Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina

 ”Putinin Venäjän poliittista järjestelmää voi kutsua näennäisdemokratiaksi. Myös vaalit ovat näennäiset - niitä tarvitaan vallanpitäjien legitimiteetin säilyttämiseksi, mutta ei niissä voi vallanpitäjiä vaihtaa. Sen sijaan äänestäjien odotetaan tulevan uurnille antamaan tukensa vallitsevalle järjestykselle, jonka vaihtoehtona on kaaos.”

Enpä arvannut miten ajankohtaiseksi tämän kirjan viesti tulee, kun aloitin sitä lukemaan. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan eikä mistään muusta  ole puhuttu moneen päivään kuin Ukrainasta, sodasta, Venäjästä ja Putinista, Navalnyin sanoin Vladimir Kalsarimyrkyttäjästä.

Putin lähipiireinen on tunnetusti huono valehtelemaan. Sen me länsimaalaiset tiedämme eivätkä kaikki venäläisetkään niele hänen harhojaan. Jotkin rohkeat uskaltavat sanoa sen ääneen ja myös sen, mikä on pielessä.

Yksi tällainen rohkea on Aleksei Navalnyi, tämän hetken kuuluisin poliittinen vanki.

Seurasin sivusilmällä suomalaisesta mediasta Navalnyin myrkytyskeissiä, mutta silti koko mies jäi minulle aika tuntemattomaksi. En tietänyt hänen taustastaan kovinkaan paljoa. 

”Loukkasin häntä anteeksiantamattomasti selviämällä hengissä, vaikka minut hänen käskystään yritettiin tappaa.”

Sydsvenska Dagbladetin toimittajan, Kalle Kniivilän kirjoittama kirja alkaa mielenkiintoisesti päivästä, jolloin Navalnyi oli määrä murhata. No, kaikki me tiedämme nyt, ettei se onnistunut. Ja se, miksi ei ja mitä siitä seurasi, käydään kirjassa tarkasti läpi. Ja  kuten myös se, miksi Navalnyi on päätynyt Putinin pahimmaksi viholliseksi. Hän on sitkeästi  taistellut Venäjän korruptiota vastaan ja paljastanut Putinin hallinnon mielipuolisuuden. Tällä hetkellä Navalnyin organisaatio on julistettu äärijärjestöksi ja se on lakkautettu. Kirjassa valotetaan myös sitä, mitä Venäjän politiikassa tapahtuu, kun Navalnyi on vankilassa ja hänen lähimmät kollegansa maanpaossa.

Kniivilän yksi keskeisistä viesteistä on se, että niin kauan kuin Putin on vallassa, Navalnyi pysyy vangittuna. Tällä hetkellä Navalnyi kärsii kahden ja puolen vuoden rangaistusta jutusta, jonka tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut perusteettomaksi. Valmisteilla on uusia syytteitä ja ne voivat johtaa yli 20 vuoden tuomioon. Vankilassa istuva Aleksei Navalnyi on saanut Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon.

”Venäläiset pelkäävät nyt omaa valtiotaan enemmän kuin koskaan sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Vladimir Putinin valtakoneisto tekee nyt kaikkensa Navalnyin murtamiseksi ja hänen poliittisen liikkeensä tuhoamiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole merkki valtakoneiston voimasta vaan pikemminkin sen hauraudesta"

Kniivilä tuntee Venäjän hyvin, aiemmin mies on toiminut Ruotsin suurlähetystön lehdistöneuvoksena Moskovassa ja Kiovassa. Hän on opiskellut venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. 1990-luvun alussa Kniivilä toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtaja Moskovassa. Putinin pahin vihollinen on Kniivilän viides Venäjää ja entistä Neuvostoliittoa käsittelevä kirja. 

Kirjan lopussa olevassa liiteosiossa on Navalnyin oikeudessa pitämä puhe sekä pari vankilassa kirjoittamaa kirjettä. Ne antavat paljon ajattelemisen aihetta ja ovat kerrassaan hienoja tekstejä. Lisäksi liitteiden joukossa on vankilan päiväohjelma.

Kirja antaa hyvin vastauksia siihen kuka Aleksei Navalnyi on, mutta vielä paremmin pääsee jyvälle siitä, millainen koko itänaapurimme johto oikeastaan nykyään on. Ja täysin mätähän se on. Näinä sodan melskeen aikoina tieto Venäjän hallinnon hullusta toimintatavasta ei ole pahitteeksi.

