Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset

”Mutta miksi sinä minun kanssani haluat puhua, minähän olen ihan tavallinen ihminen.
Ei minulta kukaan ennen ole mitään halunnut kysyä. ”

Kalle Kniivilä, Venäjään erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija, kysyy. Kniivila matkusti Baltiaan, aloitti haastattelut Narvasta päätyen lopulta Klaipedaan, ja haastatteli aivan tavallisia eri ikäisiä ihmisiä Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Näistä haastatteluista Kniivilä kirjoitti kirjan Baltian venäläisistä.

Yhteistä näille haastatelluille ihmisille on, että he ovat venäläisiä. Tai niin me usein Suomessa ajatellaan, että Baltiassa asuvat venäjänkieliset ovat venäläisiä. Vai ovatko sittenkään? Kniivilän tapaamat henkilöt kertovat, että näin ei ole. Heidän taustansa on entisessä Neuvostoliitossa, mutta kaikki venäjää äidinkielenään puhuvista ei ole venäläisiä. He ovat taustaltaan muun muassa ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Heitä yhdistää äidinkieli ja se, että he asuavat Baltiassa. Ja sekin, että heidät toi Baltiaan Neuvostoliitto.

Neuvostoaikoina suurteollisuus tarvitsi työväkeä Baltiaan. Työn perässä muuttaneet sijoittuivat erityisesti energiateollisuuteen. Tulevaisuus näytti valoisalta, oli töitä ja tulevaisuus. Kunnes Neuvostoliitto hajosi. Voimaloita ja tehtaita alettiin ajaa alas. Työt loppuivat. Olot muuttuivat epävarmemmiksi. Venäläisenemmistöisissä kaupungeissa työttömyys ja erilaiset sosiaaliset ongelmat pahenivat eikä kielitaidottomilla ihmisillä ei ollut juuri liikkumavaraa työmarkkinoilla. Passin saaminenkin tuotti päänvaivaa, kun sekään ei ollut itsestäänselvyys.

Baltian maiden itsenäistyttyä uudelleen Virossa ja Latviassa maan kansalaisuuden sai vain ennen neuvostomiehitystä Viron ja Latvian kansalaiset ja heidän jälkeläisensä. Iso venäläisvähemmistö jäi pohtimaan mitä nyt seuraavaksi. Huhut jylläsivät, osa otti ja muuttikin Venäjälle. Moni mietti Viron tai Latvian kansalaisuuden ottamista, mutta sen saamiseen kuuluu kuitenkin ehto: kielikoe. Miten selvitä siitä, jos kukana ei ympärillä puhu viroa tai latviaa? Aina oli pärjännyt venäjällä. Osa ei edelleenkään halua oppia maan valtakieltä. Moni päätyi ottamaan Venäjän passin, osa kulkee vieläkin muukalaispassilla. Liettuassa kansalaisuuden saivat kaikki, siellä ei vastaavaa ongelmaa tullut. Liettuan venäläisvähemmistö on myös paljon pienempi kuin Virossa ja Latviassa.

”Sanoivat, että pitää ensin opetella viroa, mutta meillä oli liikaa ikää, emme me sellaista jaksaneet. Ja missä minä olisinkaan viroa oppinut, kouluakin kävin vain seitsemän vuotta, eikä se ollut täällä Virossa. Ja Narvassa kaikki puhuvat venäjää. Minusta niiden olisi pitänyt antaa meille Viron passit, kun kerran olimme täällä koko ikämme asuneet.”

Jos kielikoe kaikkine vaatimuksiineen tuntuu tiukalta, koulujen kielipolitiikka se vasta sekavalta tuntuunkin. Kouluissa opiskellaan virallisesti valtion virallisella kielellä, mutta venäjä kulkee rinnalla opetuksessa koko ajan. Kniivilä käy seuraamassa mm. latvialaisen koulun oppituntia, jossa opetus on latviaksi, mutta joitakin hankalia sanoja selvitetään venäjäksi. Monelle kirjan haastatelulle on tärkeää, että lapset oppivat maan virallista kieltä, koska se helpottaa tulevaisuudessa elämää. On jo ihan tarpeeksi hankalaa, kun sukunimi on venäläinen.

”Biologian kokeessa saa lisäpisteitä, jos vastaa latviaksi. Se on ihan ymmärrettävää, kaikki päättökokeethan on latviaksi. Matikassa ei tarvita niin paljon latvian sanoja. Muistiinpanot tehdään tietysti enimmäkseen venäjäksi. Yhteiskuntaopissa oppikirjat ja työkirjat ovat latviaksi, mutta niillä tunneilla kaikki selitetään venäjäksi. Vaikka tehtävät tehdää latviaksi.”

