Miia Pöllänen: Bujoilun voima

”Bujoilun salaisuus on siinä, että se ei vie aikaa, vaan vapauttaa ja luo sitä. ”

Alkuvuodesta törmäsin varsin mielenkiintoiseen ilmiöön: bullet journaliin. Maailmalla supersuosion saanut bullet journal eli tuttavallisemmin bujo oli juuri rantautunut Suomeen ja paikalliseen kirjakauppaan oli ilmaantunut ensimmäiset pisteelliset (dot grid) muistikirjat. Olen kalenteri-ihminen, joka tykkää tehdä kaikenlaisia asioita itse. Siispä, olihan se itse kokeiltava. Ja havaitsin vallan hyväksi. Tuolloin ei suomeksi ollut vielä paljon vinkkejä ja juttuja. Loppukesästä jo monta kuukautta bujoilleena törmäsin ensimäiseen suomenkieliseen opaskirjaan aiheesta.

Juristi ja hyvinvointivalmentaja Miia Pölläsen kirja on osunut bujoilun kulta-aikaan ja johdattaa lukijansa bullet journal-ilmiön pariin. Ilmiö on voinut varsin hyvin koko vuoden, muistikirjojen kirjo on kasvanut ja sosiaalisen median suomenkieliset bujo-ryhmät ovat kasvattaneet suosiotaan, puhumattakaan maailmanlaajuisesti: internetin ihmeellisessä maailmassa riittää video jos toinenkin katsottavaksi. Bullet journal on käsittämättömän suosittu ympäri maailman.

Mistä sitten on kyse? Bullet Journal on yhdysvaltalaisen Ryder Carrollin kehittämä analoginen ”vastaisku” digitaaliselle ajalle tehtävien, muistiinpanojen ja menojen merkitsemistä varten käyttäen erilaisia listausmenetelmiä eli bullet journal on itse tehty päiväkirja, päivyri, kalenteri, seurantaväline, joka voi sisältää erilaisia listoja, muistiinpanosivuja, erilaisia mittareita, luonnoksia... ihan mitä haluat! Se on oikeastaan harrastus eikä vain ainoastaan oman elämän järjestämistä. Homma on oikeasti todella toimiva ja minun arjessani voittaa mm. telkkarin ihan kevyesti.

Bujoilun voi aloittaa koska vain eikä siihen tarvita kuin kynä ja vihko. Harvalla meistä bujoiluun hurahtaneista homma pysyy lapasessa, pian bujoilun lomassa kotiin ilmestyy siihen tarkoitettuja laadukkaita muistikirjoja, kyniä ulkomailta (koska kotimaan valikoimat ovat aika suppeat), washiteippejä ja tarroja. (Bujoilu toi minulle mukanaan myös yhden uuden harrastuksen: sivellintusseilla tekstaamisen. Bujoa tehdään ”käsityönä”, joten koristellinen käsiala tuo lisää mahdollisuuksia koristeluun. Postauksen lopussa on suosikkini bujoiluun liittyvistä sivuista.

”Bujoilun voima”-kirja tarjoaa tähän kaikkeen vallan mittavat vinkit sekä hieman ideologiaa bujoilun takaa. Opas kertoo selkeästi ja havainnollisesti bujoilun perusteet ja opastaa käyttämään bujoa tavoitteellisesti. Homma kannattaa aloittaa yksinkertaisesti ja helposti ja keskittyä perusasioihin. Tee niin kuin itsestäsi hyvältä tuntuu. Bujoilu parantaa itsetuntemusta ja vähentää stressiä, koska turhaa ja tarpeetonta pois tiputtamlla pystyy paremmin keskittymään olennaiseen ja elämästä löytyy tilaa uusille jutuille.

Pieni varoituksen sama: vaikka bujoa on helppo tehdä vaikkapa kahvilassa ja työmatkalla junassa, kannattaa pitää varansa. Bujoa ei tehdä muita ihmisiä varten. Se sisältää henkilökohtaisia asioita ja tietoja, sitä kannattaa varjella ja pitää huolta siitä, ettei se pääse vääriin käsiin.

Bujoilukirja on ihan mielenkiintoinen, mutta minun kaltaiselle pitkään bullet journal-juttuja tehneelle kirja ei anna ihan hurjasti uusia ideoita. Bujoilun ensi askeleita ottavalle kirja sen sijaan on vallan paikallaan, mutta sitä ei pidä orjallisesti. Bujon ajatushan on se, että se on tekijänsä näköinen. Bujoilukonkareiden ei kuitenkaan kannata jättää kirjaa lukematta, aina voi oppia jotakin uutta ja katsoa asiaa toisesta näkökulmasta.