”Jurin mukaan myrkytyksen uhriksi ei ole joutunut pelkästään Navalnyi, vaan koko Venäjän yhteiskunta. Se on myrkytetty valheilla.”

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina. Into. 2021. 226s.

Olen aiemmin kirjoittanut Kalle Kniivilän kirjasta Neuvostomaan lapset, Balttian venäläiset. Postaus löytyy tästä.

Aleksei Navalnyin YouTube-kanavalle pääset tästtä.

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja

 ””Se ero meidän välillämme on”, hän sanoo. ”Meidän johtajamme ovat erittäin mahtavia. He eivät ole yksilöitä. He edustavat kansanjoukkoja, joten emme voi arvostella itseämme, vai mitä?”

En oikein tiedä, miten siitä jatkaisin.

”Johtajiemme arvosteleminen olisi sama kuin arvostelisimme itseämme”, hän väittää.”

Pohjois-Koreaa on  sanottu erilaisemmaksi kuin mitään muuta maailmankolkkaa. Siellä kansa elää täysin eristyksissä muusta maailmasta, ilman internetiä ja ilman puhelinyhteyksiä Kimien uskotellessa tavalliselle pulliaiselle olevansa jumalia. Maan pääkaupunkiin pentti pohjoiskorealainen tarvitsee matkustusluvan ja vaikka maahan otetaan turisteja visiteeraamaan, tämä ei saa mennä ulos hotellista ilman virallista hänelle määrättyä kaitsijaa. Ihan helppo ja jokapäiväinen matkakohde Pohjois-Korea ei siis ole.

Palkittu matkailukirjojen ja -ohjelmien tekijä Michael Palin on mies, joka on reissannut liki sadassa maassa. Ihan joka maailmankolkkaan mies ei ollut keväällä 2018 ehtinyt, nimittäin Pohjois-Korea puuttui hänen listaltaan. Niinpä mies kuvausryhmineen matkasi Korean demokraattiseen kansantasavaltaan, jossa heidän oli tarkoitus viettää kaksi viikkoa. Mukana Palinilla oli myös huomiotaherättämätön sininen vihko, johon hän kirjoitti matkapäiväkirjaa.

Pohjois-Koreassa, siis Korean demokraattisessa kansantasavallassa, Palin kohtasi maan toisesta maailmasta. Ja kuten arvata saattaa, kohtaamiset olivat erittäin tarkoin valvottuja ja täynnä kulissia. Joka paikkaan kulkevat oppaat ovat tarkoin koulututettu tehtäväänsä ja he onnistuivatkin tehtävässään hyvin. Aitoa kuvaa Pohjois-Korean kurjuudesta ei oikein saa, pääkaupunki on moderni, mutta sen ulkopuolella maaseudulla hypätään muutama vuosikymmen ajassa taaksepäin.  Ihmiset olivat Palinia kohtaan ystävällisiä ja uteliaita, mutta pitää muistaa, että valtio asettaa huimat rajat kanssakäymisen tasolle, etenkin siihen mitä on sopivaa sanoa.

”Olen viihtynyt oikein hyvin. Olen pitänyt siisteydestä, puhtaudesta ja tapaamiemme ihmisten kohteliaisuudesta. Olen nauttinut saasteettomuudesta, enkä ole hetkeäkään ikävöinyt internettiä, älypuhelinta tai ärsyttävää, riipivää, jatkuvasti päin kasvoja lävähtävää länsimaista mainontaa.”

Ei Pohjois-Koreassa oleminen ole kuitenkaan ihan niin hankalaa kuin Palin oli alkuun ajatellut, kunhan vain muistaa noudattaa kaikkia niitä pilkuntarkkoja ohjeita, joita hänen on käsketty noudattaa. Hassuinta minusta oli se, ettei suurten johtajien ja suurten kenraalien, Kim Il Sungin ja Kim Il Jongin, patsaita saa kuvata takaapäin, eikä katsella patsaita käsi taskussa. Ja tottuu  siellä kuulemma siihenkin, että aamuisin herää kovaäänisistä kantautuvaan propagandan sulosoituihin.