Kniivilän kirja on tositarina sellaisista ongelmista, joita ei tavallinen turisti ehkä huomaa, mutta jotka ovat läsnä kaikkialla. On varmasti vaikeaa yrittää sopeutua, kun oma synnyinmaasi kohtelee sinua muukalaisena. Tilannetta ei todellakaan helpota Venäjän harjoittama propaganda. Balttianvenäläisten seuraamilla Venäjän tv-kanavilla kerrotaan yhtä näkökulmaa, Baltian maiden omilla kanavilla toista. Ukrainasta ei puhuta ja yksi venäläisvähemmistön ja virolais/latvialaisenemmistön yhdistävä asiakin löytyy: pakolaiset. Niille molemmilta puolilta tulee jyrkkä ei. Kniivilän kirjassa valaistaan osuvasti Baltian maiden venäjänkielisten ajatuksia ja asenteita. Taustalla näkyvät muun väestön asenteet ja pelot, jotka vaikuttavat maiden sisäpolitiikkaan. Yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen ei ole. On vain tasapainoiltava ja löydettävä oma tie.

”Minä olen latvianvenäläinen. En latvialainen, mutta latvianmaalainen. Niin, venäjänkielinen latvianmaalainen.” 

 Neuvostomaan lapset jatkoa Kniivilän teoksille Putinin väkeä (2014) ja Krim on meidän (2015). Kalle Kniivilä. Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset. Into Kustannus 2016, 295 s.

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa

”Jo toisella viikollani osastolla minut pantiin huolehtimaan ruumiista.”Te suomalaiset olette niin hyviä kuolleiden kanssa”, sisar Sylvi sanoi, ja minä hymyilin ja näytin siltä kuin Kuolema olisi paras ystäväni, vaikken oikeastaan lainkaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.”

Vuosia sitten Suomen tv:ssä pyöri eräs keskusteluohjelma. Sitä piti suomea jännällä tavalla puhuva kaljupäinen herrasmies. Mies vaikutti kovin kiltille, älykkäälle ja hauskalle – erilaiselle.Hän oli tuulahdus jotakin tuttua ja samalla jotakin eksoottista. Minusta tuli fani kertaheitolla.

Vuosien saatossa Mark Levengood on tullut tutuksi lehtien sivuilta, lukuisista haastatteluista ja lukemattomista juontokeikoistaan. Kuninkaallisia seuraavana Levengoodiin on saanut törmätä tämän tästä. Levengood on mukana monessa, hän on muun muassa Ruotsin kuningasperheen luottojuontaja. Ah miten mieltäni lämmittikään se miten hän prinssi Carl Philipin häitä juontaessaan yht´äkkiä heitti suomenkielisen kommentin!

Mark Levengood on monen kulttuurin kasvatti. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa amerikkalais-suomenruotsalaiseen perheeseen. Vahemmat erosivat, isä jäi Amerikkaan ja muu perhe muutti Suomeen. Muuttaessaan Suomeen Mark ei osannut suomea, mutta onneksi perheellä oli keittäjä Lempi.

Levengoodin lapsuus Suomessa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Vasten auringon siltaa päästää hetkeksi kurkistamaan Levengoodin lapsuuden Suomeen, jossa pahinta oli päätyä somistajaksi ja jossa kanslistin kirjeenvaihtoilmoituksen takana onkin toisen naisen mukaan lähtenyt exä. Kirja kertoo myös 1980 – luvun Ruotsista, jossa moni puliukko oli suomalainen sekä nyky-Ruotsista, jossa nuoret haluavat julkkiksiksi ja haluavat vain tietää keitä julkkiksia Mark on tavannut tai jossa on vielä homofobiaa. Levengoodin suurennuslasin alle joutuvat myös muun muassa vanhat koulukaverit ja omituiset sukulaiset. Ja tietenkin Markin rakas Lempi.

Synkeitä kuvia elämästä siis? No ei aivan. Levengoodin tapa kertoa synkemmistä ja aremmistakin asioista on kepeä ja humoristinen. Hän kun ei anna tapahtuneen musertaa itseään, vaan löytää niistäkin aina jotakin positiivista. Mark pitää itseään pinnallisena, mutta minusta hänessä on valtavasti syvyyttä. Pinnallinen ihminen ei kirjoittaisi mitään näin fiksua kuin ”Vasten auringon siltaa.”

Levengood on, kuten hänen kirjansa, kuin lasillinen virkistävää mansikkamehua kauniina kesäpäivänä. Sopivan kirpeää, ei liianhapanta eikä liian makeaa. Sellaisesta tulee hyvälle tuulelle.

”Saatan olla maailman pinnallisin ihminen, mutta kun kerran valitin asiasta kirkkoherralleni, hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi: ”Muista, että Jumala loi pinnankin.””