”Lukuisat bujon välineet tuovat näkyviin tavallisesti piiloon jäävää tietoa.”

Miia Pöllänen: Bujoilun voima. WSOY. 2017. 174s.

http://www.sandytalarmo.fi/vihkokauppa.html

www.tokyopenshop.com

www.jetpens.com

https://www.youtube.com/user/TokyoPenShop

https://www.youtube.com/channel/UCxASetwsHw3JJYw0dpq6vmg

www.facebook.com/bulletjournalsuomi

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

”Presidentin puoliso toimi myös presidentin sijaisena. Jos presidentti ei ehtinyt konserttiin tai nyttelyn avajaisiin, paikalle meni puoliso. Tellervo Koiviston läsnäolo nosti monen tilaisuuden arvoa ja herätti isännissä tyytyväisyyttä. ”

Varasin tämän kirjan kirjastosta jo keväällä aavistamatta miten ajankohtaiseksi sen päähenkilö tulisi seuraavien viikkojen aikana. Seurasin tuhansien ja taas tuhansien suomalaisten tavoin, miten Tellervo Koivisto jätti jäähyväisiä miehelleen. Hiljaisesti, vähäeleisesti, mutta samalla voimakkaasti.

Historiantutkija Anne Mattssonin kirja kertoo henkilöstä Tellervo Koivisto, ei niinkään presidentin puolisosta Tellervo Koivisto. Kirjan päähenkilö on kyllä itse sitä mieltä, ettei kirjaa olisi kirjoitettu, jos hän ei olisi ollut Mauno Koiviston vaimo. Herkkä, mutta samalla vahva Tellervo Koivisto ei ole kuka tahansa, vaan melkoisen värikkään elämän elänyt rouva. Hän on toki Mauno Koiviston vaimo, mutta hän on elämänsä aikana ollut paljon muutakin, ollut mm. kansanedustajana ja Suomen Kuvalehden ”Tellervo Koiviston piväkirjat”-palstan kirjoittaja.

Rouva Koiviston elämästä riittääkin paljon kirjoitettavaa. Vaikka kirja kattaakin Koiviston koko elämän syntymästä vuoteen 2016, sen keskeisimmät vuosikymmenet ovat 1950 ja 1960 -luvut. Minulle mielenkiintoisinta oli lukea Suomen poliittisesta historiasta, onhan Koiviston pariskunta saman puolueen ihmisiä kuin minä. Kirjassa ei kaihdeta kipeitäkään aiheita, kirja käsittelee niin Tellervo Koiviston ahdistusta ahtaassa kotirouvan roolissa kuin myöhemmin puhjennutta masennusta.

Kirja etenee kronologisesti luku luvulta lapsuusvuosista kohti nykyhetkeä. Tellervo Koiviston elämässä on ollut monia sattumia, jotka ovat johdattaneet häntä siihen, joka hän on. Yksi tällainen on Mauno Koivisaton tapaaminen vuonna 1950. Vuosien saatossa Koivistoista tuli käsite, yhtä ei ole ilman toista. Molemmat tukivat toisen uraa ja elämän ratkaisuja. Tellervo oli Maunon uran kulisseissa häärivä mahdollistaja. Toisaalta hänen asemansa yhteiskunnassa näkyvän miehen rinnalla mahdollisti rouva Koivistolle asioita, joissa hän pystyi ajamaan itselleen tärkeitä asioita, kuten naisen aseman vahvistamista modernimpaan suuntaan. Suomen Kuvalehden kolumnit pääministerin rouvana toivat hänelle omaa näkyvyyttä ja myös ääniä: eduskuntaan pyriessään hän pääsi helposti läpi. Kansanedustajan toimen lisäksi rouva Koivisto on ollut myös mukana kuntapolitiikassa sekä yhdistyksissä.

”Vasta 1960-luvun naisliike sai Tellervo Koiviston ääneen. Ironiseen tyyliinsä hän kertoi Maarit Tastulalle haastatttelussa, että puhui miehelleen mielellään automatkoilla, kun toinen ei päässyt karkuun, eikä voinut paeta sanomalehtien taakse.”

