee pikku Pentin lapsuudesta kohti nykyhetkeä. Linkola oli lähtöisin helsinkiläisestä sivistyneistökodista. Isä ja velipuoli kuolivat Pentin ollessa nuori  ja parasta mitä Linkola tiesi, oli luonnossa oleminen.

Nuori Linkola lähti kulkemaan eri suuntaan kuin perhetausta olisi ehkä olettanut. Sisälläolo ja yliopisto saivat jäädä. Linkola alkoi kiertämään lintujen pariin keräten tietoa suomalaisista linnuista. Myöhemmin hänestä tulee kalastaja ja kirjailija. Hän valitsi hyvin askeettisen elämänmuodon, jota piti oikeana tapana elää. Yhteistä kaikessa mitä hän teki, oli se, että kaikki tehdään sata lasissa. Kun hän oli lintuja tutkimassa, mikään ei mennyt havaintotyön edelle, ei edes uni tai ravinto. Kun kalastettiin, kaikki muu oli sivuseikkoja, ääriolosuhteissakaan ei jääty rantaan. Kun kirjoitettiin, sitä tehtiin täysillä. Linkolan mielestä vain raakaa fyysinen työ, raadanta oli aito ja hyväksyttävä työn muoto. Hän vaati muilta myös paljon..

”Asiat ovat Linkolalle joko tai, ei sekä että.”

Lukiessa huomaa, että Linkolassa on paljon enemmän puolia kuin kaksi. Hän on samaan aikaan uskomattoman sisukas, peräänantamaton, älykäs, masennukseen taipuvainen ja hyvin ristiriitainen ihminen. Ja samalla hyvin inhimillinen. Hän oli omalla elämällään esimerkkinä siitä mitä hän puhui, Linkola yritti näyttää miten meidän pitäisi elää, että luonto säästyisi. Hänestä oli väärin pitää ihmistä ylempänä lajina kuin muita.  Hänelle ihminen on vain yksi laji muiden lajien keskellä, ei sen parempi, eikä pahempi. Hän ajatteli, että paluu maatalousyhteiskuntaan ja omavaraiseen Suomeen on Suomen pelastus. Tosin hänen elämäntapansa sopi harvinaisen huonosti sodan jälkeiseen Suomeen, jossa monet asiat tehtiin talouskasvun ehdoilla. Ja se tärkein: Vaikka Linkola kannatti ihmiskunnan massiivista tuhoa, hän piti ihmisistä. Hän oli seurallinen ja sosiaalinen ihminen, jolla oli laaja tuttavapiiri. Hän oli kaikkea muuta kuin erakko. 

”Elämänlaatu oli Linkolalle toissijainen asia. Hänen eloonjäämisoppinsa kulmakiviä olivat väestönkasvun hillitseminen, uudesta teknologiasta luopuminen ja paluu maatalousvaltaiseen pienyrittäjyyteen. ”

Elämäkerran kirjoittanut Riitta Kylänpää on tehnyt vaikuttavasta miehestä vaikuttavan kirjan: hän saanut kuorittua Linkolasta esiin paljon muuta kuin se mistä me Linkolan julkisuudesta tiedämme. Linkolan itsensä lisäksi Kylänpää on haastatellut lukuisia ihmisiä ja tehnyt runsaasti taustatutkimusta lukien mm. Linkolan omia muistiinpanoja vuosikymmenten varrelta. Kirjassa on myös lukuisa joukko valokuvia.

Ehdottomasti suosittelen tähän kirjaan tarttumaan, vaikka itse sen kohde ei niin kovin paljon lukijaa kiinnostaisikaan tai pitäisi Linkolaa täysin huuhaa-äijänä. Tämä kirja osoittaa sen miten raflaavien kohuotsikoiden ja kärjistetyttyjen mielipiteiden takana on mitä inhimillisin mies, joka uskoi ja eli kuten opetti. Ja se tärkein: rakasti luontoa koko elämällään.