Mark Levengood osallistui taannoin Helsinki Lit – tapahtumaan ja oli Rosa Liksomin haastateltavana. Tämän mainion haastattelun pääset katsomaan oheisesta linkistä. 

http://areena.yle.fi/1-3461402

Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Kustantamo S&S. 2015. 135s.

Enni Mustonen: Ruokarouva

”Tällaistako on herrasväen elämä? Kun lompakko on rahaa täysi ja kyyppari kohtelias, sai luvan istua pöydässä palveltavana vaikka kuinka pitkään ja nauttia kaikilla aisteillaan jäätelön makeudesta, meren kimalluksesta, soman pikkutytön hilpeistä puheista ja kepeistä valssisävelistä, joita joku soitti pianolla sisällä ravintolassa.”

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt jo neljänteen osaan. Edellinen kirja Emännöitsijä päättyi Kirsti-tyttären syntymään. Nyt siitä on vierähtänyt jo kahdeksan vuotta. Ida Eriksson elää Kirsti-tyttärensä kanssa Tukholmassa työskennellen emeritusprofessori Axel Lundströmin taloudessa.. Ida on nyt leski, tai ainakin hän näin kertoo. Kirstin todellinen isä pysyy visusti salassa.

Professori jättää Idalle perinnön ja hän pääsee toteuttamaan unelmansa. Ida palaa tyttärensä kanssa takaisin Suomeen ja perustaa täyshoitolan.

”- Se on maisteri Tikkanen, meidän ensimmäinen täyshoitolaisemme, julistin ylpeänä.
 - Siunatkoon! Johanssonska huudahti ja lysähti istumaan ovensuupenkille naama leveässä hymyssä. - Ja me kun oltiin Haapaluoman Iisakin kanssa ihan varmoja, jottei tänne kukaan eksy vielä moneen kuukauteen.”

Ida etsii aikansa sopivaa huvilaa ja löytää sellaisen Albergasta. Siellä hän tutustuu Iisakki Haapaluomaan, pohjalaiseen monitaituriin. Iisakki on Idalle suureksi avuksi remontin aikana ja turvana sodan vyöryessä pihapiiriin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1914-18. Mustonen ujuttaa tarinaan, kuten ennenkin, Suomen historian käänteitä. Tällä kertaa Ida joutuu kokemaan ensimmäisen maailmansodan kaikkine niukkuuksineen ja sotilaineen. Kirjan loppupuolella Suomi on itsenäistynyt ja maassa on sisällissota. Kuten sarjan aiemmissa kirjoissa, tässäkin tarinassa mukana kulkee joukko taiteilijoita, tosin ei ihan niin keskeisessä roolissa kuin aiemmin. Naapurissa asuu Ville Valgren Viivinsä kanssa sekä Akseli Gallen-Kallela. Täyshoitolassa vierailevat niin ikään Leinon veljeksiet ja asukkaina Leevi Madetoja L. Onervan kanssa. Ahkera Ida huolehtii asukkaistaan keskellä sotaa ja onnistuu piilottelemaan myös jääkäreitä, joista yksi on aiemmista osista tuttu Elias.

Ruokarouva on ihan kiva kirja, mukaansatempaava ja helppolukuinen. Tässä romaanissa Ida on noussut säätykierrossa korkeammalle muutuessaan palvelijasta pensionaatin omistajaksi. Idan nousu pois palvelijan paikalta käy aika näppärästi mutta sisimmässään Ida säilyttää työläisen itsessään. Tyttärelleen hän haluaa tarjota parempaa kuin itse on elämältä saanut. Kirsti onkin kasvamassa seuraavan osan keskeiseksi hahmoksi. Sillä välin Ida neuvokkaan ahkerasti selviää sisällissodasta ja niukkuudesta kohti 1920-lukua.

 ”Prenikan antaisin, jos tietääsin kuka sen teki, Iisakki mutisi kyökissä, kun kerroin uutisen hänelle. - Mitä vähemmän nualla on ruutia, sitä pikimmin saarahan sota lopumahan.”

Enni Mustonen: Ruokarouva, Otava, 2016, 430

Martin Pistorius & Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto. Poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi

”Kommunikointi on yksi niistä asioista, jotka tekevät meistä ihmisiä.”

Oletko koskaan miettinyt, että miltä mahtaisi tuntua se, että haluaisit kertoa vaikkapa ettet pidä tuosta ruoasta tai paidan väristä, mutta et kykenisi ilmaisemaan sitä millään tavoin. Et kykenisi sanomaan mitään eikä kukaan ymmärtäisi pienen pieniä eleitäsi. Sinua pidettäisiin täysin elävänä kuolleena. Martin Pistorius tietää. Hän on ollut elävä kuollut, aavepoika. Siitä ja matkastaan takaisin elämään hän on kirjoittanut kirjan ”Mykkä huuto”.