Yli 400-sivuinen elämäkertaon tuhti paketti Koivistoja, SDP:n, naisten aseman, Suomen ja kotimaisen politiikan historiaa. Mattsson on tehnyt mittavasti töitä, lukenut aineistonsa huolellisesti läpi ja ottaa aiheestaan kaiken irti. Kirja etenee varsin kronologisesti ja joka kappaleen aiheeseen perehdytään perusteellisesti. Kirjassa on myös paljon kuvia Koivistojen julkisesta työstä, mutta myös kotioloista.

Mauno Koiviston tietä työväenluokan satamajätkästä valtakunnan ykköspallille on pidetty menestystarinana, mutta ei hänen vaimonsa hänelle häviä. Kovin monen pienviljelijän tyttären tie ei vie kuten Tellervo Koiviston on vienyt. Tellervo Koivisto eroaa tavisrouvista selvästi. Hän on saanut tavata maailman johtajia ja päässyt kertomaan heille sekä monelle muulle hänelle tärkeistä asioista. Omalla tavallaan, rauhallisesti, mutta varmasti.

Pitkään ja varsin erikoiseen elämään on kertynyt paljon viisautta. Onneksi Anne Mattson kirjoitti ne kirjaksi.

”Tellervo Koivisto ei jättänyt politiikkaa yksinomaan äänestämiseen vaaleissa. Hänhän oli ollut puolueen jäsen jo vuodesta 1952, mikä merkitsi kuulumista kannattajakunnan ydinjoukkoon, olkoonkin, ettei hän kuulunut kovin moniin puolueen järjestöihin. Ja vähitellen hänen aktiivisuutensa aste nousi. Hän seurasi politiikkaa aktiivisesti ja alkoi ottaa myös kantaa. Päiväkirjasta oli tullut myös poliittisen taistelun kenttä, jossa saattoi sivaltaa vastustajia.”

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta. Siltala 2017. 424s.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"

Törmäsin tähän kirjaan jossakin niistä lukemattomista kirjallisuuteen liittyvistä artikkeleista, joita luen. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta – bloggaanhan itsekin.

Kirja kertoo Dora G:n blogista, jota nimettömäksi jäävä päähenkilö lukee ja jää siihen koukkuun. Siinä sivussa hän kirjoittaa väitöskirja Oscar Wildestä. Kirjan toinen päähenkilö on bloggaaja Dora G, joka on riippuvainen tykkäyksistä ja ihailusta. Kaiken on pakko olla täydellistä. Blogin menestys tuo Doralle kustantamolta tarjouksen kirjoittaa kirja. Kirja etenee nihkeästi, julkaisujuhlien suunnittelu ei. Lisäksi on vielä Pauliina, täydellisyyttä haluava rikki oleva ihminen.

Näiden henkilöiden ja heidän lähipiirinsä arjen ja pohdintojen ympärillä kirja pyörii. Ainoa oikeastaan jännitettävä ja seurattava asia on saako Dora kirjansa valmiiksi.

”Kirja ei ollut edistynyt lainkaan, mutta Doralla oli vielä aikaa. Eikö? Dora tarttui kalenteriinsa ja selaili sivuja eteenpäin. Kyllä, päiviä piisaisi toisensa perään, ei hätää. Hän järjesteli kukkia paremmin maljakoihin ja pesi meikit pois naamaltaan. Meikkasi uudelleen.”

Minua tämä kirja ei vakuuttanut. High life -romaaniksi luonnehdittu kirja on toki hyvä tarkastelukulma aikamme ilmiölle, mutta se on hiukan sekava. Tarina ei oikeastaan edennyt, vaan kulkee vähän tyhjäkäynnillä. Kristallipalatsi tuntui näin muotia ja latteja välttelevälle nörtille melkoisen pinnalliselta eikä Oscar Eilden osuuskaan auennut, mutta ehkäpä tämä kirja on kuin sipuli, se avautuu kunnolla vasta toisella tai kolmannella lukukerralla. Se on sinänsä erilaista kuin aikamme nopea pinnallisuus, jossa kaiken pitää olla kuin Doran blogi: täydellisen hiottua, josta tykkäykset tulee näkyä heti. Tai muuten tuntuu, että jokin on pielessä.

"Elämäntyyli kertoo muille mitä olemme. Se, joka hallitsee täydellisen kauneuden, hallitsee kaiken."

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi. Tammi. 2016. 345 s.

