Torben Meyer: Franz Schubert – laulun mestari

”Schubertin musiikissa on suloa sen olematta silti sentimentaalista, ja hänen laulunsa saattavat olla meilekin naiivin yksinkertaisia, mutta samalla niissä on aitoa tunnetta.”

Franz Schubert on Sibeliuksen ohella lempisäveltäjiäni. Elämänkertojen ja klassisen musiikin ystävänä minua alkoi kiinnostaa tuon romantiikan ajan säveltäjän elämäntarina mestarillisten sävellysten takaa. Hänestä ei ole järin kirjoitettu elämänkertoja ja ainoa löytämäni suomenkielinen elämänkerta on 1940-luvulta.

Franz Schubert syntyi perheeseen, jossa suurin osa lapsista oli kuollut pieninä. Hänen isänsä oli opettaja ja hän tahtoi poikansa seuraavan isänsä jälkiä. Franzia ei opettajanhommat kiinnostaneet, vaan hän halusi oppia soittamaan ja säveltämään. Hänestä tulisi säveltäjä, näin hän päätti, isänsä vastustuksesta huolimatta. Pienestä asti musikaalisesti lahjakas Franz joutui myöhemmin vähäksi aikaa opettajaksi, mutta vain välttääkseen armeijan.

Schubertin elämä oli täynnä vastoinkäymisiä, suruja ja köyhyyttä. Hän pidettiin lahjakkaana, jopa hänen opettajansa pitivät häntä itseään lahjakkaampana. Lahjakkuudestaan huolimatta onni ei ollut myötä oikein missään. Schubert oli nuhjuinen, haaveleva ja epäkäytännöllinen mies, joka ei välittänyt säännöistä eikä koskaan lukenut kunnolla nuottejaan läpi ja jonka työt jäivät usein kesken. Ahkerasta sävellystyöstään huolimatta hän ei eläessään koskaan rikastunut ja hän joutui vähävaraisuutensa takia myös hyväksikäytön kohteeksi.

Schubert ihaili Goethea ja sävelsi tämän runoja. Hänen ystävänsä Spaun yritti löytää keinoja, jotta nämä kaksi taiteen mestaria kohtaisivat ja lopulta hän itse kirjoitti Goethelle. Vastausta ei tullut koskaan, mutta vuosien päästä runoilija oli kuullut jossakin Schuberitn sävellyksen ja ihastui siihen. Goethen lisäksi hän ihaili Beethovenia, jonka tapasikin. Kuolinvuoteellaan Beethoven lueskeli Schubertin lauluja ja totesi:

”En tunne tarkemmin tätä Schubertia, hän selitti, mutta hänessä tuntuu piilevän jumalallinen kipinä.”

Tuo jumalallisen kipinän omaava mies kuoli lavantautiin vain 31-vuotiaana. Tästä kirjasta löysin kauniiden sävellysten takaa kohtaloonsa alistuneen miehen, joka eli musiikille. Onneksi Schubert lyhyen ja onnettoman elämänsä aikana kuitenkin ehti säveltämään teoksia, joissa hän elää iäti.

Torben Meyer: Franz Schubert – laulun mestari, kustannusosakeyhtiö Fennia 1947, 176s

Sirpa Ahola-Laurila: Soinin kupla

"Oletettiin, että naiset ovat keittiössä ja tekevät kokouksiin ruokaa ja kahvia. Itse en halunnut keittäjäksi vaan politikoimaan."

Riitoja, sotkuja ja selkkauksia. Jatkuvaa vääntöä ja takinkääntöä. Tällainen mielikuva syntyy perussuomalaisista tämän kirjan lukemisen jälkeen.

Soinin kupla ei ole kirja julkisuudessa paistattelevista poliitikoista vaan tosielämän paikallispolitiikasta ja ahkerasta talkootyöstä, jossa epäpätevyys, riitely ja sisäpiirin kähmintä rehottavat. Lakia ei tunneta eikä säännöistä perusteta, kun puheenjohtajan nuija kopahtaa pöytään. Millään sääntökokoelmilla ei ole liikkeessä juuri merkitystä, koska Soini on kehoittanut heittämään sääntökirjat hiiteen. Jäsenluetteloita ei ole, eikä sellaiset kiinnosta ketään. Ryhmäkurikin on täysin tuntematon käsite.