Eräänä päivänä eteläafrikkalainen 12-vuotias Martin oli tullut koulusta kotiin valitellen kurkkukipua. Sen päivän jälkeen hän ei palannut takaisin kouluun. Vähä vähältä hän menetti kehonsa ja muistinsa hallinnan. Martinista tuli liikuntakyvytön, hän ei enää kyennyt puhumaan eikä hän reagoinut ulkoisiin ärsykkeisiin. Puolessatoista vuodessa Martin vajosi kooman kaltaiseen tilaan. Lääkärit olivat neuvottomia. Hänen ei odotettu elävän pitkään.

Viiden vuoden päästä Martin alkoi kuitenkin virota. Hänen aivonsa alkoivat toimimaan paremmin. Martin näki, kuuli ja ymmärsi, mutta hän ei kyennyt kommunikoimaan tai ilmaisemaan itseään mitenkään. Hän oli kehonsa vanki, täysin toisten armoilla avuttomana eikä kyennyt kertomaan kivuista ja hankalista asennoista tai inhoamista tv-ohjelmista. Hänestä oli tullut aavepoika. Martinin vammautuminen sai koko perheen sekaisin. Isä jaksoi hoitaa, äiti toivoi ääneen Martinin kuolevan. Äiti ei vain tiennyt, että Martin kuuli ja ymmärsi kaiken. Aavepoika Martin vietiin aamulla hoitokotiin ja vanhempien loman ajaksi maaseudulle hoitoon.

Eräänä päivänä Martinin elämään tuli Virna, joka kävi hieromassa Martinia kerran viikossa. Virna vakuuttui Martinin ymmärtävän puhetta ja alkoi puuhata tätä testeihin. Martin, joka siihen mennessä oli toivonut vain kuolevansa, iloitsi: kerrankin joku kohtelee häntä kuin ihmistä. Se oli todella harvinaista. Martin kun oli saanut aivan toisenlaista kohtelua seksuaalisesta hyväksikäytöstä, oman oksennuksen syöttämisestä aina ilkeisiin puheisiin ja erittäin epäinhimilliseen kohteluun asti. Lääkäritkään eivät välittäneet aavepojan terveydentilasta.

Martin pääsi kuin pääsikin testeihin ja sitä kautta hänelle aukeni aivan uusi maailma. Testeissä selvisi, että Martin ymmärsi puhetta. Hän ei kyennyt puhumaan, mutta kommunikointiin hän käyttäisi kommunikointilaitetta. Pian hän jo työskenteli hoitokotinsa tietokonevastaavana, opiskeli yliopistossa ja alkoi opettelemaan tavallista nuoren aikuisen elämää.

Martinin elämä mullistui jälleen pahemman kerran, kun hänen Englannissa asuva sisarensa esitteli ystäviään netin kautta. Yksi ystävistä oli Joanna. Rakkaudennälkäinen Martin oli yrittänyt solmia ystävyyssuhteita naisiin, mutta huonolla menestyksellä. Monelle Martinin vammaisuus oli kova pala. Joanna oli toista maata. Pari alkoi keskustella netin välityksellä, tutustuivat, rakastuivat ja lopulta menivät naimisiin. Joannan päättäväisyys on ollut Martinille melkoista lääkettä. Hän on kohottanut Martinin itsetuntoa ja opettanut lisää itsenäisyyttä.

Mykkä huuto on tositarina kahdentoista vuoden helvetistä, väärästä diagnoosista, hoitajien tekemästä väkivallasta ja kommunikointikyvyn puutteen aiheuttamasta tuskasta. Kirja on myös ainutlaatuinen kertomus toipumisesta, sitkeydestä, päättäväisyydestä, rakkaudesta ja elämän voitosta. Tämän luettuaan katsoo kykyä kommunikoida aivan uudessa valossa. Kirja on rankka, mutta sillä on onnellinen loppu. Kirjassa olevat kuvat elävöittävät tarinaa ja avaavat Martinin tilannetta lukijalle entistä laajemmin.

Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Pistoriuksen tarina osoittaa sen.

””Vuonna 2001 vietin päiväni syvästi kehitysvammasiten päiväkeskuksessa”, sanoin. ”Puolitoista vuotta sitten olin lukutaidoton, en tiennyt mitään tietokoneista, eikä minulla ollut ystäviä.”Nyt hallitsen toistakymmentä tietokoneohjelmaa, olen opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, minulla on hyviä ystäviä ja työkavereita sekä kaksi työpaikkaa.”

Martin Pistorius & Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto. Poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi.  Minerva 2015. 299 +  valokuvia

Rosa Liksom: Hytti nro 6

” - Mä rakastan votkaa niin kuin kaikki meikäläiset. Kun sille päälle alan, saatan juoda seitsemän pulloa vuorokaudessa. Juon pohjaan saakka. Sitten Katinka hakee luuta kädessä meikäläisen kotiin.”