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

”Oliko se paljon vai vähän? Vai ehkä jopa kaikki? Miten kohtalolla voi olla niin suuri vaikutus onneen, Robert mietti. Kehkeytyisikö tästä hänen oma kesäyön unelmansa?
Se tosiseikka, että juuri tämä nuori ranskalainen graafikko oli kuvittanut hänen lempisatunsa ja että he olivat ylipäätään tutustuneet toisiinsa, vaikutti Robertin mielestä kohtalon määräämältä.”

Kesäisen kepeä ”Meillä on aina Pariisi” komeili tänä kesänä paikallisen kirjakauppamme henkilökunnan suosikkikirjana. Olin etsimässä uutta pokkaria luettavaksi, niin miksipä ei kerrankin käännöskirjallisuutta.

Kuvittajan ammatista haaveileva Rosalie Laurent pitää pientä postikorttikauppaa Pariisissa. Sinistä väriä rakastava Rosalie seurustelee varsinaisen terveysintoilijan Renén kanssa ja koettaa selvitä tyttäreensä pettyneeseen äitinsä kanssa. Joka vuosi syntymäpäivänään Rosalie kävelee itse maalaamansa kortti mukanaan Eiffel-tornille esittääkseen toivomuksen. Hän nousee 704 porrasta antaakseen toivekorttinsa leijailla alas.

Eräänä päivänä Rosalien pikku puotiin tupsahtaa vanha kirjailija, joka kirjaimellisti kaatuu hänen elämäänsä. Rosalie pääsee toteuttamaan unelmaansa kuvittamalla vanhan kirjailijan Max Marchais’n kirjoittaman satukirjan sinisestä tiikeristä. Samaan aikaa Pariisiin kirjallisuuden professoriksi tullut amerikkalainen Robert Sherman törmä lapsuutensa lempisatuun, juuri tuohon Rosalien kuvittamaan satuun. Robertiin äiti on kertonut itse keksineen koko sadun.

”Siinä kohtaa Robert Sherman erehtyi pahasti. Vain jokunen askel erotti hänet elämänsä suurimmasta seikkailusta. Ja koska elämän suurimmat seikkailut tapahtuvat aina sydämessä, olisi asian voinut ilmaista niinkin, että vain jokunen askel erotti tämän amerikkalaiset kirjallisuudenprofessorin rakkaudesta.”

Alkaa mielenkiintoinen vyyhti. Tarinan kulkiessa eteenpäin kumppanit vaihtuvat, isä löytää poikansa ja lopussa amerikasta saapuu nainen sotkemaan pakkaa. Lopulta Rosalien yksi kortteihin kirjoittama unelma toteutuu.

Tavallisesti en ihan näin hömppään hurahda, mutta kirja oli varsin viihdyttävä ja mielenkiintoisesti kirjoitetty. Suomennos on erittäin onnistunut ja tekstiä värittämään on jätetty ranskankielisiä lausahduksia siellä täällä. Kirja kuvaa kauniisti Pariisia, ja vaikken ole siellä koskaan käynytkään, löysin itseni tepastelemasta Pariisin kaduilta ja kurkkimasta Rosalien puodin ikkunasta sisään nähden Robertin ja Rosalien riitelemässä keskenään.

Elämä ei ole aina ole vakavaa, siihen mahtuu ainakin yhden kirjan verran romantiikkaa.

””Kyllä vain”, hän sanoi hiljaa, ”väriläiskät ovat tärkeintä. Kaipaus, jota ei koskaan saa hukata. JA se, että uskoo aina omiin unelmiinsa.””

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi. Tammi. 2015. 332s.

Raila Kinnunen: Nasima

” - En saanut ottaa mukaan yhtään lelua, en edes rakkainta nukkea. Itkin ja kinusin, että miksen saa ottaa, kannan nuken itse! Hyvin harvoin olen nähnyt äitini suuttuvan. Mutta silloin hän repi minua jostain ja heitti nuken nurkkaan: että tapahtuu tässä maailmassa suurempiakin asioita kuin sinun nukkesi! Isä oli sanonut, että kaiken pitää mahtua yhteen kassiin – muuta ei oteta mukaan. Yksi matkalaukku neljälle ihmiselle.”

Vuonna 2015 Suomeen tuli ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Tilanne oli suomalaisittain vieras ja haastava. Saman vuoden lokakuussa kansanedustajat käyvivät keskustelua vallitsevasta tilanteesta. Yhdellä kansanedustajista on aivan ainutlaatuinen tilanne, hän tietää asiasta aivan toisella tavalla kuin muut. Tuo parlamentaarikko pitää puheen, joka kostuttaa silmänurkat. Hän kertoo millaista on tulla vieraaseen maahan pakolaisena, vain yksi matkalaukku nukanaan. Tuo nainen on SDP:n Nasima Razmyar.