Ahola-Laurila ei paljon puoluettaan säästele. Hän ketoo avoimesti kohtaamistaan ongelmista, riidoista ja värikkäistä henkilöistä. Hän itse vaikuttaa olevan ahkera puolueen puurtaja, joka saa vähän väliä lokaa niskaansa. Perussuomalaiset kun on hyvin miesvaltainen puolue. Kirjoittaja on toiminut aktiivisesti naisten saamiseksi mukaan toimintaan. Helppoa se ei aina ole ollut.

Soini paistattelee ihailussa puolueensa korkeimmalla pallilla, mutta tässä kirjassa häntä ei varauksetta hehkuteta. Tämän kirjan perusteella Soinista saa melkoisen jyrän kuvan. Hän on mies, joka haluaa hallita ja päättää ja jonka suosikeilla on muita helpompaa. Soinia pidetään yleisesti verbaalisesti lahjakkaana ja hauskana miehenä. Tosiasiassa monet letkautukset ovat tarkkaan mietittyjä ja harjoiteltuja. Ne eivät ole edes Soinin omia, vaan ovat Jukka Jusulan ideoimia. Kirjassa pureudutaan myös Soinin kritiikkiin Hakkaraista, Hirvisaarta ja Tynkkystä kohtaan.

Kirja on varsin viihdyttävä ja lukija huomaa pian kirjoittajan kirjoittavan työkseen. Mutta ennenkaikkea minusta tämä on tärkeä kirja. Sen vuoksi, että siinä paljastuu tästä menestyspuolueesta monia julkisuudessa piiloteltuja asioita ja se kertoo sellaisesta toiminnasta, jota monet tähtipoliitikot eivät haluaisi julkisuuteen. Onneksi Ahola-Laurila on uskaltanut kertoa.

Sirpa Ahola-Laurila: Soini kupla. Into Kustannus 2015, 168s.  

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas:Pariisitar - missä ja milloin vain

"Ai, oletko tosissasi? Puhutaanko me ihan vakavissaan?" hän kysyi, nojautui sitten tiskiallasta vasten - ja aloitti. Eikä ihan heti lopettanut. Aivan kuin hän olisi lausunut ulkoa oppimaansa rukousta, jonka hän olisi osanut ladella vaikka silmät kiinni.Ensinnäkin, hän sanoi, pariisitar ei ole koskaan tyytyväinen.  Esimerkki: vaikka minä sanon, että sinä olet maailman kaunein nainen, se ei riitä sinulle."

Pariisitar esittelee nykyaikaisen naisen: itsenäisen, itsevarman ja itsestään hyvin tietoisen naisen.  Hän on välillä määrätietoinen snobi, välillä huumorintajuinen romantikko. Pariisittarella on vahvat mielipiteet asiasta kuin asiasta. Hän on nainen, jolle minihame ei ole viettelyn väline, vaan vapauden merkki ja nainen, joka jättää matkijamiehet kuin nallit kalliolle.  Hän ei ole mikään tyhjäpää, vaan hyvin sivistynyt ihminen.  Hän vaatii ja vaalii laatua joka asiassa.

Pariisittaren on kirjoittanut neljä ystävystä, jotka ovat varsin menestyneitä elämässään: kaksi heistä on kirjailija-käsikirjoittajia, kolmas on huippumalli ja muusikko, neljännellä on oma elokuvatuotantoyhtiö. He nauravat stereotyyppisille Pariisi-kliseille ja sivistävät lukijaa kauneus- ja ruokaohjeilla sekä muotimaailman kirjoittamattomilla laeilla.