Gardellin voimakkaan trilogian jälkeen kirjallinen matkani lähti kulkemaan itään, 1980 – luvun Neuvostoliittoon. Rosa Liksomin Hytti nro 6 kuljettaa lukijaansa pitkin Siperian rataa pitkin. Paljon kehuttu Vuoen 2011 Finlandia-voittaja on paljon kehuttu ja vaikutti hyvin lupaavalta.

Kirjan päähenkilöinä on suomalainen tyttö ja venäläinen mies. Heidät kohtalo laittaa jakamaan junan hytin matkalla Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Tytön nimeä ei kirjassa kerrota, miehen vain pari kertaa ohi mennen. Tyttö on hiljainen matkaaja, joka yrittää matkallaan selvittää suhdettaan poikaystäväänsä Mitjaan ja tämän äitiin. Matka oli alun perin Mitjan ajatus, mutta tyttö päätyi lähtemään yksin ja joutuu kohtaamaan sellaisen puolen venäläisyyttä, jota hän ei muuten kohtaisi.

Tarinan mies on tytön vastakohta. Mies puhuu, ryyppää, vonkaa, huorittelee ja irstailee jatkuvasti. Ärsyttävyyteen asti. Suoraan ja häpeilemättä. Mies on kaiken kukkuraksi melkoisen rasistinen, kuvaa suuren ja mahtavan Neuvostoliiton eri kansallisuuksia varsin ronskisti. Samalla tuossa irstailijassa on jotakin lempeyttä, kun hän kuitenkin kohteliaasti jakaa tytön kanssa eväänsä ja monesti huolehtii tästä muutenkin.

Kirjan ehdoton plussa on Neuvostoliiton tarkka ja asiantunteva kuvaus. Juna pysähtyy matkan varrella kaupunkeihin pidemmäksi aikaa ja tarinan matkustajat pistäytyvät milloin missäkin etsien rauhallista yösijaa ja ruokaa. Junassa hallitsee vaunuemäntä ja kilometrien taituessa törmää moneen merkilliseen ihmiskohtaloon, joka vain Neuvostoliitossa voi olla mahdollista. Kirjan kuvakieli on sen verran taidokasta ja hiottua, että matkan hajut voi haistaa ja maisematkin piirtyvät taidokkaasti esiin yksityiskohtiaan myöden.

Liksomin kirja on toki hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittennkään ihan ominta lukemista. Tytön hiljaisuus ja nimettömyys jättävät hänet hiukan persoonattomaksi ja miehen räävittömyys alkoi jossakin kohtaan tökkiä. Vaikka kirjalla ei sinänsä olekaan varsinaista juonta, lukija saadaan odottamaan matkan päättymistä sivu sivulta. Tämä kirja kaikessa karuudessaan on elämys, jonka junan kyydistä ei kannata jäädä pois vasta kuin pääteasemalla.

”Sulla ei ole lainkaan mielikuvitusta, tyttöseni. Piirtäisit ensiksi pienen joen ja sen yli kulkevan nätin sillan. Sillan taakse, joen toiselle rannalle, piirtäisit polun joka katoaa pitkän heinikon sekaan, heinikosta kasvavan niityn ja niityn taakse metsän. Metsän reunan piirrät sammuneen nuotion hehkuvan hiilloksen. Ja lopuksi sivallat taivaanrantaan auringonlaskun viimeiset säteet. Sellaisen kuvan mäkin voisin laittaa parakin seinälle roikkumaan.”

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY. 2011. 187 s.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

””Oletko nähnyt moista, Rasmus, valkoinen hirvi!” äiti kuiskaa pojan korvaan ja kietoo käsivartensa hänen hartioilleen.
Rasmus ravistautuu irti ärtyneenä.
”Näenhän minä.”
Isä alkaa selittää matalalla äänellä irrottamatta katsettaan eläimestä.
”Kuulemma se ei ole albiino, sillä on vain toisenlainen geeniperimä. Ne ovat yksinkertaisesti vain erilaisia. Näillä Värmlannin seuduilla, tiedätkös Rasmus, on kokonainen valkoisten hirvien kanta. Ennen vanhaan niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia ja eläimen ampumisen katsottiin tuovan onnettomuutta.”
”Kuka haluaisi ampua noin kauniin eläimen!” äiti ällistelee.
”Monikin. Sellainen jonka mielestä se ei sovi tänne. Jonka mielestä sen olemassaolo on virhe.”
”Mutta onhan se olemassa!” Rasmus väittää vastaan.”