Afgaanisyntyinen Nasima Razmyar oli viisivuotias, kun hänen perheensä muutti Kabulista Moskovaan. Uudistusmielisen Afganistanin kärkimiehiin kuulunut isä toimi tuolloin Moskovassa suurlähettiläänä, Neuvostoliitto kun oli Afganistanin tärkein kumppani. Kolmen vuoden päästä Neuvostoliitto kuitenkin hajosi ja kotimaassa valta oli vaihtunut. Kotiin ei ollut enää turvallista palata. Oli lähdettävä pakoon.

”Daoud Razmyar sai Moskovaan faksin, jossa häntä kehotettiin palaamaan kotiin. Kotimaan uutisia kuunneltuaan hän päätteli, että paluu tarkoittaa todennäköisesti kuolemaa. Hän päätti, että perhe hakeutuu Suomeen ja mahdollisimman nopeasti.”

Daoud Razmyar oli aiemmin käynyt Suomessa ja tiesi, että millaiseen maahan hän lähtisi perheensä kanssa. Tuolloin kahdeksanvuotias Nasima tuli uuteen kulttuuriin ja uuden kielen pariin. Maahan tulonsa jälkeen perhe päätyi Helsingin kautta Rovaniemelle vastaanotokeskukseen. Muutos Moskovan.kodista oli valtava, kaikki oli uutta ja vierasta. Ensimmäistä koulupäiväänsä varten Nasima opetteli sanomaan suomeksi moi, mutta jännitykseltään unohti sen. Samalla luokalla oli kuitenkin Charlotte, joka pyysi uutta tulokasta leikkimään. Rovaniemellä oli muitakin kantasuomalaisia, jotka halusivat auttaa uutta perhettä kotoutumaan. Erityisen tärkeäksi perheelle tuli Muisto, joka otti mukaan arkeensa ja opetti pakolaisperhettä suomalaiseen elämänmenoon.

Rovaniemeltä perhe muutti Helsinkiin. Elämä on hyvin toisenlaista kuin Moskovassa, mutta perhe on tiivis ja rakastava. Islaminuskoinen isä kannusti ja tuki tytärtään rikkomaan rajoja ja ennakkoluuloja, ja niin Nasima on totisesti tehnyt. Jo nuoresta koululaisesta Nasima ei vain käynyt koulua vaan auttoi, tulkkasi, sukkuloi tukiviidakossa, ja oli läsnä. Hän muun muassa vieraili sairastuneen opettajansa luona sairaalassa, auttoi kehitysvammaisten lasten kanssa, hankki rohkeasti eri paikoista työtä. Samaan aikaan Nasima kummeksui miten vähän Suomessa ollaan yhteisöllisiä. Vanhusten luona ei vierailla, sairaalassa ei käydä. Koulun jälkeen Nasima päätyi töihin maahanmuuttajajärjestöihin ja hänet valittiin vuonna 2010 Vuoden Pakolaisnaiseksi. Rohkeasti Nasima osallistui Tanssii tähtien kanssa – kilpailuun konservatiivisten muslimien kummastelusta huolimatta. Nasima päätyi mukaan politiikkaan,  töihin eduskuntaan ja osallistui muutamiin vaaleihin, kunnes vuonna 2015 hänet valittiin kansanedustajaksi. Samoihin aikoihin, kun Suomen rajat pursuivat turvapaikanhakijoista, rasismi roihahti ja vihapuhe yltyi.

Vaikka kirjan päähenkilö on Nasima, kirjassa kerrotaan hyvin paljon myös hänen perheestään ja sukulaisistaan, erityisesti isästä. Nasimalla on ollutkin aivan poikkeuksellinen isä afgaani-isäksi. Perinteinen afgaani-isä kun ei olisi antanut tyttärelle samoja oikeuksia kuin poikalapselle. Kirjassa kurkistetaan myös hieman Nasiman sukulaisten tilanteeseen Talibanin hallinnon aikana. Samaan aikaan kun Nasima sai käydä Suomessa koulua, hänen tytöserkkunsa joutuivat lopettamaan koulunsa, kulkemista rajoitettiin ja heille tuli burkapakko.