Tämä kirja on kurkistus modernin pariisittaren elämään, sen tyyliin, kulttuuriin ja ihmissuhteisiin.  Kirjassa pohditaan kepeästi ihmissuhteiden kiemuroita, järjestetään juhlia ja vietetään laatuaikaa yksin puistonpenkillä.  Pariisitar on proosaa, listoja, ruokareseptejä, valokuvia. Listat käsittelevät vaatteita, pukeutumista, ihmissuhteita, kirjoja, rikkautta. Kirja on kepeän hauskaa luettavaa, josta voi löytää sisäisen pariisittarensa. Yhdessä asiassa olen pariisittaren kanssa ehdottomasti samaa mieltä: aurinkolaseja pidetään aina, satoi tai paistoi, koska aina on joku syy pitää niitä.

"Pariisittaren ystävyyttä ei ole helppo voittaa, mutta kun niin tapahtuu, kestää ystävyys "kunnes kuolema meidät erottaa, sen vannon kautta kiven ja kannon."

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas
Pariisitar - missä ja milloin vain 2015, 269s

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi 70 vuotta Hiroshiman atomipommista. Tuo vuosipäivä toi mieleeni ensimmäisen suomeksi ilmestyneen mangan ja sen jatko-osan: Hiroshiman pojan. Olen lukenut molemmat kirjat aiemminkin, mutta tuon vuosipäivän takia ajattelin lukea ne uudelleen.

Hiroshiman poika kertoo Gen Nakaoka– nimisestä pojasta ja hänen perheestään.  Genin perheeseen kuuluvat isä, äiti, kolme veljeä ja sisko.  Perheen viidestä lapsesta yksi lähtee sotimaan ja yksi evakuoidaan luokkansa mukana maaseudulle. Genin isä vastustaa sotaa julkisesti. Tämä aiheuttaa koko perheelle huomattavia ongelmia.  Lapset saavat osansa isänsä mielipiteiden seurauksista, heitä syrjitään ja epäillään milloin mistäkin – syyttä.

Köyhä perhe näkee nälkää.  Isän mielipiteiden takia useasti ruoan hankinta epäonnistuu ja nälkä syvenee. Gen ja pikkuveli Shinji keksivät monta keinoa auttaa ja hankkia ruokaa. Gen auttaa perheensä lisäksi muita, mm. yhtä kauppiasta saadakseen tämän liiketoimet jälleen luistamaan.

Genin ja tämän sisarusten matkassa tapaa monta sotilasta: erityisesti mieleeni jäi eräs nuori kamikaze-lentäjä, joka ei halunnut kuolla. Häntä pidettiin sen vuoksi täytenä luuserina ja pakotettiin lentämään varmaan kuolemaan.  Keisarin puolesta kuolemista pidettiin kunnia-asiana.

Nakaokan perheen ja muiden hiroshimalaisten olot ovat vaikeat, mutta tulevaa ei kukaan osannut ennustaa.

Yhdysvallat pudottaa atomipommin Hiroshimaan 6.8. klo. 8.15 aamulla. Pommi tuhoaa kaupungin ja lukemattomat ihmiset kuolevat.  Kaikki Nakaokan perheestä ei selviä hengissä.

Pommin räjähdettyä Gen joutuu keskelle maanpäällistä helvettiä. Ruumiita riittää röykkiöittän, ihmiset kamppailevat vaikeasti loukkaantuneina ja joka paikka kuhisee matoja ja kärpäsiä. Monet sairastuvat ja menehtyvät. Gen saa oireita, mutta selviää. Genillä ja hengissä selvinneillä perheenjäsenillä ei ole paikkaa minne mennä, kaikki omaisuus on tuhoutunut. Ruokaa on vieläkin vaikeampaa saada. Keskellä kaaosta Genistä tulee jälleen isoveli.

Hiroshiman poika on raaka, mutta hyvin todellinen kuvaus kaikesta siitä, jonka en koskaan toivo enää uudelleen palaavan: se on kuvaus sodasta, atomipommeista, väkivallasta ja yltiömäisesta kansalliskiihkoilusta. Nakazawa kertoo kuvillaan paljon sellaista, joka tavallisessa romaanissa jäisi vähemmälle. Nakazawalla onkin mistä ammentaa, hän oli 6-vuotias, kun ”pikkupoika” – niminen pommi tuhosi hänen kotikaupunkinsa.