”Kello on kahdeksan illalla, on purevan kylmää ja alkaa tulla pimeä, mutta työläisten joukot uurastavat täällä kaarilamppujen alla. He työntävät kottikärryjä, kantavat tiiliä, tasoittavat tietä, kaivavat ojia, merkkaavat talojen perustusten paikkoja. Jonoittain työläisiä, miehiä ja naisia, ojentaa irtomaata sisältäviä koreja yhdeltä toiselle. Tämä on ällistyttävän mittakaavan organisoitua ihmistyövoimaa mitä epätodennäköisimmässä ympäristössä.”

Kirja on aika tuttua huttua Pohjois-Koreaa aktiivisesti seuraaville, vastaavia kertomuksia kuuluu myös muiden siellä käyneiden suista. Palin kertoo kepeästi ja ilman suurempia päivittelyjä kaikesta siitä, mitä näkee, kokee ja myös ajattelee kokemastaan. Osa tarinaa ovat myös mielenkiintoiset kuvat, joita kirjaan on laitettu mukava määrä. Uteliaisuutta Palinilla on matkassa vaikka muille jakaa, mutta harmi vain, että todellisiin kysymyksiin, kuten maan ihmisoikeusrikkomuksiin ja, kansalaisten raadolliseen kohteluun kirjassa ei päästä. Maassa maan tavalla pätee ainakin Pohjois-Koreassa, siellä liika uteliaisuus voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Palin joukkoineen pääsi ehjin nahoin takasin Kiinaan.

”Pohjois-Koreassa ei voi koskaan olla varma. Mistään.”

Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja. Minerva. 2020. 171s.

Rosa Liksom: Väylä

 ”Hypin puroitten yli, läpi ohuessa lumessa riutivitten mettitten ja palsasoitten, joitten pääle yöpakkanen oli jääyttänyt paksun kannen. Piin lepotauon, mutta kylmyys näykki hopusta liikkeelle. Lonksutin tietä pitkin, kunnes kylmyys maailma alko kaota yön pimmeytheen.”

Rosa Liksom on värikäs taitelija ja vahvojen tarinoiden kirjailija. Odotin Väylää mielenkiinnolla, jo siksikin, että se on kirjoitettu meänkielellä. Viime vuonna luin Tommi Kinnusen uusimman kirjan ”Ei kertonut katuvansa” ja samoissa Lapin sodan maisemissa kulkee myös Liksomin ”Väylä”. Pidän vain hyvänä asiana, että tästäkin sodasta on alettu kirjoittaa aina vain enemmän. Joskus tuntuu, että sana evakko on synonyymi Karjalasta sodan jälkeiseen Suomeen evakoiduille karjalaisille, mutta tämä kirja nostaa esiin sen unohdetun tosiasian, että moni muukin suomalainen joutui evakkotielle aivan toisella puolen Suomea.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka toimii kirjassa kertojana. Lapsuudenkodissa oli monenlaisia ongelmia eivätkä olot ole olleet kovin häävit. Tytöstä kasvaa huolehtija, vastuunkantaja ja liian varhain aikuinen. 

Vuoden aikana tyttö taittaa matkaa evakkokaravaanin mukana, kun syyskuussa 1944 hän joutuu lähtemään muiden tavoin evakkoon Lapin sodan jaloista perheen lehmät mukanaan. Matka on raskas, vaikea ja täynnä haasteita. Tyttö kohtaa välinpitämättömiä ja julmiakin ihmisiä, mutta matkaan mahtuu muutama hyväsydäminen vastaantulija. Tutut ihmisetkin kaikkoavat, kun tyttö etsii äitiään, mutta kun löytää tämän, vastuu kaikesta senkun kasvaa. Lopulta tulee aika palata kotiin, tuhottuun Lappiin. Moni tytön läheisistä ei palaa.

Kirja on koskettava, raadollinenkin. Raadolliseksi sen tekee tytön kova kohtalo, kaikki se mitä nuori teini joutuu kokemaan evakkotaipaleellaan. Mietin lukiessani kuinka monta tuollaista tyttöä on noina vuosina taivaltanut evakkotiellä ja sitä miten tämän ajan tytöt eivät ehkä selviäisi vastaavasta. Ellei ole aivan pakko, eihän kirjan kertojalla taatusti ollut mahdollisuutta valita. Kirjassa ollaan monella pakolaisleirillä eivätkä ne ole valitettavasti vieraita tänä päivänäkään niin monelle ihmiselle.