Kirjan sivuilla Nasima kantaa huolta myös Suomeen vaikeasti kotoutuneiden maahanmuuttajien asemasta. Suomen asiat eivät kiinnosta, ei kieli, eikä paljon mikään muukaan. Nasiman mielestä kieli on avain yhteiskuntaan eikä huono suomi ole hänestä sellainen.Mutta paljon olisi asennetta rukattavana kantasuomalaisillakin. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten Suomi ei osaa hyödyntää tänne tulevien ihmisten osaamista. Nasiman isä on yksi oiken hyvä esimerkki: korkeasti koulutettu ja laajan osaamisen omaavan entisen diplomaatin on ollut vaikeaa löytää työtä Suomesta.

Keskellä vihapuheiden Suomea, tämä kirja on enemmän kuin tarpeen. Kirja on kertomus rohkeasta ja ainutlaatuisen tien kulkeneesta ja kulkevasta Nasimasta, hänen taustastaan ja ajatuksistaan. Kirja on ennenkaikkea maahanmuuttajan ääni vihapuheiden Suomeen. Se on se äärimmäisen tärkeä näkökulma. Näkökulma siihen, millaista jättää kaikki taakse ja aloittaa alusta vieraassa maassa, kun kotiin ei ole palaamista. Tuota tärkeää näkökulmaa rasistit ja maahanmuuttokriittiset yrittävät koko ajan vaientaa. Onneksi on rohkea Nasima, joka omalla tarinallaan kertoo mikä on oikeasti tärkeää.

”Kaikenmoista tällaista Nasima Razmyar kommentoi Vuoden Pakolaisnaiseksi nimeämisensä jälkeen.
 - Silloin ei ollut mitään vihapuhetta. Jos esiinyin televisiossa jossain, sain korkeintaan hyvää palautetta. Ihmiset eivät hyökänneet mun päälle, että ole paha ihminen. Vaan pikemminkin niin, että kiitos, kun nostat näitä asioita esiin, näistä pitää puhua monesta näkökulmasta – ei me tiedetykään näist! Ihmiset sanoivat, että hyvä kun puhutaan siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon syrjintää ja piilorasismia, mitkä on meille yllätys. Ei silloin tullut vihapostia, että tapettava tavattaessa, tik tak tik tak, aikasi on lukumassa umpeen, mietin tässä, millä välineellä sinut olisi mukavinta pappaa, niin saatanasti ahdistaa joka kerta kun naamasi näkee.”

Raila Kinnunen: Nasima. Tammi. 2017. 268s.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

”Lähdin kuljettamaan sormea karttalehteä pitkin löytääkseni lyhimmän reitin. Viisainta oli kävellä takaisin Palais-Royalin luo ja kääntyä siitä suoraan oikealle jokirantaan. Point Neufin siltaa pitkin pääsisi vasemmalle rannalle, ja sitten pitäisikin hotellin olla jo lähellä.
Kun tarjoilija tuli kysyään, haluaisinko vielä jotakin, join viinilasini tyhjäksi, kiitin hymyillen ja nousin pöydästä. Selviäisin kyllä, miksen selviäisi? Olinhan sentään äitini tytär.”

Odotin Syrjästäkatsojan tarinoita – sarjan viidettä osaa innolla. Joissakin haastatteluissa Kirsti Manninen alias Enni Mustonen oli kertonut, että tämän kirjan päähenkilö vaihtuisi ja matka kulkisi kohti Pariisin muotitaloja. Tiedossa oli siis mielenkiintoinen jatko-osa.

Ruokarouvan tyttären päähenkilö on Idan aikuisuuden kynnykselle kasvanut tytär Kirsti. Kirsti opiskelee romaanista filologiaa ja ranskan kieltä yliopistossa. Kasvattisisar Alli kulkee matkassa mukana ja kirjan alkupuoli oikeastaan painottuukin enemmän kansanrunoutta opiskelevan Allin tekemisiin ja elämään Kirstin näkökulmasta.

Kirstin elämä mutkistuu ja hän lähte Pariisiin päästäkseen pois kotoa. Isänsä taiteelliset taipumukset perinyt Kirsti on ollut ompelijana Helsingissä ja päätyy Pariisissa kuuluisan Coco Chanelin leipiin. Siellä työskennellessään hän tietämättään törmää biologisen isänsä elämään. Mitään auvoista elämää Kirstin elämä Pariisissa ei kuitenkaan ole, vaan sielläkin hän joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä. Sitkeästi hän kuitenkin oppii kaupungin tavoille ja selviää. Lopuksi Kirstiä vastaan kävelee yllätys Suomesta.