Raakuudestaan huolimatta Hiroshiman poika on lukemisen arvoinen. Se on sitä nimenomaan sanoman takia. Rauha on aina sotaa tärkeämpää ja että sitä tulee aina vaalia, ettei Hiroshiman hirvittävät tapahtumat koskaan tapahtuisi uudelleen.

Nakazawa Keiji: Hiroshiman poika 1, 1985, 279s, Jalava

                            Hiroshiman poika 2, 2006, 248s, Jalava

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi – katit historian poluilla

”Hännännipukkani kääntyilee valppaasti. Olen tavallinen kissa, kesy mutta villi, ja jaan elämäni ihmisten kanssa. Mistä minä keskelle tätä laiskanpulskeaa arkea oikein tupsahdin,  noin vain hokkuspokkusko? Keitä ovat esi-isäni, joiden oivat hiirestystaidot olen perinyt ? Koska ja miksi he suvaitsivat saapua tähän kylmään maahan?”

Kissat, nuo pehmoiset liikkuvat rukit ja supertehokkaat hiirenpyydykset tulivat Suomeen reilu 1000 vuotta sitten. Suomalaiset alkoivat tuolloin olla riippuvaisia viljasadosta. Satoa uhkasi eräs piipittävä vaara: hiiri. Mutta ei hätää, kissa oli osoittautunut maailmalla jo varsin nopeaksi ja tehokkaaksi hiirenloukoksi.  Kissojen työpaikat vaihtelivat taloista ja kaduilta laivoihin. Laivojen hiirihommissa olleet kissat tassuttelivat Suomen kamaralle.

Suomeen kotiuduttuaan kissasta tuli suomalaisille korvaamaton kaveri. Kissoja oli joka talossa, mieluummin useita. Taloissa oli tupakissoja ja navettakissoja, vähän kuin herrasväki ja rengit. Tuvan kissat viettivät oikeita kissanpäiviä herkkuineen, kun taas navettakissat hiirestivät puolivilleinä maito- ja silakkapalkalla.  Kissoja varten aittoihin ja muihin rakennuksiin jätettiin omat sisäänkäyntikolot. Jos talosta puuttui kissa, uusi hankittiin pikimmiten. Paras suositus oli emokissan hiirestystaidot: hyvällä hiirestäjällä oli hyviä pentuja. Kissojen hiiriapajat eivät rajoittuneet vain navettoihin, aittoihin ja talleihin. Hyvä hiirikissa sai vielä pitkään pestin laivalta. Kujakissat huolehtivat hiirien päivistä kasvavissa kaupungeissa. Sittemmin navettojen hiirikissat joutuivat työttömiksi ja siirtyivät sisäkissoiksi.

1800 – luvulla lemmikkirotukissat tulivat muotiin. Muodin aloitti kuningatar Viktoria, joka otti luokseen kaksi persialaiskissaa Egyptissä tehtyjen kaivauksien innoittamana. Viktoria ei ollut ainoa rotukissoihin hurahtanut kruunupää. Angorakissa tassusteli sekin kuninkaallisiin saleihin, sellaisia silittelevät mm. Ludvig XVI ja Marie Antoinette. 1800 – luvulla syntyi myös eläinsuojeluliike, jota pidettiin säätyläisille sopivana harrastuksena. Rotukissojen mukana tuli myös kissanäyttelyt.