Taas sain huomata, miten Liksom on todellinen luonnon kuvaaja. Tyttö on sinut luonnon ja vuodenaikojen kanssa ja osaa elää sen mukaan. Hän suhtautuu ympärillä olevaan luontoon sellaisena kuin se on ja osaa arvostaa sitä. Toinen todella hieno asia on miten upeasti Liksom kuvaa tytön suhdetta eläimiin. Eläimiä tyttö kohtelee lämmöllä ja rakkaudella. Jokaisella lehmällä, hevosella, kissalla ja lemmikkihiirellä on oma nimi ja omanlaisensa luonne, ja jokaista arvostetaan ja rakastetaan persoonana. 

Erityisen hienoa, mutta myös hieman keskittymistä vaativaa kirjassa on se, että kirja on kirjoitettu meänkielellä, toriojokilaakson murteella. 

Tätä kirjaa ei voi liikaa hehkuttaa ja se tulee kokea itse. 

”Net  näytit levolisilta, tyytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net  ei tiehneet perisynnistä eikä kanthaneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tulee.”

Postaukseni Liksomin kirjoista ”Hytti nro 6” ja ”Eversinna” löytyvät kirjan nimeä klikkaamalla.

Tommi Kinnusen kirjan postauksen löydät tästä.

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. 270 s.

Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa

 ”Sitähän Pentti oli itsekin, yksinäinen susi.

Hän oli paradokseja: vahva ja herkkä, konservatiivi ja radikaali, lempeä ja kiivas. Sosiaalinen erakko. Oman yksinäisen tiensä päässä seisova monumentti. Monumentti suhteessa julkisuuteen, kameleontti läheisen silmissä - läheisenä jotain aivan  muuta kuin julkisuuden henkilönä, tämäkin sinänsä trivialiteetti.”

Pentti Linkola on mies, joka ei esittelyjä kaipaa. 

Linkolasta on kirjoitettu paljon, ja hänen omat tekstejään on tutkailtu lukemattomia kertoja. Mies on kiukustuttanut, kauhistuttanut, herättänyt ihailua ja kiehtonut monia. Myös minua. 

Tällaista teosta kuin ”Linkola ja minä” ei kuitenkaan Linkolasta ole aiemmin tehty.  Esiin nousee mies kohuotsikoiden takaa uudella tavalla, mies arjessa läheisen silmin. 

Kirja lähtee liikkeelle kesäkuusta 1989, jolloin Anneli Jussila saapui ensimmäisen kerran Ritvalaan Linkolan luo. Miehen, joka oli hyvin monitahoinen ja moniulotteinen. Siitä alkoi suhde ja vuosikymmeniä kestänyt ystävyys.

Kirjan alkupuolella kohtaamme inhimillisen miehen arjen keskellä: seuraa rakastavan Linkolan, joka oli suuri kasvisruokien ystävä, ja jolle puu oli täysikasvuinen vasta, kun ihmisen kädet eivät enää riittäneet rungon ympäri. Miehen, jonka lumoutui linnun laulusta ja joka piti kukista paljon. 

Linkolassa oli myös synkempiä sävyjä. Hänelle luonto oli kaikki kaikessa ja kerran hän jopa ryhtyi aatetovereineen jopa suunnittelemaan terroritekoa. Tarkoituksena oli räjäyttää Paatsjoen silta Inarissa ja estää puukuljetukset. Suunnitelma  ei koskaan toteutunut.

Jussila etenee kirjassa melko kepeän alun jälkeen kohti syvää päätyä käyden läpi liudan eri ajattelijoita, hengenheimolaisia ja aatteita peilaten niitä Linkolan ajatteluun. Läpi käydään myös Linkolan ajatuksia natsismista, kulutuksesta, kirjallisuudesta, uskonnosta ja monesta muusta mielenkiintoisesta teemasta. Unohtamatta tietenkään Luonnonperintösäätiötä. 

”Pentti Linkolalle kansa oli vain osa luontoa. Natsien pääpainotus sen sijaan oli aina kansassa, kansan ja veren yhteydessä maahan. Kolmas valtakunta ihannoi  nuoruutta, innosti nuoria (miehiä), miehitti valtion virkoja nuorilla - johtajienkin keski-ikä oli huomattavasti alempi kuin muissa Euroopan valtioissa - kun taas Linkolalle vanhojen viisaus oli korvaamattonan tärkeä yhteiskunnallinen voimavara. Linkolasta nuori ihminen oli aina keskeneräinen, ”raakile, törkile”.