Ruokarouvan tytär on hyvä kirja, mutta se on erilainen kuin sarjan ensimmäiset osat. Näkökulma on selvästi muuttunut piian huoneesta herrasväen saleihin, vaikkakin työtä tehdään ja aherretaan kuten muutkin. Samalla kertojan vaihtuessa äidistä tyttäreksi Ida jää täysin sivuhenkilöksi, jota kirjan sivuilla tapaa harvoin. Harmi, koska keski-ikäistyvän Idan ääntä kirjassa välillä kaipaa.

”Siitäkin äiti oli loukkaantunut, etten halunnut sanoa Eliasta isäksi. Kaksosille Elias oli tietysti isä, välillä hellä ja huolehtiva, välillä käsittämättömän ankara ja kärsimätön. Onneksi Iisakki piti pikkupoikien puolta eikä antanut Eliaksen kiukuspäissään rankaista näitä kohtuuttomasti.”

Mustonen on tehnyt jälleen mittavan taustatyön ja on kertojana omaa luokkaansa. Hän hallitsee murteet ja sanonnat ja käyttää niitä uskottavasti. Tekstissä on myös tämän tästä ranskan-, saksan-, englannin- ja ruotsinkielisiä lauseita ilman käännösstä, jotka saattavat jäädä näitä kieliä taitamattomille ehkä hiukan kokonaisuutta häiritseväksi seikaksi.

Minusta kirjan paras anti oli Kirstin seikkailut Pariisissa. Tulenkantajat on toki tuttua Suomen kirjallisuuden historiasta ja koko ajan odotin Saima Harmajan tupsahtavan esiin Tulenkantajien retkillä, mutta ei. Saimaa ei sentään näkynyt, vaikka monta tuttua kuuluisuutta historian lehdiltä tarinassa liikkuukin.

Sarjalle on tulossa jatkoa, saa nähdä saako Kirsti silloin tietää totuuden isästään.

”-Siinäs kuulit, Kirsti, Lasse nauroi silmää iskien. - Ottaisitte tekin Allin kanssa vain kauhan kauniiseen käteen ettekä pilaisi silmiänne turhilla akateemisilla opinnoilla!”

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär.  Otava. 2017. 496 s.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

”- Kun olin lapsi, en edes tiennyt, että sisaruksia on olemassa. Asuin tehdaskaupungissa, jossa kaikki olivat valtiolla töissä, eikä kukaan saanut tehdä kahta lasta. En tuntenut kerään ikäistäni, jolla olisi ollut sisarus.”

Hylätyt tyttölapset, adoptiot ja yksi lapsi per perhe. Siinä oli kutakuinkin kaikki mitä tiesin tämän kirjan aiheesta ennen siihen tarttumista. Aihe tuntui jokseenkin kaukaiselta, mutta sen verran mielenkiintoiselta, että marssin heti Finlandia-voiton selvittyä kirjakauppaan hankkimaan kirjan hyllyyni.

Mari Manninen, Kiinassa asuva toimittaja ja kirjailija, on tarttunut eittämättä suomalaisittain erikoiseen aiheeseen: Kiinan yhden lapsen politiikkaan. Yhden lapsen politiikka on maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyyttä rajoittava ohjelma. Sen juuret ovat varsin inhimilliset: Kiinassa politikot pelkäsivät 1970-luvulla maansa tukehtuvan ihmisiin. Heistä oli pakko tarttua säännnöstelemään syntyvyyttä tavoitteenaan kansalle parempi elintaso.Huoli liiallisesta väestönkasvusta ei koskettanut vain pelkästään Kiinaa, esimerkiksi Intia oli samasta asiasta huolissaan, mutta muualla syntyvyyttä ei ryhdytty yhtä kovalla kädellä rajoittamaan. Kiinassa tiukan rajoittamisen mahdollisti kommunistinen puolue.