Pari vuotta sitten törmäsin kolmiosaiseen tv-sarjaan, joka vaikutti minuun syvästi. Sarja kertoi Rasmuksesta ja Benjaminista. Rakkaudesta, itsensä hyväksymisestä, ennakkoluuloista ja menetyksistä. Ja aidsista. Alkuun päästyäni katsoin kaikki kolme jaksoa putkeen ja olin mykistynyt. Tuon monella tavalla ajatuksia herättäneen sarjan nähtyäni oli pakko hankkia sarja kirjoina ja ne lukea.

Gardellin trilogian päähenkilöinä on kaksi nuorta miestä. Rasmus on perheensä ja koko lähisukunsa ainoa lapsi, kotonaan tarkoin suojeltu ja muualla kiusattu poika. Rasmus on kotoisin pieneltä, ummehtuneelta paikkakunnalta Värmlannista. Hän inhoaa kotiseutuaan, kutakuinkin kaikkea mitä siellä on ja haaveilee elämästä omana itsenään jossakin muualla – kotona se ei olisi mahdollista. Äitikin sanoo pilkaksi tarkoitetut huudot kuultuaan, että ethän sinä ole sellainen – homo. Ylioppilaaksi tulon jälkeen Rasmus muuttaa Tukholmaan ja astuu junasta suoraan uuteen elämäänsä Keskusaseman Homorinkiin.

Benjamin on vanhempiensa ylpeys, kutakuinkin koko elämänsä Jehovan todistajien toiminnalle omistava nuori mies. Eräänä päivänä Benjamin päätyy soittamaa Paulin ovikelloa. Paul lukee nuorta saarnaajaa kuin avointa kirjaa ja sanoo ääneen Benjaminin suurimman salaisuuden. Tulee Benjaminin ensimmäinen joulu ja Paulin luota Benjamin löytää kokonaan uuden elämän.

Benjamin ja Rasmus ovat osa Variksen homoyhteisöä, jota luotsaa muita hieman muita vanhempi Paul. Paul on ehdottomasti suosikkihahmoni, hauska, teatraalinen draama queen, mutta muista huolehtiva mies, joka vähät välittää syöpäsäätiöstä ja järjestää hautajaisensa teatterissa. Heidän lisäkseen yhteisöön kuuluvat Reine, Bengt, Lars-Åke ja Seppo. Miehet elävät ja rakastavat varjoissa, koska valtaväestön asenteet olivat tuohon aikaan hyvin kielteiset. Itse asiassa homoseksuaalisuuden sairausluokituksen poistamisesta oli vasta muutama vuosi aikaa. Variksen miesten korviin alkaa kantautua tietoa uudesta, vaarallisesta taudista, AIDSista. Alkuun taudista tiedetään hyvin vähän, mutta se mitä tiedettiin, oli että tautia tavataan erityisesti homoseksuaaleilla miehillä. Pelottavaa tautia aletaan kutsua homorutoksi ja sen kantajat leimataan murhajiksi. Homojen hankala asema tiukkenee entisestään. Lehtien otsikot kirkuvat syytöksiä ja kaikki pelkäävät tartuntaa. Joidenkin sukulaiset heittävät vierailun jälkeen pariskunnan käyttämät astiat roskiin taudin pelossa. Sairaanhoitajatkin menevät eristetyn potilaan huoneeseen päästä varpaisiin suojattuina ja auta armias jos sairaanhoitaja erehtyy kuivaamaan kuolevan poskelta kyyneleen paljain käsin! Tauti alkaa nitistää uhrejaan. Yksi mies toisensa jälkeen sairastuu, kituu ja kuolee. Osa tappaa itsensä positiivisen tuloksen saatuaan. Hautajaisista tulee arkipäivää, mutta tulee eteen nekin hautajaiset, jonne vuosia saman katon alla asunut puoliso ei ole tervetullut. Ja vain siksi ettei kukaan saa tietää vainajan olleen homo ja kuolleen aidsiin. Variksen seitsemästä miehestä trilogian lopussa on elossa enää kaksi.

”Hei 1986-284420. Olit täällä HIV-testissä 5. päivänä toukokuuta. Valitettavasti minun on ilmoitettava sinulle, että tulos on positiivinen, ts. että sinä olet saanut tartunnan. Toivon tietysti, että tulet käymään täällä mahdollisimman pian, jotta voimme keskustella kunnolla kaikesta, mitä tämä merkitsee sinulle ja millä tavoin me voimme olla sinulle avuksi. Siksi olen varannut sinulle vastaanottoajan tiistaiksi 20/5 klo 8.30. Silloin saat tavata kuraattori Sandra Lindbladin ja tohtori Arne Hattin. Plaa plaa plaa ystävällisin terveisin Fredrik Nilsson, apulaislääkäri.”