Tätä kirjaa lukiessa Linkolasta tulee entistä enemmän ihminen kohuotsikoiden takana.  Anneli Jussilan kirjaa lukiessani huomasin itse, että pohjimmiltani ajattelen monesta asiasta samalla tavalla kuin Linkola. En kuitenkaan hyväksy terrorismia enkä väkivaltaa missään tapauksessa.

Jos Linkolan ajattelu kiinnostaa, tämä kirja on oiva pari Riitta Kylänpään kirjalle Linkolasta. Kylänpään teos kertoo enemmän Linkolan tekemisistä ja Anneli Jussilan taas enemmän Linkolasta itsestään, siitä mistä hän piti, ei pitänyt tai mitä hän ajatteli maailmanmenosta iän karttuessa.

Vaikka Linkolasta olisi mitä mieltä tahansa, ei häntä kannata tuomita ennen kuin on perehtynyt millaisesta henkilöstä on kyse. Otsikot ovat otsikoita, Linkola on paljon enemmän kuin ne yhteensä.

”Vapaus ei merkinnyt Linkolalle mielijohteiden seuraamista, vaan tavallista voimakkaampaa itsekuria. Itsekuri ja yhden johtotähden elämän näkemys vaikuttivat siihen, että hänen itselleen asettamansa rajat olivat tiukat. Ne olivat ”tyytymistä ja luopumista”. Koska hänelle puute on perustarve, ihmisen tulee rajoittaa toimintaansa säästäväisyydellä, oli hän rikas tai köyhä. On säästettävä kaikkea muuta, mutta ei itseään.”

Anneli Jussila: Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa. Minerva. 2021. 221.

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö

 ”Populistisen puolueen puheenjohtajaksi ei tulla tasaisella luonteella. Tarvittava rosoisuus on joko synnynnäistä tai se pitää hankkia elämän opetuksessa suomalaisissa olosuhteissa - käsitykseni mukaan minun tarinan on yhdistelmä molempia.”

Timo Soini lienee yksi Suomen historian värikkäimpiä poliitikkoja. Hän kuuluu niihin henkilöihin, joista aika harva sanoo pelkästään ”Ihan kiva”.

Julkisuus on kertonut Soinista monenlaisia tarinoita ja kaikki me politiikkaa seuranneet tiedämme hänen olevan urheilu- ja ravimies, Veikko Vennamon oppipoika, taitava sanailija ja katolinen kristitty. 

Mutta mitä kaikkea Soini itse pohtii elämästään, melkoisen värikkäästä urastaan ja ihmisistä sen ympärillä? Tuohon kaikkeen löytyy vastaus tästä kirjasta.

Kirja on aika tyypillinen elämänkerta, siinä läpi käydään lapsuus, nuoruus, aikuisuus, ura ja perhe. Vaiheita ja käänteitä riittää vaikka millä mitalla. Palloa kierretään, mutta kaksi kiintopaikkaa Soinin elämästä löytyy: Espoon Iivisniemi ja Sastamalan Heinoo. 

Uskonto on Soinin elämää kannatteleva voima, se tulee kirjassa harvinaisen selväksi. Soini on vakaumuksen mies, nostan hattua sille peräänantamattomuudelle.

Politiikassa Soini on ollut miltei koko ikänsä: hän liittyi SMP:n jäseneksi lukioikäisenä, ja johti Perussuomalaisia 20 vuotta. Hänet valittiin ensi kerran 38-vuotiaana Espoon kaupunginvaltuustoon ja eduskuntaan Soinin vei vuonna 2003 kristillisten kanssa tehty vaaliliitto. Brysselissäkin Soini on ehtinyt meppinä pendelöidä  pari vuotta luoden siellä myöhemmin tärkeäksi muodostuneita suhteita. Ensimmäisen jytkyn jälkeen mies palasi takaisin eduskuntaan. Eduskuntaryhmä oli iso ja täynnä mitä erilaisimpien kohujen aiheuttajia. Toinen jytky vei Perussuomalaiset hallitukseen ja vennamolaisen miehen tie vei huipulle, ulkoministeriksi. 