Kissat ovat hiirestystaitonsa takia olleet hyvin arvostettuja otuksia. Ovatpa jossakin päin maailmaa päässeet ihan jumaliseen asemaan. Mm. Egyptissä on palvottu kissakasvoista jumalaa. Kissat ovat päässeet vaikuttamaan uskontoihin muillakin tavoin, esim. profeetta Muhammadin lempieläin oli kissa.  Suomessakin kissojen arvostuksesta on jälkipolville kertonut mm. haudoista  on löydetty ihmisten luiden lisäksi kissan luita.  Rakas lemmikki tahdottiin ottaa mukaan tuonpuoleiseen. Ihan auvoinen kissan historia kuitenkaan ei ole. Kissan kehrääviin ja hiirentäyteisiin päiviin ilmestyi yksi suuri uhka: katolinen kirkko. Paavi Gregorius IX piti kissaa valeasuisena paholaisena. Muutkin paavit ”kunnostautuivat” tällä saralla ja kissa päätyi noitien kanssa roviolle.  Erityisen vaarallisena pidettiin mustaa kissaa.

Nämä monipuoliset hiirenpyydykset eivät ole vain tyytyneet olemaan söpöjä, vaan ne ovat innoittaneet eri alojen taiteilijoita tallentamaan kattinsa jälkipolville. Kuka tietää olisi Helene Scherfbeckistä koskaan tullut taiteilijaa, mutta yksi neliosainen kissoista tehty kuvasarja pelasti tilanteen: 10 – vuotias lonkkavikainen tyttö pääsi oppiin ja loput me tiedämme.  

Kissojen Suomi on jokaisen kissafanin ehdoton lukuelämys. Vajaaseen pariinsataan sivuun on niputettu kattitietoutta huima määrä. Kissojen menneen arjen lisäksi kurkistetaan kissamaisiin taideteoksiin ja lopuksi kattien elämää katsotaan myös nykyajan silmin ja pohditaan kissaihmisen olemusta. Tänä päivänä kissa on lain suojassa kehräävä lemmikki, jonka tassuterapia on nostettu aivan uuteen asemaan. Ehkäpä kissan uusin työsarka onki ihmisten auttaminen henkisellä puolella hiirenpyynnin vähennyttyä.

Kissa on kiehtova pakkaus, samassa paketissa hurja määrä itsenäisyyttä, päättäväisyyttä ja lempeyttä.  Kissan pyyteetön rakkaus on mitä hoitavinta, sen olemme nähneet mm. James Bowenin ja Bob-kissan tarinassa. Me ihmiset pidämme huolta rakkaista lemmikeistämme, mutta me voisimme oppia niiltä huomattavasti enemmän kuin tähän asti olemme oppineet.

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi – katit historian poluilla

SKS 2014, 175 sivua

Sarah Goodall & Nicholas Monson: Palatsipäiväkirja, 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina.

Mitä juotavaa saisi olla?”Vau. Walesin prinssi tarjoutuu sekoittamaan juoman minulle. En voi uskoa tätä todeksi. ”Ottaisin gintonicin, sir.” ”Sehän sopii.” Ja sen sanottuaan HKK sekoittaa minulle tiukimman koskaan juomani gintonicin.Hitto vie, nämä väkevät drinkit ovat ilmeisesti jokin hovin sisäpiirin juttu.

Uusinta Charles-elämänkertaa odotellessani tartuin vahingossa lukematta jääneeseen kirjaan Englannin kuningashuoneesta. Charles ei ole ollut brittihovin suurimpia suosikkejani, enkä ole ollut kovin kiinnostunut prinsessa Dianasta, mutta ajattelin lukea kirjan eräänlaisena kuninkaallisena välipalana.

Palatsipäiväkirja kertoo Sarah Goodallin vuosista prinssi Charlesin alaisena. Hän päätyy St. Jamesin palatsiin töihin etsiessään uutta työpaikkaa. Goodallista tulee hovikirjuri, joka huolehtii Walesin prinssin ihailijapostista. Palkka ei päätä huimaa, mutta luontaisetuja palatsissa riittää, titteli on hieno ja kuninkaallisten läheisyydessä työskenteleminen tuo arvostetun aseman. Työn tuoksinassa hän mokaa minkä ehtii, pähkäilee alati pukeutumistaan, vaihtaa poikaystäviä, nauttii runsaasti alkoholia ja koettaa totella sisäistä järjen ääntään, Nannya. Neiti hovikirjuri on henkeen ja vereen Walesin prinssin fani, työuran edetessä hän kohtaa prinssin eri yhteyksissä ja voittaa tämän luottamuksen. Lopulta Goodall sairastuu palatsikuumeeseen ja saa potkut. Potkuista hän syyttää lehdissä Camillaa.