Kirjat kertovat rakkaudesta, jolla on kova hinta. Monelle se tarkoittaa tappavan sairauden lisäksi myös yhteiskunnan, sukulaisten ja omaisten hylkäämistä. Kaikkien omaiset eivät saa edes koskaaan tietää asioiden todellista laitaa. Kirjan henkilöistä Benjamin saa osakseen kohtuuttoman määrän hylkäämistä, kun hän menettää homoutensa takia perheensä ja rakas avopuoliso kuolee aidsiin. Puhumattakaan monesta ystävästä. Kaiken huipuksi appivanhemmat hylkäävät hänet heti poikansa kuoltua todeten, ettei enää tarvitse mielistellä ja esittää hyväksyvänsä poikien suhdetta. Benjamin tietää, ettei kukaan ole saattamassa häntä lopun tullessa. Kaikki muut ovat jo kuolleet tai lähteneet pois hänen elämästään.

Gardell ei säästä lukijaansa kertoessaan Rasmuksen, Benjaminin ja muiden miesten kohtaloista. Kaikki kirjoissa kerrottu on tapahtunut ja jokainen yhteisön miehistä on ollut oikeasti olemassa. He ovat olleet Gardellin omia ystäviä ja elämää, jota hän on elänyt tuon ajan Tukholmassa. Trilogia koostuu kolmesta kirjasta, jotka on nimetty kukin kirjan sisällön mukaan: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Juttu hyppii poikien lapsuuden ja aikuisuuden välillä tämän tästä. Jos Rasmuksen ja muiden kohtalo on riipaisevaa luettavaa, niin Gardell läväyttää keskiaikaiset kidutukset, roviot ja natsien keskitysleirit suoraan ja peittelemättä lukijan tajuntaan tarina sisällä kulkevissa homoseksuaalisuuden historiaa käsittelevissä luvuissa. Kaikesta ajallisesta hyppimisestä huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Kerronta on kepeää ja helppolukuista, vaikkakin teksti on suomeksi ehkä hiukan kankea. Olen lukenut ensimmäisen kirjan myös ruotsiksi ja tykkäsin sen kielestä enemmän. Helppolukuisuudestaan huolimatta mikään kevyt lukupaketti tämä ei ole, ei todellakaan. Lukemisen arvoinen toki, avartava ja siksi suosittelenkin rohkeasti astumista omalta mukavuusalueelta näiden kirjojen pariin.

Kirjojen sanoma on tärkeä, niiden kertoma tarina on totuudessaan hyvin koskettava. Pohdin miten paljon tietämättömyys on ohjannut ja ohjaa edelleen asenteitamme ja mielipiteitämme. Monessa suhteessa on menty eteenpäin, mutta kuka hoitaisi niitä kauas historiaan jämähtäneitä asenteita, jotka mahdollistavat syrjinnän. Olipa avioliittolaista mitä mieltä tahansa, näiden miesten tarinat kertovat millaista jälkeä syrjintä saa aikaan. Gardellin viesti on yksinkertainen: Ei syrjintää - ei enää koskaan.

”Kuollut pannaan sellaiseen mustaan jätesäkkiin. Minä tiedän sen. Jos on kuollut aidsiin. Kuin olisi jätettä. Benjamin, minä en tahdo. En halua olla lopulta jätettä.”

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osat: Rakkaus, Sairaus ja Kuolema. Johnny Kniga,2012, 2013, 2013.  294 + 300 + 304s.

Minna Eväsoja: Melkein geisha - Hurmaava ja hullu Japani

”Silmäni olivat monena aamuna itkusta turvonneet, eikä mieleni ollut seesteinen. Jouduin Teemestarin Vaimon puhutteluun tunteiden näyttämisestä. Minua saattoi lukea kuin avointa kirjaa, ja hän kehotti minua pitämään tunteet sisällä ja pysymään tyynenä kaikissa tilanteissa, vaikka maa ratkeaisi alta.”

Ensin oli geishakulttuuri, sitten tulivat manga, anime, haastava japanin kieli, matcha ja Nintendo. Kyllä, kun Japanille antaa pikkusormen, se vie mukanaan. Innokkaana nousevan auringon maan fanina en voinut jättää tätä kirjaa väliin. Kirja kun vaikutti olevan kaikkea muuta kuin perinteinen turistiopas.

Minna Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen kirjoittamansa kirja ”Melkein geisha” kertoo hänen vuosistaan nousevan auringon maassa ulkomaalaisena, yksin asuvana korkeasti koulutetuna naisena erilaisten jatko-opintojensa parissa. Kirja pohjautuu Eväsojan päiväkirjamerkintöihin, elettyihin hetkiin, nähtyyn ja kuultuun yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Hän pyrki elämään Japanissa niin japanilaista elämää kuin se ulkopuolisena vain koskaan oli mahdollista ja pääsikin lähelle monia tapahtumia joihin harva länsimaalainen pääsee. Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin nostaa hattua kaiman taidolle mukautua japanilaiseen elämänmenoon, tiukkoihin käyttäytymissääntöihin, vahtiviin naapureihin ja vuokraemäntään ja jatkuvaan tungokseen.