Kunnes kaikki muuttui.  Kesällä 2017 ”Halal-aholaiset”, kuten Soini heitä  kirjassa nimittää, nappasivat puolueen johtopaikat itselleen. Puolue jakaantui. Soini lähti ja lopulta hänet erotettiin perustamastaan puolueesta. Soini itse jättäytyi Sinisessä tulevaisuudessa rivimieheksi ja keskittyi ulkoministerin työhönsä. Työhön, joka oli hänelle hyvien mieluinen ja tärkeä.

Politiikkaa on kovaa ja se vaatii paljon, se ainakin rivien välistä tulee ilmi. Ei käy kiistäminen, että mies on taitava, harva ihminen on nostanut puolueen tyhjästä sellaiseen menestykseen kuin Soini joukkoineen nosti Perussuomalaiset.

Soini ei juuri itseään säästele, vaan kertoo miltä kaikki on tuntunut. Miten hänestä tuli sellainen kuin on, miltä tuntui rakentaa puolue, luotsata se vaalimenestykseen ja miltä tuntui, kun puolue erotti hänet. 

Niin, kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Politiikan hevijuusereille, juu. Ja miksei myös muillekin yhteiskunnallisesta ajattelusta kiinnostuneille ja elämänkertoja lukeville. Tämä kirja on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu pala suomalaista yhteiskunnallista historiaa.

”Kun on ensimmäiset kymmenen vuotta omasta poliittisesta urastaan lyönyt löylyä kylmään kiukaaseen, ei pienestä säikähdä. Tiesin, että pystymme parempaan, mutta menestys tulee ennen työtä vain sanakirjassa.”

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö. Otava. 2021. 400s.

Enni Mustonen: Martan tarina

 ” - Mulle on tarjottu piianpestiä, tokaisin kuin ohimennen. - Pääsisin töihin jo ens viikolla, niin olis teilläki yks suu vähemmän ruakittavana, sanoin Mattiin vilkaisten. Velipoika ei puhunut mitään, puhalteli vain tulikuumaa perunapalaansa.

 - Jaa, mihnäpäin solis? Isä kysyi ja ojensi tyhjentyneen viinapikarinsa Mattia kohti.

 - Siällä mihnä Siirikin on, vastasin kepeästi. - Huamenna pitää heti aamusta lähettää sana, notta pääsenkö mä tulemahan.

 - No mikä ettei! Senkus meet! Isä julisti tyhjennettyään ryyppylasinsa. - Johan soot aikaihminen, ripille päässy ja rokotettu!”

Hakiessani syyskuussa kiinan kielen oppikirjaa kirjakaupasta sain Martan tarinan kaupanpäälle Kirjan päivän kunniaksi. Kyseessä on Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan spin-off-kirja.

Kirjan päähenkilönä on tällä kertaa Martta Valo, sarjan lukijoille tuttu henkilö Pukija ja Näkijä- kirjoista. Martta on se totuuksia pohjalaismurteella laukova puvustaja, joka ottaa nuoren Vienan siipiensä suojaan Yhdysvalloissa.

Kirja alkaa vuodesta 1917. Martta alkaa haaveilla rippikoulun jälkeen muutosta ja palveluspaikasta. Kotona on juopotteleva isä ja kurjat olot.  Pian Kurikka vaihtuu Längelmäkeen, jossa Martta ahertaa piikana, rakastuu ja selviytyy. Kunnes sisällissota sotkee kaiken.

”Minut sanottiin ylös heti hautajaisia seuraavana päivänä. Olin kuulemma punikki niin kuin veljenikin eikä semmoisia lunttuja Ylitalossa tarvittu.”

Kirjanen on taattua Mustosta, kepeä, taitavasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Martta on kieltämättä sarjan kahdessa viimeisessä kirjassa sen verran suuressa roolissa ja hänen menneisyyteensä viitataan Näkijä-kirjassa, että kurkistus siihen pienen kirjan verran oli paikallaan. Kirja antoi myös hyvän peilin Idan ja Kirstin elämään samana aikana. Sisällissota kohteli kaikkia yhtä huonosti, mutta eri tavoin. 

”Kai se ajatus Amerikkaan lähdöstä iski päähän siinä kylmällä lattialla maatessa, kun kyyneleet vihdoin kuivuivat. Koska Jaakkoakaan ei enää tarvinnut odottaa, ei meillä ollut mitään syytä jäädä tähän kurjuuteen.”