Toisin kuin monissa Walesin prinssiparista kertovissa kirjoissa, tässä kirjassa Charles on hyvis ja Diana pahis. Tai ainakin melkein.  Goodall ei epäile prinsessan hyviä ominaisuuksia, mutta tuo julki Dianan ailahtelevan luonteen ja miten hän aiheutti vaikeuksia niille, joista ei pitänyt. Goodall työskenteli palatsissa Charlesin ja Dianan avioliiton kariutumisen aikaan ja näki läheltä miten molemmilla oli omat rakastajansa ja sen miten tilanne rassasi erityisesti prinssiä.  

"Sarah, toivottavasti et pahastu, jos sanon sinulle jotakin."
Puistan voimattomana päätäni. Tunnen kuinka koko kehoni tutisee. Rinnukseni pomppivat vain muutaman sentin päässä hänen rintakehästään. Onko hän haistanut viinin hengityksetäni? Lemuanko minä kamalasti punaviiniltä? Voi että, mitä hän aikoo sanoa?
"Älä nyt käsitä tätä väärin, ja toivon todella, ettet pahastu, vaikka sanonkin tämän."
Hän vaikenee hetkeksi. Olen pyörtymäisilläni. Henkeni haisee. Lemuan alkoholilta. Hän yrittää olla kohtelias. Näen että hän yrittää kertoa minulle, että haisen kuin rankkitynnyri. Hän yrittää löytää diplomaattisen tavan ilmoittaa minulle asiasta. Älkää vaivautuko, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne, tiedän kyllä, mikä olen. Olen häpeäpilkku.
Hän jatkaa: "Sen jälkeen kun olet kerran sanonut "Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne", se riittää siltä päivältä. Sen jälkeen sanot vain sir."

Kirjan luettuani opin arvostamaan Charlesia aivan uudella tavalla. Tässä kirjassa Charles kuvataan hyvin ajattelevaksi ja sympaattiseksi, mutta joskin yksinäiseksi hahmoksi. Walesin prinssi osoittautuu kirjan sivuilla monipuoliseksi mieheksi: hän on kiinnostunut mystiikasta ja arkkitehtuurista, huolissaan ihmiskunnan ongelmista, puhuu kestävän kehityksen puolesta, on muun muassa lentäjä ja luomuviljelijä ja paljastuu vieläpä tauluja maalaavaksi hartaaksi kristityksi.

Palatsipäiväkirja on aimo annos kuninkaallista saippuaoopperaa hiukan toisesta näkökulmasta kuin tavallisesti, mutta kirja löytää tiensä kuitenkin jokaisen kuninkaallisista kiinnostuneen hyppysiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos Goodall olisi arvostanut prinssiä niin paljon kuin väitti, hän olisi jättänyt kirjan kirjoittamatta. Kirjassa on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta hiukan rahastuksen makua. Paljon mielipahaa se on varmasti Charlesille tuonut. 

Seison sinä Pomon ja Pomottaren puutarhassa ja tunnen hetkellisesti omituista yhteyttä maailmankaikkeuden kanssa. Miten onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi minä oloni tunnen, kun sain todistaa, kuinka tuleva kuninkaani purkaa sieluaan kanoilleen. Viime kesänä, isäni ja HKK:n puutarhakeskustelun aikana, sain tietää että HKK kantaa huolta jopa hyönteisten hyvinvoinnista. 

Goodall, Sarah ja Monson, Nicholas: Palatsipäiväkirja, 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina
382 s
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2007
Suomentaja: Jelena Vallenius

Jonas. T. Bengtsson: Submarino

”Soita minulle, kun hän on kuollut.”Hän menee ovelle. ”Nick.” Hän kääntyy ja katsoo minua kysyvästi. ”Eikö ole vaikeaa olla koko ajan noin vihainen?” Hän tuijottaa hetken eteensä osaamatta päättää, löisikö minua. Sitten hän hymyilee, ensimmäinen vilpitön hymy jonka olen nähnyt hänellä moneen vuoteen. ”Päivä päivältä helpompaa.”