Alkuajat olivat todella tiukkoja, vatsanseutuja vahdittiin ja joukkosterilointeja ja abortteja tehtiin valtavia määriä. Puolueen masinoima ahkera kyttäyskoneisto teki lujasti töitä saadakseen vauvat vähenemään. Lopulta maaseudulla ihmiset hyökkäsivät viranomaisia vastaan ja kuri hiukan hölleni. Lapsesta haaveilevat pariskunnat joutuivat hakemaan luvan lapsen hankkimiseen. Jos lupa heltisi, raskaaksituloaikaa oli vuosi. Jos ei tärpännyt, jatkoaikaa sai vielä vuoden. Alueen viranomaisen tehtävänä oli huolehtia, että lapsiluku perheissä ja kylässä säilyi annetuissa rajoissa. Joissakin tapauksissa perheet saivat tehdä toisenkin lapsen, erityisesti maalla, jos ensimmäinen lapsi oli tyttö, vammainen, jos vanhemmat olivat molemmat ainoita lapsia tai kuuluivat vähemmistöihin. Jos lupaa ei heltinyt ja lapsia oli enemmän kuin yksi, vauvasta joutui pulittamaan hurjat sakot. Vaihtoehtona oli, että lapsi jäi ilman elintärkeitä papereita yhteiskunnan ulkopuolelle.

”- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.”

Manninen ei jää päivittelemään eikä kritisoimaan kiinalaista menoa, vaan esittelee näkökulma kerrallaan asiansa tavallisten kiinalaisten tarinoiden kautta. Hän kulkee kaupungista ja kylästä toiseen ja vierailee useassa kiinalaiskodiissa antaen äänen tavallisille kiinalaisille. Ja aika äänen antaakin: hän saa kuulla millaista on ostaa naimattomuuden häpeää välttelevälle pojalle vaimo ulkomailta, tehdä työpaikan menettämisen pelossa abortti, tulla raskaaksi yli viisikymppisenä, turvautua hedelmöityshoitoihin kaksosten toivossa, joutua brutaalin toimenpiteen kohteeksi ja elää ilman tarvittavia papereita. Tai millaista on olla töissä vihatussa koneistossa.

”Lin työpaikalla metsävirastossa kuukauden palkan suuruinen vuosibonus oli pitkälti sidottu syntyvyydensäännöstelyyn.Jokainen 40 hengen työyksikössämme olisi menettänyt bonuksen, jos olisin tehnyt toisen lapsen. Olisinko voinut olla niin itsekäs`Työtoverini olisivat kärsineet.”

Moni kirjaan haastelluista on löytänyt politiikasta positiivisiakin asioita: yhdelle lapselle riittää rakkautta enemmän, rahat riittävät paremmin kouluttaa yksi lapsi kuin useita sekä opiskelu- ja työpaikka on turvattu.Tosin ainoa lapsi saattoi olla myös hyvin hemmoteltu, varsinainen pikkukeisari. Jos ainokainen saa paljon, häneltä myös vaaditaan valtavasti. Lapsen elämä on Kiinassa aika rankkaa, harrastuksiin ei jää aikaa, osalla ne ovat kokonaan kielletty, kun opinnoilta ja elämältä vaaditaan valtavasti.

Yhden lapsen kansa on monipuolinen tietopaketti siitä, miten 35 vuotta voimassa ollut yhden lapsen politiikka on Kiinassa vaikuttanut kansalaisiin ja yhteiskuntaan. Ajatus taustalla on varmasti ollut hyvä, mutta yhteiskunta ja sen perinteet eivät muutu samaa tahtia. Viime vuoden Tieto-Finlandia-voittajan valinnut Jörn Donner luonnehti "riipaiseva ja liikuttava kirja". Aihen kaukaisuudesta huolimatta olen täysin samaa mieltä Donnerin kanssa. Opin paljon uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirja kuristaa välillä kurkkua, kuten Maninen sen alkulehdillä varoittaa. Kulttuurierojen takiakin moni asia tuntuu pöyristyttävältä, mutta suurimmat väristykset tulevat yhden lapsen politiikan kovista seurauksista. Pelkkää itkua ja hammastenkiristystä kirja ei ole, vaan se on tavallisten kiinalaisten ääni arassa asiassa suomalaisille. Asiassa, jossa on yhtä monta tarinaa kuin on kiinalaista. Vuoden 2016 alusta Kiinassa on ollut voimassa kahden lapsen politiikka, jonka tavoitteena on korjata vinksahtanutta väestörakennetta. Nähtäväksi jää, kykeneekö tulevaisuuden Kiinassa työvoima, tasaamaan vääjämätöntä eläkepommia.

”Kahden lapsen politiikan alettua Kiinassa onkin jo uutisoitu työnantajista, jotka eivät halua ottaa nuoria naisia töihin. Naisissa kun on se vaara, että he eivät teekään enää vain yhtä lasta vaan peräti kaksi.”

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena. 2016. 205 sivua.