Enni Mustonen: Martan tarina. Kirjakauppaliitto. 2021. 133 s.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

 ”Kosti kumartui häntä kohti ja puuskahti. - Jenny, älä ole typerä. Sinä joudut joka tapauksessa muuttamaan täältä pois, koska Kaarinan pappilaan muuttaa uusi kirkkoherra. Ja mitä rakkauteen tulee, sellaista on vain romanttisissa kirjoissa. En olisi uskonut sinun uskovan moiseen pötyyn. Oikea ja toimiva avioliitto ei rakennu intohimolle, vaan toveruudelle ja kunnioitukselle.”

Eletään 1800-luvun loppua Turussa. Siellä asuu myös alle kolmikymppinen Jenny Malmström, Liedon kappalaisen Matias Malmströmin leski. Lapseton Jenny on palannut leskeksi jäätyään takaisin lapsuudenkotiinsa Kaarinan kirkon pappilaan hoitamaan leskeksi jääneen kirkkoherraisänsä taloutta.

Jenny tekee toki muutakin kuin puuhaa emäntänä pappilassa. Hän on hyvin emansipoitunut nainen ja kokee muun muassa köyhien asian omakseen. Hän osallistuukin aktiivisesti säätyläisrouvien rientoihin ja kuuluu muun muassa Turun Rouvasyhdistyksen kantaviin voimiin. Siellä Jenny pääsee ajamaan hänelle tärkeitä asioita.

Yhdistyksen puitteissa Jenny tapaa ensimmäisen kerran Fredrik Barkerin, puuvillatehtailija John Barkerin pojan. Jenny on saanut tehtäväkseen mennä tapaamaan tehtailija Barkeria. Tarkoitus olisi saada tehtailija mukaan muiden tehtailijoiden hankkeeseen, jossa on ideana rakentaa tehdastyöläisille inhimillisempiä asuntoja. Jenny on sopinut tapaamisen johtajan kanssa, mutta yllättäen kohtaakin tehtailijan pojan. Tapaaminen ei pääty kovinkaan lupaavasti.

”Jenny tuhahti ajatuksissaan. Maailma oli miesten ja heillä oli valta päättää naisten asioista ja myös naisten palkoista. Hän kiitti Luojaa siitä, että hänellä oli niin viisas isä, joka oli antanut hänen opiskella ja maksanut hänen koulutuksensa. Jonain päivänä myös naiset voisivat opiskella yliopistoissa ja saisivat samat oikeudet kuin miehet. Siihen hän halusi uskoa ja tehdä kaikkensa sen eteen.”

Jennyn elämään tulee monia muita enemmän samaa mieltä olevia miehiä. Eräällä luennolla Jenny kohtaa opettaja-maisteri Vanhasen, joka on mukana perustamassa suomenkielistä sanomalehteä Turkuun. Jennyä kiinnostaa antiikki ja muinainen historia ja kun Koroistenniemen kaivaukset alkavat, päätyy Jenny mukaan sen toimintaan. Siellä hän tapaa työnjohtaja herra Aaltosen.  Barkerkaan ei jää yhteen kohtaamiseen.

Mutta mitä niistä miehistä, Jenny on yksinkin päättäväinen ja rohkea nainen. Hän pärjää, päätyy pois pappilasta ja tekee tuolle ajalle hyvin epätavallisen ratkaisun. 

Puuvillatehtaan varjossa on turkulaisen Ann-Christin Antellin  esikoisteos, mukava, kepeä, mutta hiukan ehkä ennalta-arvattava. Kieltämättä näppärää laittaa päähenkilöksi leskeksi jäänyt säätyläisnainen. Jennyllä on leskenä mahdollisuus päättää omista asioistaan ja säätyläisenä hän on hyvässä asemassa yhteiskunnassa. Juuri tämä seikka tekee tästä kirjasta hyvinkin erilaisen kuin esim. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan, vaikka saman genren kirjoja ovat molemmat. Saa nähdä mihin Jennyn elämä etenee, sillä kirja on saamassa jatkoa.

Jos tästä genrestä tykkää, niin mikä ettei. Hyvää vastapainoa harmaaseen arkeen.

”_Teille on nyt tarjoutunut elämässä sellainen onnenpotku, että te pääsette kouluun, ja kun te opitte lukemaan ja laskemaan, koko maailma on teidän saavutettavissanne. Kun te osaatte asioita, te pääsette arvostettuihin ammatteihin eikä teidän tarvitse raataa ja kärsiä köyhyyttä. Ymmärrättekö te minua?”

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. Gummerus. 2021. 335s.