”Kun japanilainen kysyy, kuinka voit, on hyvien tapojen mukaista sanoa aina voivansa todella erinomaisesti. Japanilaisten kanssa ei pääse koskaan niin hyviin väleihin, että kannattaisi antautua puhumaan minkäänlaiissta sairauksista, paitsi nuhakuumeesta, joka ei ole oikeastaan sairaus. Muista sairauksista puhuminen saa aikaan kiusantuneen hiljaisuuden. Sairaudet ovat tabu. Ne osoittavat ihmisen heikkouden ja haavoittuvaisuuden. Ja aina on olemassa pelko, että paha karma tarttuu.”

Japani-fanina teeseremoniat ja sen sellaiset olivat ennestään jo tuttuja, mutta tätä kirjaa lukiessani yllätyin miten kaksinaismoralistinen maa Japani voi olla. Japanilaiset toisaalta elävät hyvin kurinalaisesti ja hillitysti peläten häpeän tuottamista läheisilleen, mutta samalla japanilaisella voi olla täysin toinen salainen elämä. Moni asia on tabu, eikä tunteistaan saa puhua tai näyttää missään tilanteessa. Japanilaisessa kulttuurissa tuntuu olevan myös aivan mielettömästi sääntöjä joiden rikkominen tuottaa häpeää ja joista pitää vaieta. Tarkkaa elämä on kaikessa, kuten vaikka siinä mitä tohveleita käytät vessassa ja miten puet omat kenkäsi lähtiessäsi vierailulta. Tai minä päivänä voi viedä mitäkin roskaa roskikseen tai kenelle ja koska tulee antaa lahjoja. Teekoulutaustan vuoksi Eväsojalta odotetaan käytösetiketin sujuvaa hallintaa kaikessa.

Eväsoja sai myös tuta naisten aseman. Japanissa kun ylin koulutus ja virat ovat lähes poikkeuksetta miesten käsissä. Joskus kävi niin, että hän oli senseinsä kanssa konferenssin päätösillallisella ja vanhempi professori puhutteli häntä opettajan kautta, vaikka Minna seisoi opettajansa vieressä! Professori poistui paikalta sanomatta mitään, kun sensei oli suoraan sanonut, että mies voi kysyä Minnalta itseltään.

Vielä yksi erilaisuus länsimaisen ja japanilaisen kulttuurin välillä: Japanilaiset naureskelevat länsimaisille rakkausavioliitoille ja siellä avioliitto on enemmänkin sopimus ja enemmän tai vähemmän järjestetty. Avioliitto on tuiki tärkeä, jopa niin tärkeä, että naimattomuus on miehellekin Japanissa pahimmillaan este uralla etenemiselle. Nainen jää pois työelämästä avioliiton myötä ja hoitaa työkseen kotia. Sen huomasi Eväsojakin, kun hän palasi myöhemmin Japaniin naimisiin mentyään, hänelle puhuttiin suoraan ja häntä kunnioitettiin. Avioliitto oli tärkeämpää kuin väitöskirja.

Tämä kirja on ehdoton lukuelämys kaikille Japani-faneille sekä vieraista, jokseenkin erikoisista kulttuureista kiinnostuneille. Japanissa moni asia tuntuu länsimalaisesta aika hullunkuriselta, mutta samalla todella kauniilta. Ikivanhoja korkeakulttuurisia piirteitä kirjassa tarjoillaan runsaalla kädellä, kuten teen tarjoilemisen oikeaoppista tarjoilua, mutta Eväsoja valaisee myös nykypäivän japanilaisuuden arkea. Vaikken ole vielä koskaan päässyt käymään paikan päällä Japanissa, kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että joskus tuo ihme on omin silmin nähtävä. Melkein geishan Japani on todella hurmaava ja hullu. Täysin vastustamaton.

Kirjan sivuilta bongasin myös yhden ehkä hienoimmista elämänviisauksista ikinä:

”Tieto on kuin korkea vuori, jonka edessä ihminen on pieni. Valtavan korkeaa tiedon vuorta ei voi ottaa kerralla haltuun, vaan se on tehtävä pala palalta, kiivettävä käsivällisesti askel askeleelta ylös vuoren rinnettä. Vuoren huipulle johtaa mnta eri polkua ja jokaisen tulee osata valita omansa.”

Minna Eväsoja on käynyt kertomassa kirjastaan ja kokemuksistaan myös radiossa. Oheisen linkin kautta pääset kuuntelemaan mielenkiintoisen haastattelun.

http://areena.yle.fi/1-3362136

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Gummerus 2016, 239s.