Jonas. T. Bengtssonin Submarino kertoo karusti ja peittelemättä huono-osaisuudesta, rikollisuudesta ja päihdeongelmista.

Kirja kertoo veljeksistä. Toinen veljeksistä, Nick, on vapautunut vankilasta pahoinpitelytuomion jälkeen. Hän asuu asuntolassa, käy salilla, juo kaljaa.  Eräänä päivänä hän törmää kadulla entisen tyttöystävänsä veljeen, Ivaniin ja koettaa saada tämän jaloilleen.

Nickin pikkuveli, Mathias, on alle kouluikäisen pojan yksinhuoltajaisä. Pojan äiti on kuollut ja isä yrittää luoda pikku Martinille hyvän lapsuuden. Sellaisen, jollaista hänellä ja hänen veljellään ei ollut. Asiassa on yksi iso mutta. Mies on retkahtanut käyttämään uudelleen heroiinia.

"Heroiinin käytöstä on tullut nopeasti tavanomainen asia. Niin kuin hampaiden harjaaminen tai oven painaminen lukkoon ulos lähtiessä. Muistitko lukita oven? Asia, jota ei ajattele."

Elämä on kuljettanut veljekset erilleen, mutta heitä molempia yhdistää kipeät  muistot. He ovat tottuneet ratkomaan vaikeat asiat toisin – hukuttamalla muistot päihteisiin ja  väkivaltaan. Nick ja Mathias ovat kaikesta  huolimatta pohjimmiltaan läheisistään välittäviä ihmisiä, on vain osattava nähdä kuoren sisään. Elämä ei totta vie ole kohdellut heitä silkkihansikkain, mutta Submarinossa kaikista eniten kärsivät lapset: Nick ja Mathias alkoholistiäidin luona, heidän pikkuveljensä, Martin ja Nickin heilan Sofien poika Tobias.

Vaikka kirja luokitellaankin rikosromaaniksi, siinä ei ratkota rikoksia. Viranomaisten pelko on kuitenkin koko ajan taustalla ja lukija jännittää miesten kanssa joko nyt poliisi löytää huumekätköt tai huomaavatko sosiaaliviranomaiset asioiden oikean laidan.

Submarino on puhutteleva kaikessa karuudessaan. Se on suora, peittelemätön ja surullinen. Miesten kohtalo jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. En normaalisti lue mitään tämän kaltaista, mutta halusin hetkeksi jotakin aivan muuta ajateltavaa kuin politiikan kiemurat. Tämä kirja onnistui siinä täydellisesti.  Jostakin silmiini osui Sofi Oksasen suositukset tästä kirjasta ja ajattelin astua kerrankin mukavuusalueeltani hieman syrjään. Onneksi. Ei ihme, että Bengtssonin Submarino on kotimaassaan Tanskassa palkittu teo, sillä se avaa silmät näkemään sellaista, jota ei tavallisesti huomaa. Sitä ahdistusta, joka sietää tulla julki, koska sillä tavalla syrjäytymisen kierre saadaan katkaistua.

"Veli ja minä olemme kumpikin juoneet puolet oluestamme ennen kuin alamme taas puhua. Hän imaisee savukettaan ja puhaltaa savua nenän kautta. Puhuu niin ilmeettömästi kuin ihminen voi.               
”Ajatteletko koskaan häntä?”Häntä.Hänen ei tarvitse sanoa enempää, tiedän kenestä hän puhuu. Meidän veljestämme. Siitä pienestä.”Ajattelen”, sanon hänelle. ”Kyllä minä joskus.””Niin minäkin.”"

Jonas T. Bemgtsson: Submarino

2015, Like

Submarino, 2007

suomentanut Päivi Kivelä

447 sivua