Kirjan luettuani arvostan Linkolaa vielä enemmän. Kuinka moni meistä oikeasti elää kuten opettaa itseään säästelemättä? Toivon Pentille autuaita kalavesiä siellä jossakin.

”Kerran Hilkka Linkola toi Vierulaan kaasuhella, mutta kun Pentti palasi linturetkeltään,  kantoi hän sen ulos. Toisella kerralla Hilkka-mummo toi öljykamiinan, mutta Linkola julisti sen käyttökieltoon. Juokseva vesi, sähköt, televisio, puhelin ja kaikki muutkin kodinkoneet olivat hänestä humpuukia. Sähköjohdot ja niiden tolpat olisivat rikkoneet Vierulan suloisen ja rikkeettömän pihapiirin, hänen mielestään  sivistynyt ihminen pani aina kauneuden mukavuuden edelle.”

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola: ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2017. 455s.

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä

”Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuumulle”

Näin korona-aikana on puhuttu paljon perheväkivallasta, kun aikuiset ovat etätöissä, lomautettuina tai työttöminä ja lapset etäkoulussa. Ollaan paljon yhdessä kotona, mutta kaikilla se ei ole auvoista kotoilua. Väkivalta on aihe, joka ei koskaan lakkaa olemasta ajankohtainen, valitettavasti. Ei tänäänkään.

Kymmenisen vuotta sitten Sofi Oksanen katseli naisen elämää keittiöperspektiivistä ja kirjoitti runomuotoisen pienoismuotokuvan siitä. Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä kertoo naisen elämän vaietuista varjopuolista, väkivallasta, seksuaalisesta häirinnästä, raiskauksesta, nitistetystä itsetunnosta ja hyväksikäytöstä. 

Ja mikä olisikaan niin monen naisen rakastama esine kuin kenkä. Oksasen kirjan naiset kertovat monet elämästään kengän kautta: väärät kengät ovat raiskatun mielestä syy tapahtuneeseen, toisen suurin murhe on, ettei osaa kävellä korkkareilla kuten pitäisi. Hääkengät eivät tuoneetkaan onnellista elämää ja balettitossuinen tyttö kertoo oman tarinansa seksuaalisesta häirinnästä. 

Sofi Oksanen saa runojensa kertojat eläviksi, heidän arkensa ja pohdintansa laittavat lukijan miettimään. Miettimään sitä mikä naisen asema tässä yhteiskunnassa oikein on. Kirja antaa äänen niille naisille, joiden hätähuuto on hiljaisesti kaikunut jo pitkään. Ja se joukko ei ole pieni.

”Muistan ystäväni  lääkärikäynnin, jossa hänelle kerrottiin, että kallo on kuin munankuori. Kun sitä napauttaa tarpeeksi monta kertaa, se ei kestä. Hiusmurtumien määrällä on rajansa.” 

Runous on siitä kivaa, että siinä voi sanoa paljon lyhyessä mitassa.  Näissä runoissa sitä sanomaa riittää. Vaikka tämän kirjan ilmestymisestä on jo aikaa, sen sanoma, valitettavasti, on edelleen täyttä tavaraa. Puhuttelevien runojen päätteeksi Oksanen on kirjoittanut reilun kymmensivuisen tietopaketin naisiin kohdistuvasta väkivallasta mm. lainsäädännön ja rangaistuskäytäntöjen näkökulmista. 

Jos satut löytämään tämän kultakimpaleen käsiisi, tähän kokoelmaan tarttumista ei kannata arastella. Tai jos mieluummin haluat lähestyä näitä runoja musiikin välityksellä, Maija Kaunismaa on säveltänyt runoista tupla-cd:n. 

”hääkengät kaapin päälläkaunis kotikauniit lapsetniin hieno työ niin hieno mieskaikki kaunista ja hyvää
mun paidassa on aina pitkät hihat”

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. Bonnier Kirjat. 2011.78 s.